Scroll To Top

Taidehistorian hetero-oletuksia purkamassa – Queer British Art, 1861–1967 -näyttely Tate Britainissa

Teksti: Nuppu Koivisto 21.9.2017
Kuvat: Tate Britain, Press Office

Gluck: Self-Portrait (1942)

Britanniassa vietetään tänä vuonna homoseksuaalisuuden osittaisen dekriminalisoimisen 50-vuotisjuhlaa. Niinpä myös merkittävä lontoolainen Tate Britain -museo on nostanut aiheen näkyvästi esille teemanäyttelyn muodossa. Claire Barlow’n kuratoimassa Queer British Art, 1861–1967 -näyttelyssä viime vuosisatojen taidehistoriaa katsellaan ja tulkitaan erilaisten seksuaalisuuksien sekä sukupuolien monenkirjavista avaimenrei’istä.

Vaikka näyttelypolku alkaa koko queer-käsitettä analysoivalla sitaatilla, mukaan valitut teokset on sekä ryhmitelty että esitelty maallikollekin helposti aukeavalla tavalla. Vierailijaa johdatetaan näyttelyn läpi kerrassaan erinomaisen temaattis-kronologisen jaottelun avulla. Teemat kattavat kaikkea mahdollista 1800-luvun puolivälin renessanssivaikutteiden kontekstista belle époquen teatteritaiteen kautta Francis Baconin ja David Hockneyn 1960-luvun tuotantoon saakka. Viimeisessä ”interaktiivisessa” näyttelytilassa kävijälle tarjotaan mahdollisuus katsoa aiheeseen liittyviä haastatteluja, lukea muiden vieraiden kommentteja ja jättää omia ajatuksiaan muiden pureskeltaviksi yksinkertaisella lyijykynä-paperi-metodilla. Museokokemuksen jälkeen olo on kuin vetävästi kirjoitetun tutkimuksen lukeneella.

David Hockney: Life Painting for a Diploma (1962)

Queer History of British Art -näyttely lähestyy seksuaalisuuden ja sukupuolen problematiikkaa pääasiallisesti kolmella tasolla. Ensinnäkin polttopisteessä ovat taidehistoriasta löytyvät ei-heteroseksuaaliset representaatiot. Jo ensimmäistä näyttelytilaa hallitsee kaksi veistosta – Frederic Leightonin The Sluggard (1885) ja Hamo Thornycroftin The Mower (1888–1890) – joiden yhteys renessanssin homoseksuaaliseen kulttuuriperintöön on ilmiselvä. Leighton on veistäessään inspiroitunut Michelangelon Kuolevasta orjasta, kun taas Thornycroftin teos assosioituu välittömästi Donatellon suoranaiseksi homoeroottiseksi ikoniksi tulkittuun Daavid-patsaaseen. Mielenkiintoista on, että ensin mainittu tuodaan näyttelytekstissä selkeästi esille, kun taas jälkimmäisestä ei hiiskahdeta: kenties on ajateltu, että näin ilmiselvä viittaus aukeaa selostamattakin. Joka tapauksessa valinta on taidehistoriallinen täysosuma.

Erityistä kiitosta on annettava tavasta, jolla näyttely ottaa representaatiotulkinnoissaan kantaa sosiaalihistoriallisiin ja -eettisiin kysymyksiin. Teksteissä tuodaan suorasanaisesti esille, miten epätasa-arvoinen asetelma katsojan ja katseen kohteen välille syntyy, kun etuoikeutettu, valkoinen ja usein yläluokkainen taiteilija käyttää malleinaan vaikkapa esimurrosikäisiä sisilialaisia maalaispoikia (Wilhelm von Gloeden) tai rodullistettuja miehiä (Glyn Warren Philpot ja Edward Wolfe). Erotisoidulla esitystavalla on näissä tapauksissa eksotisoiva kääntöpuolensa.

Toisaalta näyttely nostaa vahvasti tapetille taidemaailman toimijoita: taiteilijoita, malleja ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Mukana vilahtelevat niin Aubrey Beardsleyn kaltaisten vuosisadan alun ”dekadenttien”, seksologi Henry Havelock Ellisin kuin kirjailija Virginia Woolfin tai tanssija Vaslav Nizhinskyn persoonat. Näyttelyn kertomat henkilöhistoriat ovat useimmiten sydäntäsärkevän traagisia, hämärän julkisissa vessoissa hiiviskelyn, vuosikausien salailun ja oikeusjuttujen värittämiä. Yksityisen ja julkisen välinen raja nousee tässä yhteydessä erityisen keskeiseksi. Britannian kaikkein tunnetuin homoseksuaalisuusskandaali on tuotu nokkelasti esille Oscar Wilden sellin oven muodossa.

Lisäksi näyttely on rakennettu sangen poikkitaiteellisesti. Merkittävimmin mukana ovat esittävät taiteet, joille on varattu oma teematilansa. 1800-luvun populaarikulttuurin tutkijana ilahduin erityisesti siitä, että teatterihistoriallinen osuus ei rajoittunut ainoastaan ns. ”korkeakulttuuriin”, vaan mukaan oli otettu näyttävästi music hall -esiintyjiä, muun muassa Vesta Tilleyn kaltaisia varhaisen drag-taiteen merkkinimiä. Tässäkin yhteydessä yleisölle ennestään tutuimmat henkilöt ovat läsnä viittausten tasolla: muun muassa Noel Coward esitellään kirkkaanpunaisen, nimikoidun aamutakin kautta.

Laura Knight: Self-Portrait (1913)

Kolmanneksi Queer History of British Art -näyttely nostaa näkyvästi esiin naistaiteilijoiden panoksen sekä ”toisen sukupuolen” problematiikan länsimaisen taiteen lähihistoriassa. Gluckin tai Radclyffe Hallin kaltaiset merkittävät kulttuuripersoonat tuovat esille sen, että homoseksuaalisuudesta ja queer-estetiikasta käytävä keskustelu tarvitsee myös naisten ääniä. Bloomsburyn ryhmän naistaiteilijoiden porvarilliset koti-interiöörit sintsisohvineen ja kukka-asetelmineen taas on nostettu mukaan esimerkkeinä siitä, miten tällainen helposti kliseiseksi mielletty idylli voikin itse asiassa osoittautua feministiseksi valinnaksi, kun katsojan huomio kiinnitetään kodikkaaseen ”naisten valtakuntaan”. Merkittäväksi teemaksi on otettu myös naistaiteilijoiden alastomaan naismalliin kohdistama katse, jota vielä 1900-luvun alussa saatettiin pitää hyvinkin ”vulgaarina” tai radikaalina, kuten Laura Knightin ja Dora Carringtonin esimerkit osoittavat.

Näyttelyssä esiintyvien rankkojen ihmiskohtaloiden jälkeen kävijän toiveikkuus palaa katsojien kommentteja lueskellessa. Etenkin kaltaiseni heteroseksuaalisen porvarisnaisen on tärkeää ja silmiä avaavaa perehtyä lukuisten LGBTQI-vähemmistöihin kuuluvien vierailijoiden jättämiin viesteihin siitä, miten vapauttavaa ja merkityksellistä heidän on ollut nähdä omaa historiaansa suuren valtavirtayleisölle suunnatun museonäyttelyn merkeissä. Samalla katsojapalaute sitoo näyttelyn teemoja tämän päivän queer-kulttuuriin ja sukupuolen rajapinnoista käytävään keskusteluun: eräskin kävijä kommentoi näyttelyä siteeraamalla yhdysvaltalaista drag-tähteä Alaska Thunderfuckia.

Kaikki reaktiot eivät toki olleet aukottoman positiivisia: mukaan olisi kaivattu enemmänkin queer-henkistä populaarikulttuuria eikä Bloomsburyn ryhmän ”porvarilliseksi” mielletty taide auennut kaikille näyttelyssä haetulla tavalla. Queer History of British Art -näyttely ansaitsisikin ehdottomasti jatkoa vuosien 1967–2017 osalta, jolloin mainitut underground-teematkin luultavasti olisivat selkeämmin esillä. Toivon todella, että museo ottaa haasteesta kopin ja jatkaa tätä äärimmäisen tärkeää historian valtavirtanarratiivien kyseenalaistamista.

Queer History of British Art, 1861–1967
Tate Britain 5.4.–1.10.2017
Ma-su 10–18
Millbank, London SW1P 4RG, United Kingdom

Language: 
finnish