Scroll To Top

Taiteilija yhdistelee, muokkaa ja rinnastaa, asettaa esille

Teksti: Saara Karhunen 17.3.2017
Kuvat: Heini Aho / Galerie Anhava ja Charlotta Östlund / Muu Galleria

Heini Aho: The Square Elephant (2017)

Heini Ahon ja Charlotta Östlundin näyttelyt sopivat hyvin näyttelykierroksen peräkkäisiksi rasteiksi.

Heini Ahon (s. 1979) The Square Elephant -näyttely Galerie Anhavalla koostuu kollaasimaisista teoksista, joiden aineksia ovat erilaiset ready made -materiaalit, kuten huonekalut, vaatteet, tapetti, verkkoaidat sekä viitteet ihmiskehoon. Tarkastelun kohteena on ruudukko ihmisen ympäristön ja havainnon jäsentäjänä. Mukana on osuvasti myös kuvaruutuja, joilla näkyvät videot tuovat toimintaa staattisten elementtien rinnalle.

Teosten muodoissa ja esittämisen tavoissa on asetelmallisuutta ja lavastemaisuutta, mutta muodollista jäykkyyttä rikkovat outous ja huumori. Things Seem to Fit Together, but Nothing Makes Sense (2016) esittelee kattauksen irrallisia tilanteita, joissa akryylihartsiin valetut kädet ja jalat ja erilaisiin standardeihin nojautuvat esineet sopivat muodollisesti yhteen: käsi mahtuu taskuun, varpaat pilkistävät kalusteen alta, sormi menee pullon suusta sisään.

Heini Aho: Things Seem to Fit Together, but Nothing Makes Sense (2016)

Where’s a Wall, There’s a Door -teoksessa (2016) jälleen mihinkään kehoon liittymätön veistossormi tökkää ovenkarmiin pingotettuun hyttysverkkoon. Verkko vilisee teoksen ohi liikkuvan katsojan silmissä ja muistuttaa, että katsoja on Ahon sommitelmien äärellä kokonaisvaltaisen ruumiillisena, siinä missä veistoksiin on rajattu ihmisruumiin tekevimmät osat, kädet ja jalat.

Näyttelyn nimiteoksessa ruutukuvioisen tapetin joukkoon upotetussa kuvaruudussa näkyvä video näyttää ihmisen haastamassa kireännäköistä, pienisilmäistä metalliverkkoa. Hän pujottaa aluksi kynän ja asteittain paksumpia esineitä verkon silmästä ja saa lopulta kätensäkin ahdettua läpi. Tiukasti metalliverkkoon rajattu kuva on vangitseva ja vaivalloisen näköinen tapahtuma resonoi vatsalihaksissa.

Katutason valoa tulvivan näyttelytilan hallituista asetelmista siirrytään alakerran pimeyteen. Kineettiset teokset Happy Cage Needs No Birds ja Random Events on the Horizon (2017) hyödyntävät aineellisen ja aineettoman jännitettä. Ruudukot kasvavat suurempaan mittakaavaan, menettävät ryhtiään ja valuvat näyttävästi. Nopea ensivaikutelma on high tech, mutta teosten toteutus paljastuu perustuvan yksinkertaisiin keinoihin, kaksi- ja kolmiulotteisuuden vaihteluun, materiaalin kiiltoon ja valon heijastuksiin.

Visuaalisesti Ahon teokset ovat vahvasti tässä ajassa, jopa trendikkäitä, mutta ne tapailevat klassisia kuvataiteen kysymyksiä representaatiosta ja sen ehdoista, materiaalin muuntamisesta, kaksi- ja kolmiulotteisen esittämisen suhteesta, havaitsemisesta. Inhimillisyyden läsnäolo tuo kysymykset taiteen sisäisestä maailmasta myös arkisen kokemusmaailman tasolle. Kymmenen teoksen kokonaisuus on runsas ja ripustus täyttää gallerian huoneet – yhdenlainen ruudukko sekin – tasaisesti. Mielestäni kokonaisuus olisi toiminut hieman pienemmälläkin teosmäärällä, jolloin ripustuksen rytmiä olisi voinut rikkoa ja hyödyntää myös tyhjää tilaa.

Muu Galleria on Helsingin ruutukaavassa Anhavalta kaksi korttelinmittaa lounaaseen. Charlotta Östlundin (s. 1973) runollisesti nimetty näyttely Joutomaan säkeitä sisältää pääosin kuivatuista kasvinosista ja muista luonnonaineksista rakennettuja hienovaraisia ja tarkkoja veistoksia. Siinä, miten hauraat veistokset ovat galleriatilassa odottamassa kukin omalla jalustallaan valmiina katsottavaksi, on jotain yllättävän liikuttavaa, vaikka asetelma on tuttuakin tutumpi.

Charlotta Östlund: Himmeli (2017)

Östlundin teokset perustuvat myös erilaisten ainesten ja mielleyhtymien yhdistelemiseen, ja representaation kysymykset on nostettu esille hänenkin näyttelyssään. Kasvinosat ovat teoksissa tunnistettavia, mutta pienellä liikkeellä, esimerkiksi kääntämällä materiaalia ja kerrostamalla kasveja yllättävällä tavalla, hän saa lopputuloksen näyttämään samanaikaisesti tutulta ja uudelta.

Emoalus (2017) muodostuu, kun pensasmaisen kasvin oksien päihin asettuu pieniä värikkäitä kukkasia juurineen, kuin valmiina ottamaan kasvuvauhtinsa emopensaan oksien päistä. Himmeli (2017) puolestaan on koiranputki, jonka kukintoa vasten Östlund on asettanut toisen kukinnon ja jatkanut kuviota siitä eteenpäin, jolloin syntyy himmelin olkitimanttien ketjua muistuttava orgaaninen muoto. Nimien ohjaamien tulkintojen lisäksi näistä pieneen muunteluun perustuvissa teoksista tulevat vahvasti mieleen myös kasvimutaatiot.

Charlotta Östlund: Kimppu (2016)

Teokset, joissa Östlund on käyttänyt kasvien ohella muita materiaaleja, kuten kiviä ja asfalttia, tuovat vielä omia tasojaan luonnollisen ja keinotekoisen ristivetoon. Paino (2017) on teos, jossa kivi on päällystetty kukkien terälehdillä. Kimppu -teoksessa (2017) oksan hämmentävän ohuet juuret osoittavat kattoa kohti ja oksan haarojen päihin Östlund on rakentanut kiven tai asfaltin palan sisältävät kukinnot.

Östlundin teoksilleen antamat nimet ohjaavat katsojaa näkemään jonkin oivalluksen tai uuden mahdollisuuden materiaaleista rakennetussa kokonaisuudessa. Nimien ehdottamat tulkinnat perustuvat jonkin tunnistettavan asian (Taikasauva, Pokaali) näkemiseen veistoksessa. Östlund on käyttänyt myös runollisia ja tulkinnanvaraisempia nimiä, kuten Itseksi kasvamassa tai Oksa optimistin puutarhassa. Koen nämä melko voimakkaat nimet kuitenkin vieraannuttavina teosten rinnalla. Itselleni vaikuttava kokonaisuus jäi mieleen jonakin, jolle ei ole sanoja, ehkä ekokatastrofin jälkeisenä kasvistona näytteillä jalustoillaan.

Heini Aho: The Square Elephant, Galerie Anhava 9.3.–2.4.2017
Charlotta Östlund: Joutomaan säkeitä, Muu Galleria 24.2.–2.4.2017

Language: 
finnish