Scroll To Top

Augustinuksen lukija

Teksti ja kuva: Olli-Pekka Tennilä
Kuvan veistos: Joonas Salusjärvi




Viikkokausiin en ole lausunut sanaakaan, kahta lyhyttä keskeytystä lukuunottamatta; yksinäisyyteni alkaa vihdoin sulkeutua ja olen työssä kuin kivi hedelmässä –Rainer Maria Rilke

The light comes in the name of the voice. –Joan of Arc

Ja niin tulemme kirjallisuuteen, joka on yöksi ja kuolemaksi palamaan jäänyt valo.

Ehkä sattuman oikusta päädyin kuuntelemaan yksin aikaansa viettävän ihmisen ääniä nauhalta, kuten syystä tai toisesta joskus käy. Samalla muistin, miten oudolta sellainen vaikuttaa. Tai taskupuhelu, jota ei heti malta sulkea. Sitä odottaa vielä hetken; voihan olla, että puhelu vielä lunastuu tavanomaisten puheluiden joukkoon. Kaikki mitä kuuluu, hänen huokunsa. Hän saattaa yskiä, hänen hengityksessään kuuluu käänteitä. Ehkä hän puolittain jupisee tai puhuu itsekseen. Tuollaisina hetkinä ihminen kuulostaa jotenkin oudolta ja jäsentymättömältä. Tietysti me mumisemme. Mutta ennen muuta: mitään ei tunnu tapahtuvan. Hänen ääntelynsä on sukua niille äänille, jotka rikkovat puhetta. Kuulija odottaa koko ajan, että jotain on alkavillaan. Tai että milloin hän pääsee asiaan. Aloittaa. Hän on pitkiä aikoja hiljaa. Kuulostaa ehkä puuhailevan jotakin, mutta koskaan emme saa tietää mitä oikein on tekeillä. Eikö jotakin pitäisi olla? What´s he building in there?

Kun olemme hiljaisessa tilassa toistemme keskuudessa, mitä pienimmät äännähdykset alkavat kantaa merkitystä. Joku yskähtää: seikka, jolla on seurauksia kaikkialla minne se kuuluu. Sanotaan, että yskähdys on vain oire, mekanismi, jolla hengitykseen liittyvää elinten yhteenliittymää puhdistetaan. Mutta joku sanoisi samaa koko puheen alueesta, kirjallisine suplementteineen.

Yksinolevan kohdalla on toisin. Hänen olemisensa ei ole samalla tapaa varautunutta, hänhän on yksin.

Yksin aikaansa viettävä ihminen elää hiljaisuudessa. Erityisesti hänen omassa kokemuksessaan tila saa hiljaisuuden nimen. Ajattelemme hiljaisuudeksi sitä tilaa, jossa olemme kun olemme yksin.

Ollaan jo totuttu havainnonteon rakenteeseen, jossa tapahtumaketjujen on määrä ottaa valta. Se ei häiritse jos on itse läsnä samassa tilassa. Silloin näkee hänen olentansa suuntautuneen toisaalle. Mutta jos mediumia rajataan, niin että kyse on enää hänen äänistään, kaikki kuulostaa kuin poisleikatulta materiaalilta. Kuulostaa siltä kuin hän olisi keskittynyt aukomaan kalaverkkojen sotkuja: sellaista turhaa ja turhauttavaa työtä, joka johtuu vain erehdyksestä ja nielee maailmassa osakseen aikakausia. Aivan suotta. Tai ehkä kyse on minusta. Että muistan tapauksen, kun olin sängyn alla piilossa, eikä mummo huomannut minua. Hän oli samassa huoneessa sängyn vieressä selvittelemässä neulelankoja, jotka olivat ajautuneet sotkuun. Lopulta kun tein itseni ilmi hän hämmästyi ja kiitteli tuuriaan, ettei ollut alkanut sentään puhua itsekseen.

Minä puhun itsekseni, sillä minun on pakko saada kokeilla rytmejä ja äänteitä, intonaatioita, murteita ja niin edelleen, loputtomasti. Mutta ihminen yksin tilassa, miltä hän kuulostaa? Koko tämä auditiivinen rajaus paljastaa kohdan, jota kirjallisuus aivan toisenlaisena rajauksena on pakkomielteenmaisesti piirittänyt kautta aikojen. Otan todistajaksi ensimmäisen käsille sattuvan: “Olemassaolon perimmäinen mitättömyys ei voi säilyä kirjoitetuissa kuvauksissa.” (Jaakko Yli-Juonikas, Vanhan merimiehen tarina).

Kirjallisuus pystyy lähinnä kartoittamaan tuota olemiseen vaipumisen aukkoa ympäröivää maantiedettä. Samanlaisia rajoitteita on tietysti missä hyvänsä ilmaisussa. Kielessä kuin kielessä on mustia aukkoja, jotka johtavat johonkin toisaalle. Mutta kirjallisuudessa aina jonkun on määrä puhua. Että se on koko ajan muuttumassa puheeksi ja näiden ylijäämien raja pakenee siinä samalla. Jos puheen kohde tai aihe onkin joku, joka lähinnä yskii ja talostelee kodissaan, on hänen kertojansa sittenkin jälleen puheen kirkkaan päivän puolella. Kirjallisuus syö puhetta loputtomasti ja muuttaa sen aivan erityislaatuiseksi hiljaisuudeksi, joka koostuu puheesta.


Kirjallisuuden ja hiljaisuuden väliset suhteet ovat sillä tapaa laskostuneet, että koko aiheesta on vaikea kirjoittaa sortumatta hämäryyteen ja epäselvyyksiin. Kirjallisuus merkitsee samaan aikaan hiljaisuutta ja ääntä. Ei yhdellä tai kahdella tapaa, vaan lukuisin eri tavoin. Toisinaan tuntuu siltä, että kamppailua hiljaisuuden ja äänen välillä käydään ennen muuta kirjallisuuden alueella. Voi myös sanoa, että kirjallisuuden ja hiljaisuuden yhteinen historia on niin kerrostunutta ja lukuisien ilmeisyyksien kansoittamaa, että aiheesta on vaikea kirjoittaa tarkasti.

Kun puhumme hiljaisuudesta kirjallisuuden yhteydessä, saatamme puhua poissaolevien hiljaisuuteen säilötystä puheesta. Tai sitten puhumme kirjallisuudesta, joka ei koskaan ollut puhetta, vaan alun alkaenkin jotakin muuta. Voimme myös puhua jostain tietystä kirjallisuudesta puheena, jolla on aivan tietty suhde hiljaisuuteen, ehkäpä kirjallisuudesta sellaisena puheena, joka hieman paradoksin omaisesti kutsuu hiljaisuutta osakseen. Yhä, konkreettisemmin, voimme puhua siitä hiljaisuudesta, joka sai ensimmäisen tunnetun kuvauksensa Augustinuksen Tunnustuksissa:

Kun hän luki, liukuivat hänen silmänsä pitkin kirjan sivuja ja hänen sydämensä tutkiskeli ajatusta, mutta ääni ja kieli lepäsivät.
Usein kun olimme läsnä (...) näimme hänet siten hiljaa lukemassa, emme koskaan toisin. Sitten kun olimme kauan istuneet äänettöminä – sillä kukapa olisi rohjennut häiritä niin työhönsä kiintynyttä miestä – poistuimme, koska päättelimme, että hän ei mielellään tahtonut itseään häirittävän sinä lyhyenä hetkenä, minkä hän sai vapaata virkistääkseen sieluansa, vieraiden asioissa paljon puuhailtuansa.
Hän ehkä ei sen vuoksi pitänyt ääneen lukemisesta, että hän ei halunnut ruveta antamaan häiritseviä selityksiä luettuun tekstiin sisältyvistä hämäristä paikoista, jos mahdollisesti joku tarkkaavista kuulijoista olisi sellaisia selityksiä kaivannut ja siten estänyt häntä käyttämästä lukemiseen niitä hetkiä, jotka hän tähän tarkoitukseen oli varannut. Ehkä hän myös luki hiljaa vain säästääkseen ääntänsä, joka helposti kävi käheäksi. Mikä lieneekin ollut tarkoituksena, joka tapauksessa oli tällä miehellä tarkoitus hyvä.

Hiljaisuus tuntuu ikään kuin kerääntyvän kirjallisuuden ympärille. Lainattu kappale osoittaa kuitenkin, etteivät vallitsevat käytännöt ole aina olleet normi. Augustinus pohtii erityisiä vaikuttimia siihen, miksi tuo munkki lukee ilman resitointia. Epäilys ei ole kaukana. Hänen on erikseen todistettava, että munkin vaikuttimet ovat joka tapauksessa kristillisten arvojen mukaiset. Tarkoitus hyvä. Äänetön luenta vaikutti kaiketi luonnottomalta, kuten kirjallisuus tietyssä mielessä on aina luonnotonta.

Mutta oikeastaan tässä kuvauksessa paljastuu pohjimmiltaan toisenlainen levottomuus. Se koskee nyt kirjallisuutta kahtalaisesti. Augustinuksen kuvaamassa munkissa tihentyy häiritsevä hiljaisuuteensa vaipunut ihminen, joka olisi mahdoton saada kirjallisuuteen ilman todistajan välitystyötä. Puhujaa. Tuo sama todistaja-kertoja on läsnä kaikkialla missä on kirjallisuutta. Lopulta itse kirjallisuudesta tulee olemiseen vaipumisen asia, jolla on kaksi puolta. Nämä puolet havainnollistuvat sen hienoisen eron kautta, joka vallitsee käsitteiden maa-ilma ja world (welt) välillä. Näistä edellinen viittaa ilmitasollaan fyysiseen, havaittuun todellisuuteen – maan ja ilman rajapintaan – johonkin, johon ihminen voi olla heitettynä. Jälkimmäinen taas merkitsee enemmän ihmisten keskistä aluetta, joka on jo sukua kosmokselle käsitteellisen jäsennyksen alaisena todellisuutena. Tämä world koostuu tosiseikoista.

Havainnoituna myös lukija on yhtäältä jotakin käsittämätöntä: mykkä otus uppoutuneena maailmaan. Tai yhtä hyvin: maailman mykkyys tuossa otuksessa. Kuin loveen langennut. Mutta koska tiedämme mitä on lukea, pystymme samaistumaan hänen keskittyneisyyteensä. Tiedämme että hän on kielessä, ja että world tulee muovatuksi luennassa aina uudelleen.

Niinpä Augustinuksen lukijan hahmo ulottuu laajemmalle kuin se mitä kutsumme kirjallisuudeksi, koska lukeminen on metafora jostakin muusta. Tämä on kielen ihme. Uskotellaan, että se on sopimuksenvarainen järjestelmä, jolla kommunikoidaan. Mutta toisessa merkityksessä me vain luemme maailmaan uponneita. Heidän jälkiään ja heidän taipumustaan piiloutua tähän kaikkeen, joka on tietyssä mielessä täynnä puhetta. Näin hiljaisuus alkaa tarkoittaa yksinkertaisesti tilaa, josta käsin on mahdollista aloittaa (maailman) lukeminen auki.

LÄHTEET:

Maurice Blanchot: Kirjallinen avaruus, s.19 (Suom. Susanna Lindberg) (Ai-ai, 2003)

Anne Carson: “Variations on the right to remain silent” ( A Public Space, Issue 7 / 2008) http://poems.com/special_features/prose/essay_carson.php

Tom Waits: What´s he building in there?, Mule Variations (1999)

Jaakko Yli-Juonikas, Vanhan merimiehen tarina, (Otava, 2014)

Augustinus, Tunnustukset, 6:3:2, s.178-9 (SLEY-kirjat, 2003)

articleimage: 
Language: 
finnish