Scroll To Top

Cyndi Lauper ja camp-sensibiliteetti

Teksti: Veikko Halmetoja

Pinterest on sosiaalinen media, joka perustuu mahdollisuuteen kerätä ja jakaa kuvia teemoittain. White trash -estetiikka on yksi teemoista, jonka alle useat käyttäjät ovat keränneet materiaalia. Niiden pohjalta suunnitellaan white trash -teemaisia syntymäpäiväjuhlia tai nauretaan muuten vain ilmiön kliseille. Yhtenä teeman innoittajista näyttäytyy amerikkalainen pop-laulaja ja lauluntekijä Cyndi Lauper.

Cyndi Lauper oli 1980-luvun kovimpia menestysartisteja. Hänen debyyttialbuminsa She’s So Unusual myi 22 miljoonaa kappaletta. Lauperia pidettiin Madonnan ohella vuosikymmenen suurimpana supertähtenä. Menestys ei kuitenkaan jatkunut samanveroisena 90-luvun lähestyessä. Tyyli-ikoninakin hetken paistatellut tähti sai kokea saman, mitä lähihistorian muoti aina kokee. Tyyli muuttui noloksi, kunnes nostalgia korjasi asian muutaman vuosikymmenen jälkeen.

Mutta miksi Cyndi Lauperin, New Yorkissa 1953 syntyneen älykön, tasa-arvoaktivistin ja laulajamuusikon tyyli nähdään esimerkkinä white trash -estetiikasta? Lauper syntyi köyhään perheeseen, joutui kerjäämään kadulla, strippasi elääkseen ja työskenteli raviradalla. Tästä huolimatta elämäntarina on tuskin se leimakirves, joka Lauperiin on iskenyt. Todelliset syyt löytyvät hänen levyjensä ja videoidensa visuaalisesta maailmasta, maailmasta joka on helppo tunnistaa ja jota hän itse on ollut vahvasti luomassa levy-yhtiön vastusteluista huolimatta.

Tässä artikkelissa käsitellään erityisesti neljää Cyndi Lauperin keskeisintä ja tunnetuinta musiikkivideota, jotka esitellään ensin lyhyesti. Kaikissa käsitellyissä videoissa esiintyy Cyndi Lauperin esittämä hahmo, joka ei ole Lauper itse, eikä edes yritä väittää olevansa. Videoissa hahmoa ei ole kuitenkaan nimetty erikseen, joten tässä artikkelissa hahmoa kutsutaan Cyndi Lauperiksi.

___

GIRLS JUST WANT TO HAVE FUN
Lauperin ensimmäinen suuri hitti oli cover Robert Hazardin vuonna 1979 levyttämästä Girls Just Want to Have Fun -biisistä. Lauperin versio on vuodelta 1983 ja sen viesti on muutamalla pienellä sanoitukseen kohdistuneella muutoksella käännetty feministiseksi. Laulusta tehty Edd Grilesin ohjaama musiikkivideo sai ensi-iltansa 1983. Alle 35 000 dollarin budjetilla tehty musiikkivideo on noussut ikoniseen asemaan länsimaisessa populaarikulttuurissa. Videolla Lauperin äitiä näyttelee hänen oikea äitinsä, eikä köyhää työläistaustaa yritetä peittää mitenkään. Wife beater -paitaan pukeutunutta isää näyttelee ammattipainijana tunnetutuksi tullut Louis Vincent "Captain Lou" Albano.
Musiikkivideo löytyy täältä:
https://cyndilauper.com/media/videos/68863/79833

TIME AFTER TIME
Samalla levyllä ilmestyi Lauperin ja Rob Hymanin kirjoittama balladi Time After Time. Myös tämän musiikkivideon ohjasi Edd Griles. Video sai ensi-iltansa vuonna 1984. Albano näyttelee tällä videolla kokkia, ja Lauperin äiti näyttäytyy taas äitinä. Videossa asutaan asuntovaunussa, katostaan televisiota ja paetaan todellisuutta konkreettisestikin.
Musiikkivideo löytyy täältä:
https://cyndilauper.com/media/videos/68863/79883

THE GOONIES ’R’ GOOD ENOUGH
Vuonna 1985 ilmestyi edelleen kulttimainetta nauttiva Richard Donnerin ohjaama seikkailuelokuva The Goonies, joka tunnetaan Suomessa nimellä Arkajalat. Cyndi Lauper vilahtaa elokuvassa ja soundtrackilta löytyy hänen laulamansa ja osin kirjoittamansa hitti The Goonies 'R' Good Enough. Se oli hänen viides Top 10 -single. Elokuvan ohjannut Donner ohjasi myös musiikkivideon ja siinä esiintyy samoja hahmoja kuin aiemmissakin videoissa ja heidän lisäkseen elokuvan näyttelijöitä. Videolla Lauperin esittämä tytär työskentelee vanhempiensa omistamalla bensa-asemalla.
Musiikkivideo löytyy täältä:
https://cyndilauper.com/media/videos/68863/80043

TRUE COLORS
Vuonna 1986 ilmestyi Lauperin toinen soololevy True Colors. Sen nimibiisi nousi Yhdysvaltojen listaykköseksi. Lauper sovitti Billy Steinbergin ja Tom Kellyn kirjoittaman laulun, joka on antanut nimensä myös Lauperin perustamalle asunnottomia lgbt-nuoria avustavalle säätiölle. Video sai ensi-iltansa 1986 ja sen on ohjannut Patricia Birch, joka tunnetaan Grease-elokuvan ja -musikaalin koreografina. True Colors on aikaisempia videoita surrealistisempi eikä siinä ole samalla tavalla etenevää tarinaa. Video rakentuu kohtauksista, jota perustuvat voimakkaisiin symboleihin.
Musiikkivideo löytyy täältä:
https://cyndilauper.com/media/videos/68863/79993

___

Susan Sontag näkee kuuluisassa artikkelissaan ”Muistiinpanoja campista” campin yhtenä estetismin lajina, tapana nähdä maailma esteettisenä ilmiönä. Hän kirjoittaa camp-sensibiliteetin olevan epäpoliittista ja sisältöä väheksyvää. Jos camp on näkemys maailmasta tyylinä, on helppo nähdä white trash -estetiikka camp-tyylinä.

Puhdas camp on tahatonta. Naiivi ja tahallinen camp on erotettava toisistaan. Aito naiivi white trash -tyyli on camp-sensibiliteetin näkökulmasta aina herkullisempaa kuin tuotettu estetiikka. Tämän näkee myös Pinterest-kokoelmista. Eniten tyydytystä tuottavat kuvat, jotka edustavat tyylin tahatonta omaksumista. Lavastetut bilekuvat ovat aina kalpea toisinto, kun niitä vertaa vilpittömästi sisustettuihin white trash -tyylisiin baareihin.

Tässä yhteydessä myös Cyndi Lauperin pukeutumisen ja musiikkivideoiden estetiikka näyttäytyy lavastettuna. Lavastamisen estetiikka on niissä niin tietoista ja alleviivattua. Sontag kirjoittaa myös tästä: ”camp on joko täydellisen viatonta tai täydellisen tietoista”. Lauperin tapauksessa tuntuu mahdottomalta väittää sen olevan viatonta, niin täydellisen tiedotetulta se tuntuu, jopa siinä määrin, että Lauper näyttää enemmän parodioivan pop-tähteyttä kuin olevan pop-tähti.

Yksi asia, mitä on vaikea tulkita puhuttaessa campin ja Lauperin musiikkivideoiden suhteesta, on ajan vaikutus camp-sensibiliteetin syvyyteen. Kun videoita katsotaan nyt kolmekymmentä vuotta niiden ilmestymisen jälkeen, niiden pyrkimys olla tavallisuudesta poikkeavia, erilaisia ja taiteellisia näyttäytyy naiivina. Tästä aikaperspektiivistä katsottuna videot ovat naiivia campia, erilaisuuden tavoittelu näyttäytyy nykyisen popkulttuurin näkökulmasta vilpittömänä, hieman huvittavana pyrkimyksenä. Sen sijaan aika ei ole vaikuttanut siihen, missä määrin videoiden white trash -estetiikka on liioiteltua ja syvästi tietoista, jopa kliseisiin nojaavaa.

Lauperin musiikkivideot ovat siis naiivia campia nimenomaan sen kautta, miten viattomina popkulttuurin taiteelliset pyrkimykset näyttäytyvät nykykatsojan silmään. Videoiden white trash -tyylin voi nähdä tietoisen ”vedetään campiksi” lajina ja siksi siihen liittyvä camp-nautinto on pienempää. Se ei kuitenkaan poista mahdollisuutta, ettei tämän estetiikan liioitteleva hyödyntäminen olisi jollain muulla tavalla kulttuurisesti kiinnostavaa.

Lauperin viljelemä white trash -sensibiliteetti on sukua suomalaisen musiikin pop-sensibiliteetiksi nimetylle tyylille, jossa aiemmalla urallaan rockahtaneet artistit alkavat kurkottaa nostalgisen iskelmän suuntaan. Markku Soikkeli on kirjoittanut aiheesta Baddingia käsittelevässä artikkelissaan vuonna 2003. Hänen mukaansa pop-sensibiliteetti liittyy voimakkaaseen kaupungistumiseen. Pop-sensibiliteetissä maaseutu edustaa kaupunkia aidompaa musiikkikulttuuria. Iskelmähittejä laulava rokkari voi tuoda kaupunkilaisille kuulijoille aitoja sukupuolirooleja, sellaisia joissa seikkailijat ja kodinhengettäret kohtaavat toisensa. Myös white trash -tyylin keskeisiä elementtejä on voimakas feminiinisyyden tai maskuliinisuuden korostaminen pukeutumisella ja käytöksellä.

Ero Lauperiin on siinä, että Lauperin nostalgia on tiedostettua ja osin ironisoitua, siksi huonoa campia. Suomalaisesta pop-sensibiliteetistä löytyy runsaasti aidon campin elementtejä. Kun maalta muuttanut naapurintyttö Suvi Teräsniska laulaa Yö-yhteen rockiskelmiä, ollaan suomalaisen white trash -campin ytimessä.

Time After Time, 1984 (kuvakaappaus)

Musiikkivideo on malliesimerkki Janne Seppäsen korostamasta multimodaalisesta kuvallisuudesta. Kuvallisuus on aistimellisesti monimuotoista, sitä katsotaan, mutta myös luetaan, kuunnellaan ja koetaan. Kuvallisuus pitää sisällään lisää kuvallisuuksia, joihin sisältyy myös multimodaalinen taso. Cyndi Lauperin musiikkivideot ovat monikerroksisesti kuvallisia. Ne sisältävät intertekstuaalisia viittauksia sekä vanhoihin elokuviin että toisiinsa.

Videossa Girls Just Want to Have Fun Lauper katsoo 1920-luvulta peräisin olevaa mykkäelokuvaa Notre Damen kellonsoittaja, ja katsojille näkyy kohtaus, jossa Quasimodo yrittää kidnapata Esmeraldan. Lyhyt viittaus elokuvaan herättää koko videon tulkintaa määrittävän kysymyksen siitä, onko Lauper tai hänen äitinsä naisroolinsa vankina tai konkreettisemmin isähahmon tyrannian uhreja.

Time After Time -video alkaa kohtauksella, jossa Lauper katsoo liikuttuneena vuodelta 1936 olevaa Marlene Dietrichin tähdittämää elokuvaa Allahin puutarha. Kaikesta voi päätellä, että elokuva on Lauperin esittämälle hahmolle tuttu, hän muistaa repliikit ja sulkee television elokuvan puolivälissä. Elokuva on melodramaattinen rakkaustarina ja Dietrich sen pääosassa tarjoaa mahdollisuuden myös camp-tulkintaan. Indianan yliopiston elokuva- ja mediatieteiden professori Barbara Klinger märittelee Marlene Dietrichin tähdeksi, joka uhmaa sukupuolinormatiivisuutta ja vahvistaa androgyynisyyttä. Samalla hän kategorisoi Dietrichin osaksi camp-sensibiliteettiä eritysesti homoyleisön silmissä.

Sontag määrittelee, että koskiessaan ihmisiä, camp liioittelee androgyynisyyttä. Toisaalta campia on myös sukupuolen ja seksuaalisuuden liioittelu, niiden näytteleminen ja keinotekoisuus. Molemmat näistä ääripäistä ovat läsnä sekä Dietrichin että Lauperin hahmoissa, eikä varmasti ole sattumaa, että Lauper samaistetaan nimenomaan Dietrichin eikä jonkun perinteisemmällä tavalla feminiinisen naisnäyttelijän hahmoon.

Musiikkivideon ja elokuvan asetelma kääntyy toisinpäin elokuvassa Arkajalat ja videossa The Goonies 'R' Good Enough. Elokuvassa näkyy televisiosta pieni pala videota, jossa Lauper esittää videon hittikappaletta, joka tosin ilmestyi vasta elokuvan jälkeen. Viittaus videoon lienee kuitenkin motivoitu enemmän soundtrackin myymisellä kuin sisällöllisellä nokkeluudella. Itse video on silti kunnianhimoinen lyhytelokuvamainen teos. Se sisältää myös viittauksen Lauperin aikaisempiin videoihin sekä näyttelijähahmojen kautta että kuvissa vilahtavana koirapatsaana, samana joka on Time After Time -videon alkukohtauksessa Lauperin kainalossa. Kyseessä on luonnollisenkokoinen näköiskuva Nipperistä, sekarotuisesta koirasta, joka tunnetaan koira ja gramofoni -logon koirana.

Laura Malinen kirjoittaa pro gradu -tutkielmassaan, että parodia voidaan ymmärtää kulttuurin muotona, joka tekee tiliä suhteessa aiempaan kulttuuriseen perintöön ja yhdistää tällaisen parodian camp-sensibiliteettiin. Hänen mukaansa parodia intertekstuaalisuuden alalajina voi toimia hauskuutena, kritiikkinä tai kunnianosoituksena.

Kun Goonies 'R' Good Enough -videossa campilla voidaan luonnehtia intertekstien esittämisen tapaa yleisellä tasolla, videossa True Colors intertekstuaalisuus on nähtävissä kulttuurisen muistin reflektiona, jonka tulkinta riippuu katsojan makukoodeista. Videossa on vahva camp-sensibiliteetti, mutta sen pastissiluonne on tulkittavissa kahdella tapaa joko kunnanosoituksena tai parodiana. Intertekstuaalisuuden kohteet eivät ole yksiselitteisiä, vaan enemmän tyylillisiä ja tunnelmaan liittyviä viittauksia, jolloin intertekstuaalinen tulkinta videosta on myös kiistanalainen.

True Colors, 1986 (kuvakaappaus)

Cyndi Lauperin musiikkivideoista löytyy tietoisen white trash -estetiikan, vilpittömän erikoisuuden tavoittelun ja herkullisten intertekstuaalisten viitteiden lisäksi tahatonta esteettisiin pyrkimyksiin perustuvaa campia. Sontag kirjoittaa, että camp on rakkautta liioitteluun, keskinkertainen kunnianhimo tuottaa vain huonon lopputuloksen. Kunnianhimoinen pyrkimys fantastiseen saattaa päätyä campiksi.

Lauperin videoiden digitaaliseen kuvankäsittelyyn perustuvat efektit näyttäytyvät vilpittömässä tavoitteellisuudessaan nykysilmin teknisesti huvittavina. Mutta ne tyydyttävät hienolla tavalla campia janoavaa kuluttajaa. Samaan sarjaan kuuluu videoiden puvustus, kampaukset ja meikki sekä erityisesti True Colors -videossa valaistus ja lavastus. Nämä kaikki osa-alueet voi tosin nähdä myös vilpittömänä erikoisuuden tavoitteluna.

Yksi Lauperin camp-luennan perustelu on Lauperin vahva työ seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolustajana. Sontagin mukaan homot muodostavat campin etujoukon ja ilmaisuvoimaisimman yleisön urbaanin sensibiliteetin luojina. Tämän mielipiteen Sontag perustelee kirjoittamalla, että jokainen sensibiliteetti on sitä edustavalle ryhmälle myös oman edun tavoittelua. Homojen camp-sensibiliteetti pitää sisällään propagandistisen aseen, joka neutralisoi moraalisen närkästyksen. Oivallus siitä, että on olemassa huonon maun hyvä maku, riisuu aseista henkilöitä, jotka yrittävät tarrata kiinni korkeista ja vakavista kulttuurisista nautinnoista.

Se, että Lauperilla on vahva rooli homojen ihmisoikeuksien puolustajana ja että hänen musiikkivideonsa edustavat camp-sensibiliteettiä, on tuskin sattumaa. Lisäksi se, että homoyhteisön
sisällä on kasvanut Lauper-parodioita, kertoo aidosta arvostuksesta.

Sontag kirjoittaa camp-artikkelinsa lopuksi, että campin ravinnoksi tarvitaan rakkautta, jota on käytetty esimerkiksi henkilökohtaiseen tyyliin. Jos rakkaus puuttuu, muuttuu lopputulos kitschiksi. Cyndi Lauperin musiikkivideot edustavat camp-sensibiliteettiä. Jos joku määrittelee ne kitschiksi, hän osoittaa samalla kehittymätöntä henkilökohtaista makua.

Omistan tämän jutun rakkaalle ystävälleni Nina Tuukkaselle, jonka kanssa poseeraamme aristokraattisesti.




Lähteet:

Klinger, Barbara 1994: ”Melodrama and Meaning: History, Culture, and the Films of Douglas Sirk”: Indiana University Press.

Malinen, Laura 2007: ”An Old Man and a Prodigal Daughter, the Stuff That Dreams Are Made of. Intertekstuaalisuus, pervo ja camp Angela Carterin romaanissa Wise Children”: Tampereen yliopisto, Taideaineiden laitos, Pro gradu -tutkielma.

Seppänen, Janne 2001: ”Elämää visuaalisissa järjestyksissä”: Katseen voima. Vastapaino.

Siironen, Janne 2013: ”Hän on niin epätavallinen – 30 vuotta Cyndi Lauperia”: NRGM.
http://www.nrgm.fi/artikkelit/han-on-niin-epatavallinen-30-vuotta-cyndi-... Luettu 20.5.2017.

Soikkeli, Markku 2003: ”Badding –myytti ikuisesta pojasta”: Yhdestä puusta, Arto Jokinen (toim.). Tampere University Press.

Sontag, Susan 194: ”Muistiinpanoja campista”: Nuori Voima 2009. Suomentanut Kyösti Niemelä.

articleimage: 
Time After Time, 1984 (kuvakaappaus)
True Colors, 1986 (kuvakaappaus)
Language: 
finnish