Scroll To Top

Pääkirjoitus

Matti Tuomela ja Petteri Enroth

On epämuodikasta puhua korkeasta ja matalasta taiteesta, mutta valheellista väittää ettei jakolinjaa ole olemassa tai ettei se vaikuttaisi siihen, miten asennoidumme taiteeseen. Voisi esimerkiksi helposti väittää, että yhdistämme korkean melko spontaanisti vakavuuteen ja traagisuuteen kun taas nauraminen ja komiikka edustavat matalaa. Toisaalta monen näennäisesti ”korkean ja matalan rajaa purkavan” teoksen vaikutus perustuu juuri tämän jaon ylläpitämiseen ja hyödyntämiseen. Joka tapauksessa jaottelun suoranainen epämiellyttävyys juontuu sen sosiologisesta ulottuvuudesta – lokeroivasta ja stereotypioita kutsuvasta kysymyksestä: "mitä ovat korkean ja matalan taiteen yleisöt ja eroavatko ne toisistaan?" Et kai luule olevasi parempi ihminen?

Korkean ja matalan rinnalle on tullut suuri joukko muita vastakkainasetteluja, joilla kontekstualisoida taidetta. On mainstream ja marginaali, alakulttuurit ja niiden eliitit. Ääneen lausumaton oletus lienee, että matala on jotain, joka on suurelle yleisölle helpommin avautuvaa kun taas korkea avautuu eliitille sen oman koodistonsa ehdoin. Matala assosioituu teolliseen tuotantoon ja materiaalisuuteen siinä missä korkea on ainutlaatuista hengentuotetta.

Sini Mononen käsittelee tekstissään kahden slasher-elokuvan, Kun tuntematon soittaa... ja Scream, suhdetta 1500- ja 1600-lukujen still life -asetelmien vanitas-symboliikkaan. Yhtymäkohdat yllättävät selkeydellään.

Numeron toinen päätoimittaja Petteri Enroth käsittelee korkeaa ja matalaa taidefilosofisena kysymyksenä lähtien liikkeelle Platonin taide- ja aistikielteisyydestä. Hän hyödyntää ranskalaisfilosofi Jacques Rancièren ajattelua puolustaessaan katsomista ja aistimellisuutta, joista monet avantgardeliikkeet ovat tietoisesti pyrkineet eroon

Iida Sofia Hirvonen suhteuttaa tekstissään yhdysvaltalaisen popartisti Lana del Reyn estetiikkaa elokuvaohjaaja David Lynchin niin ikään vahvan symboliseen maailmaan. Hirvosen mukaan del Rey onnistui kaupallistamaan aikansa hipster-kulttuurin maneerit paljastaen, ettei marginaalisuudestaan nauttivassa indiemusiikissa ollutkaan mitään niin poikkeavaa, ettei siitä voisi tehdä mainstreamia.

Veikko Halmetoja pureutuu artikkelissaan Cindy Lauperiin ja erityisesti tämän musiikkivideoihin. Muun muassa Susan Sontagin ja camp-käsitteen avulla Halmetoja tuo amerikkalaista white trash-kulttuuria kierrättävistä videoista esiin monitahoisen yhdistelmän ironiaa, vilpittömyyttä, yhteiskunnallisuutta ja viihdettä.

Matti Tuomela luo esseessään ”Kyllä jätkä pärjää” analogian 1950-luvun alun rillumarei-ilmiön ja tällä hetkellä suosituiden Cheekin ja Elastisen välille. Tuomela näkee ilmiöissä muutakin vastaavuutta kuin aikalaiskriitikoiden nuivan suhtautumisen. Paljoakaan ei ole muuttunut, maailma jonkin verran.

articleimage: 
Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.