Scroll To Top

”Maailma on tehty meitä varten”, eli miten laulaa paljon sanomatta mitään

Teksti: Petteri Enroth 28.3.

Tyhjä merkitsijä.

Tämä 1900-luvun jälkipuoliskon ranskalaisen filosofian ja sosiaaliteorian kiistelty lahja eurooppalaiselle älymystölle on tullut mieleen viime vuosina, kun olen esimerkiksi vääntänyt radiosta esiin jonkin soittolistaradion (tai pakkoaltistunut niiden soittamalle musiikille pizzeriassa, huoltoasemalla tai Kampin terminaalin läpi kävellessäni). Tyhjällä merkitsijällä tarkoitetaan yksinkertaistaen merkitsijää, joka ei merkitse mitään muuta kuin merkitsemistä itseään ilman minkäänlaista määrättyä sisältöä. Tyhjä merkitsijä täytetään kulloisenkin hegemonisen tilanteen mukaan: vapaus, kansa, yhteiskunta, yksilö, työ, vastuu, oikeudenmukaisuus ynnä muut merkitsevät mitä milloinkin.

Jos esimerkiksi psykoanalyytikko Jacques Lacania on uskominen, kyseessä on universaali kulttuurinen peruspalikka. Asiaa havainnollistaakseen Lacan puhuu enkelipatsaista kiinnittäen huomiota siihen, että nämä patsaat hymyilevät aina hymyä, joka vaikuttaisi olevan täysin typerä ja perusteeton. Tämä johtuu siitä, että enkelien perinteisesti ajatellaan näkevän asiat niiden todellisessa valossa – mihin myös Kant kuuluisasti viittaa puhuessaan ilmiöiden ja ”asioiden itsensä” erosta. Enkelit eivät näe ilmiöitä, vaan itse ilmenemisen (tai heideggerilaisittain, eivät olioita vaan niiden olemisen). Karkeasti sanoen enkelien kyky nähdä asiat sinänsä on sijoittumista sille täysin formaalille tasolle, että asiat ilmenevät ja merkitsevät. Lacanille enkelin hymy on typerä, koska ”[enkeli] on korviaan myöten ylimmässä merkitsijässä. … Kyse ei ole siitä, että uskoisin enkeleihin. … kyse on siitä, että en usko niiden sisältävän mitättömintäkään viestiä, ja juuri tässä mielessä ne ovat todella merkitseviä.” (1)

Lacanin esittelemä puhtaan merkitsemisen logiikka, viesti siitä ettei viestiä ole, olisi helppo yhdistää esimerkiksi Adornon reseptiin modernin taiteen välttämättömästä arvoitusluonteesta ja kommunikaation lakkauttamisesta. Enkelipatsaiden yhtä hyvin kuin vaikka Malevitshin Mustan Neliön tai Beckettin näytelmien äärellä subjekti voi tuntea oman pienuutensa, elämän outouden ja kohdata oikeasti perimmäisiä kysymyksiä.

Teoreetikoille tyhjän merkitsijän käsitteellistäminen oli siis yritys selittää, että on olemassa totuus, ja että tämä totuus liittyy meihin itseemme osana yhteisön toimintaa, joka on aina määrittänyt elämämme pohjimmaiset merkitsijät, joiden kautta ja ehdoilla elämme.

Valtavirtakulttuurissa näkyy sama oivallus, mutta hyvin erilaisessa muodossa. 2010-luvun mielenmaisemassa tyhjään merkitsijään sisältyvä opetus äärimmäisestä vastuusta ja epäkorrektien minäkuvien hyväksymisestä on kuitenkin kääntynyt näkökulmaksi, jossa ei ole mitään muuta todellista kuin subjekti sellaisena kuin se itsensä välittömästi näkee. Yksi erityisen selvä ilmiö tästä on tämänhetkinen pop-lyriikka, joka nojaa monomaanisesti subjektiin ja sen suunnattomiin, stratosfääriin kohoaviin, universumia kosmisen ilotulituksen lailla ravistaviin tunteisiin, visioihin ja unelmiin. Muutama esimerkki kotimaan skenestä:

”Maailma on minun, maailma on sinun, maailma on tehty meitä varten/ Jokainen tänne jonkun jäljen jättää” (Haloo Helsinki!, 2013)

” I have a right to be heard/ To be seen, to be loved, to be free/ To be everything I need to be me/ To be safe/ To believe/ In something” (Sonata Arctica – I Have a Right, 2012)

“Älä tuu siihen droppaa mun tunnelmaa” (Paula Vesala – Älä droppaa mun tunnelmaa, 2016)

”Sinä valitsit minut, minut, minut/ Joo ja minut sinä sait/ Ota minut tällaisena kuin oon/ Tällaisena kuin oon” (Anna Puu – Ota minut tällaisena kuin oon, 2015)

”Pyyhi hiukset jo pois sun kasvoilta/ anna maailman katsoo sua kunnolla/ Lupaa kaikilla aisteilla herkillä/ ettet eläis enää nimimerkillä” (Iisa – Nimimerkillä, 2017)

Iisan kappaleen ensimmäistä kertaa kuullessani ajattelin vilpittömästi, että kyseessä on parodia.

Näiden lisäksi voisi luetella joukon ”dokauslauluja” (joiden hegemoniaan Chisu viime syksynä oikeutetusti turhautui), joissa toistuu biisistä toiseen sama ”hyvän meiningin” ja spontaanin elämäntunnon lietsominen. Mä ja mun kaverit, aa, jea. Jotain samaa on myös Olavi Uusivirran etelähelsinkiläisen hyvinvoinnin ja alati kattoja hivelevän auringonlaskun saturoimassa musiikissa, jossa maailma on silkkaa valoa ja tarvitsee juuri minut Instagram-filtterikseen.

Suurta osaa hittikappaleista siis yhdistää se, etteivät ne oikeastaan sisällä mitään viestiä – sen lisäksi, että subjekti on yhtä kuin merkitys, että on elettävä unelmaa, että minä olen (ihan ajattelemattakin). Toteuta itsesi, visiosi ja unelmasi koska sinulla on siihen peruuttamaton oikeus. Maailma saa olemuksensa sinusta täysin riippumatta siitä, mihin uskot ja mihin pyrit. Näistä syistä ja ennen kaikkea: älä sensuroi itseäsi mitenkään. Tämän vuoksi biisit eivät puhtaasti tekstin tasolla sisällä mitään, mitä ei voisi allekirjoittaa ihan kuka tahansa riippumatta siitä, onko hänen suurten tunteidensa ja visionsa kohde naapurin teini, tuhatvuotinen valtakunta vai mobiiliteknologialla rikastuminen. Viimeisessäkin tapauksessa oikeus toteuttaa visio on ihan ehdoton huolimatta Kongon kobolttikaivoksissa orjatyönä älylaitteiden materiaalia louhivista lapsista. Tee ihan mitä tahansa, kunhan teet sen täböllä.

Välillä vaikuttaa, että jotkut musiikintekijät ovat hyvin tietoisia ilmiöstä ja omaksuvat kyseisen tyhjän ”kädet ilmaan”-logiikan suhtautuakseen siihen kriittisesti. Esimerkiksi norjalaisen Röyksopp-yhtyeen hittisingle Monument alkaa tutunkuuloisella voimainnostatuksella, joka huipentuu kertosäkeeseen: “This will be my monument/ This will be a beacon when I'm gone”. Oleellisesti ei siis kerrota, mikä tämä muistomerkki on ja miksi se tehdään. Heti perään tulee kuitenkin kriittinen, omatuntoon ja yksilön äärimmäisimpään vastuuseen vetoava varaus: “So that when the moment comes/ I can say I did it all with love”.

Edelleen tekee mieli siteerata Beyoncén hienoa Freedom-kappaletta. Laulu on tarkoitettu mustien naisten protesti-anthemiksi, ja sellaisena se tietysti tulee vastuullisen kuulijan vastaanottaa. Kuitenkin kappaleen vaikuttavuus ja viesti tulevat ilmeisiksi vain huomioimalla esittäjän ihonvärin ja sukupuolen sekä tekijyyteen sisältyvät intentiot. Kertosäe kuuluu: “Freedom! Freedom! I can't move/ Freedom, cut me loose!/ Freedom! Freedom! Where are you?/ Cause I need freedom too!/ I break chains all by myself/ Won't let my freedom rot in hell/ Hey! I'ma keep running/ Cause a winner don't quit on themselves”.

Puhtaasti tekstin tasolla kappale voisi toimia vaatimuksena vapauteen käytännössä ihan mistä tahansa. Se voisi soida automainoksessa, jossa valkoinen, tyylikkäästi parroittunut nuorekas keski-ikäinen heteromies ajaa pilke silmäkulmassaan rannikkomaantietä kohti tuntematonta. Se voisi soida Slushin radiomainoksessa. Toki on huomioitava, että kappaleen sisältävä Lemonade-albumi ei ole pelkkä levy, vaan se julkaistiin nimenomaan audiovisuaalisena teoksena, jossa esimerkiksi Beyoncén tanssikoreografiat ja ruumiillinen läsnäolo ovat musiikin rinnalla tasavertainen osa teosta. Silti: Miksi ihmeessä tämä erityinen vapausvaatimus aivan tiettyine sisältöineen ja taisteluineen ei ilmene tekstin tasolla?

Edellä eritellyn vuoksi esimerkiksi Lana del Reyn puhaltama värifiltteröity, eskapistinen nostalgiakupla on tuntunut raikkaalta, sillä hänen kappaleisiinsa on vastaansanomattomasti kirjoitettu sisään yhteisöön kuulumisen ensisijaisuus yksilön eksistentiaalisille mahdollisuuksille ja elämän mielekkyydelle. Edelleen niissä kulutuskapitalismiin kasvanen yksilön Suuret Tunteet ovat nostattavan eterisoinnin ohella ongelmallisia ja siksi myös ironian kohteita. Herkullisen yliampuva, del Reyn tyypilliseen pöpperöiseen tapaansa laulama säe ”My pussy tastes like Pepsi Cola” (Cola, 2012) on tästä vain yksi esimerkki. Singlenä julkaistu Brooklyn Baby (2014) – jossa kertojalla on sulkia hiuksissaan ja bändissä soittava poikkis, jonka kanssa jammaillaan Lou Reediä – on laskelmoidun vaivaannuttava todistus, joka tuskin soi yhdessäkään Brooklynin mimmien kimppakämpässä.

Ehkä tämä pop-musiikin kehitys kohti suurten tunteiden alaisuudessa vatvottua formaalia, sisällyksetöntä itsekeskeisyyttä on seurausta jo lähes sata vuotta vanhasta kehityssuunnasta, kulttuurin fragmentoitumisesta? Kun kulttuurituotteiden kysyntä ja tarjonta on monipuolistunut lähes eksponentiaalista vauhtia radion, television ja internetin myötä, ainoa tapa vedota mahdollisimman suureen määrään ihmisiä on tehdä kappale, joka ei merkitse mitään muuta kuin sitä, että on merkitystä ja että meitsi on sen absoluuttinen lähde ja päämäärä. Toinen vaihtoehto on, että ajassamme poliittisine epävarmuuksineen, lamoineen ja kulttuurisine ristiriitoineen on jotain, joka ilmenee kannustuksena kritiikittömään itseihailuun ja psykoottiseen todellisuuspakoon. Oli syy mikä tahansa, tekee mieli liittää ilmiö aikamme supertunkkaiseen keskustelukulttuuriin. Ehkä olemme jo niin patologisen allergisia muille kuin omankaltaisillemme kokemuksille, ettemme kestä kuulla niistä musiikissakaan. Emme kestä moninaisuutta, koska mielemme ovat niin pahasti pitkänaamaisen moralismin saastuttamat, että muunnamme moninaisuuden – ja sen että emme heti ”ymmärrä” jotain – automaattisesti kritiikiksi itseämme kohtaan.

Toki kaupallisesti kunnianhimoiseen musiikkiin on aina sisältynyt taipumus kliseiden pyöritykseen, selkeimpänä esimerkkinä miljoonat juustoiset rakkauslaulut. Mutta kliseenäkin ”tekisin mitä tahansa vuoksesi” on jalompi ja kiinnostavampi kuin ”mä oon niin siisti tyyppi etten ihan kestä”. Toisaalta Lauri Tähkän kappaleille en tästäkään huolimatta anna anteeksi.

Viite:
(1) On Feminine Sexuality, the Limits of Love and Knowledge: The Seminar of Jacques Lacan, Book XX: Encore. Ed. Jacques-Alain Miller, trans. Bruce Fink (New York: Norton, 1998), pp. 20—21.

Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.