Scroll To Top

Onko Anssi Pulkkisen Street view (Reassembled) eksploitaatiota, kritiikkiä, molempia vai ei kumpaakaan?

Teksti: Kaija Kaitavuori 24.9.2017
Kuva: Aino Huovio

Silloin tällöin jokin taideprojekti herättää keskustelua ja närkästystä ammattipiireissä (siis niissä, joita seuraan/näen/kuulen). Viimeksi tällaisen aiheuttaja on ollut Anssi Pulkkisen teos Street view (Reassembled). Olen seurannut parin facebook-kaverin sivuilla käytyä keskustelua kesäkuun lopusta lähtien ja antautunut pariin lyhyeen keskusteluun aiheesta. Teos on näissä keskusteluissa pääasiassa teilattu, väliin hyvinkin aggressiivisesti ja karkeasti, välillä naureskellen ja sarkastisesti, mutta mahtuu joukkoon tietysti myös asiallisesti ja aidosti pohdiskelevaa tekstiä. Kriittistä linjaa edustaa myös Leena Kuumola artikkelissaan Hufvudstadsbladetissa 22.7. Näissä lähteissä on keskusteltu teoksesta pääasiassa Helsingin Sanomien lyhyen kirjoituksen ja osin saatavilla olevan tiedotusmateriaalin perusteella, kukaan kommentoijista ei ymmärtääkseni ollut nähnyt itse teosta. Yksi keskustelu syntyi vielä teoksen julkistustilaisuudessa Helsingin messukeskuksessa.
Fyysisesti Pulkkisen Street view (Reassembled) on syyrialaisen, hajalle pommitetun talon rauniot rekan vedettävällä kuljetusalustalla. Betonielementtien ja vääntyneiden tukirautojen joukosta erottuu kuvioitua seinäkaakelia ja palanen portaita. Suurin osa materiaalista on tunnistamattomaksi murskautuneita rakennuksen kappaleita. Ne on tuettu pysty- tai vinoasentoihin metalliputkien avulla. Rekan perävaunu on punainen.
Teoksen materiaalinen olomuoto on melko yksinkertaisesti kuvailtavissa, mutta sen muut ulottuvuudet ja teoksen merkitys ovat sitäkin mutkikkaampia. Teos on ollut kiistelyn kohteena jo ennen kuin se oli edes nähtävillä Suomessa. Jaan varmaankin monen asiaa kommentoineen reaktion siitä, että teos saa aikaan epämukavia tuntemuksia, sen käsittelemät asiat (Syyria, tuho, pakolaisuus, kodittomuus) ovat ahdistavia ja toteutustapa herättää kysymyksiä. Olen kuitenkin yrittänyt tutkia epämukavuuttani ja teoksesta esitettyjä väitteitä miettien, onko niissä perustetta kritisoida ja tuomita teos huonoksi tai epäonnistuneeksi ja millä kriteereillä. Olen tullut tulokseen, että ilman älyllistä epärehellisyyttä ainakaan seuraavilla perusteilla Pulkkisen teokselle ei voi langettaa tuomiota:

Raha

Useissa kommenteissa mainitaan projektiin käytetty raha kriittisessä sävyssä, ja raunioiden kuljettamiseen käytettyjä kymmeniä tuhansia euroja kauhistellaan. Tämä argumentti on ihmeen epäammattimainen ja on kummallista, että sitä viljelevät alalla toimivat. Yksittäisen teoksen tekemiseen käytetty raha ei voi olla teoksen a) laadun, b) oikeutuksen kriteeri.
Minäkin joskus sorrun kauhistelemaan mielestäni surkeaan tuotokseen tuhlattuja euroja, mutta silti en suostuisi antamaan mammonalle määrittelyvaltaa. Taiteen autonomian nimissä on voitava käyttää tarpeelliseksi katsottu määrä resursseja projektiin, jonka tulosta ei vielä tiedä tai josta kaikki eivät pidä.
Nykytaiteessa tehdään paljon spektaakkelimaisia – ja lue: kalliita – projekteja, se on jopa eräänlaista nykytaiteen valtavirtaa. Varsinkin nykyisen taidetuotantorakenteen avain-platformit – biennaalit, julkisen taiteen tuotanto-organisaatiot, messut, kansainväliset meganäyttelyt… – suosivat sitä. Tätä trendiä voi hyvällä syyllä kritisoida, ja kritisoidaankin, mutta myös sen puolesta voi hyvin perustein argumentoida (minimissään voi kysyä, miksi juuri taiteeseen EI voisi sijoittaa isoja rahamääriä siinä missä muuhunkin, miksi pitäisi tehdä pelkästään pieniä tai vaatimattomia teoksia – väheksymättä toki pienen mittakaavan taidetta mitenkään). Tähän laajaan keskusteluun viittaaminen yksittäisen teoksen kohdalla, ja varsinkin viemättä sitä yhtään pidemmälle, ei ole reilua.
Tähän taideprojektiin käytetty summa on joka tapauksessa mitätön verrattuna siihen käsittämättömään dollari-, euro- dinaari- ym. valuuttamäärään, joka käytetään kaupunkien ja kotien hajalle pommittamiseen ja johon länsimaiset hallitukset, mukaan lukien omamme, syytävät miljardeja.
Vaikutelmakseni jää, että tässä tapauksessa taideprojektin kustannusten kauhistelua käytetään tarkoitushakuisesti kritisoimaan projektia, josta muuten ei pidetä. Se on älyllisesti kestämätöntä.

Materia liikkuu, ei ihmiset

Osittain rahakysymykseen liittyen teosta kritisoidaan siitä, että siinä ei kuljetettu ihmisiä vaan materiaa. Ts. olisi ollut tärkeämpää käyttää tilaisuus tuoda ihmisiä pois Syyriasta. Leena Kuumola kirjoittaa: ”All den möda och de enorma utlägg som använts på transporten av Pulkkinens installation från ett krigsdrabbat land kunde i en annan värld ha gällt människor i en utsatt situation.” Myös muut kommentoijat pitävät julmana sitä että ”tuodaan kiviä, ei ihmisiä”. (Viittaan nimeltä ainoastaan Kuumolaan, koska muut kommentit ovat yksityisiltä facebook-sivuilta tai keskusteluista.)
On kai turha kysyä, miten kommentoijat ajattelevat, että nämä voimavarat olisi voitu käyttää ihmisten pelastamiseen. Tuomalla ihmisiä osana taideteosta (ja tekemällä heistä siten teoksen materiaalia)? Tuomalla ihmisiä jotain muuta kanavaa pitkin (miten, millä perusteella)? Vai vaan antamalla rahat pois SPR:n tai jonkin muun organisaation toimintaan? Viimeinen argumentti on verrattavissa vaatimuksiin, että julkiset rahat on käytettävä sairaanhoitoon ja sosiaalityöhön (ns. vanhusten vaipat -kortti) eikä taiteeseen.
Tämän teoksen ei ollut tarkoitus olla hyväntekeväisyyttä tai helpottaa ihmisten elämää, eikä sitä voi taideteokselta vaatia. Jotenkin ironista on, että samat ihmiset, jotka kritisoivat Pulkkisen teosta tästä perspektiivistä, toisaalla vastustavat ankarasti taidetta, joka pyrkii palvelemaan myös jotain sosiaalista tai muuta päämäärää.
Kritiikki jättää myös huomiotta, että teos aktivoi yhtenä potentiaalisena teemana juuri materian versus ihmisten liikuttelun epäsuhdan.
Sinänsä ajatus, että taideteoksen osana kuljetettaisiin ihmisiä maiden rajojen yli, ohi virallisten kulkureittien, on kiinnostava, ja sellaisia teoksia ovat tehneetkin mm. Tania Bruguera, joka toi teokseensa kuuluvia nuoria Kuubasta Ruotsiin, ja Ai Weiwei, joka kuljetti tuhat kiinalaista Kasseliin. Ihmisiin taiteen materiaalina ja taidekontekstin käyttöön muunlaiseen toimintaan liittyy toki omat eettiset ja muut kysymyksensä, mutta koska tästä ei puheena olevassa teoksessa kuitenkaan ole kyse, jätetään tämä aihe nyt sikseen. Toisaalta jos tässä oikeasti ehdotettaisiin ihmisten kuljettamista kivien sijaan, eikö se ole jonkinlainen paralleeli sille ihmistrafiikille, jota Pulkkisen teosta kritisoivat (syystäkin) kauhistelevat. Kuumola: ”Den marknad som uppstått kring flyktingar har i en annan mening vissa paralleller med konstmarknaden.” Pakolaisten salakuljettajille ihminen kauppatavarana ei tosiaan taida olla kiveä kummempi.
Selvästikään tätä argumenttia ei ole mietitty loppuun asti, oikeastaan ei alkumetrejä pidemmälle.

Teos ei taiteilijan tekemä

Joitain kommentoijia häiritsee se, että Pulkkinen ei itse käynyt Syyriassa hakemassa talonraunioita vaan toimi välikäsien kautta ja valitsi ne kuvien perusteella. Se että taiteilija ei itse tee teosta, on ihan tavallista nykytaiteessa eikä voi tehdä tästä projektistakaan yksiselitteisen huonoa. Minimalismista ja readymadesta lähtien taiteilija on voinut valita, tilata tai teettää muilla teoksensa.
Tekeekö jokin tästä menetelmästä juuri tämän teoksen yhteydessä erityisen ongelmallisen? En tunne teoksen prosessia tarkkaan, mutta en tiedä, miksi Pulkkisen olisi välttämättä pitänyt itse lentää paikalle etsimään taloa, ja miten teos olisi oleellisesti erilainen, jos hän olisi niin tehnyt ja valinnut raunion kappaleet paikan päällä eikä paikallisten avustajien välityksellä kuvien perusteella. Vaatimus taiteilijan läsnäolosta on jotenkin ristiriidassa autenttisuuskritiikin kanssa (ks. alla).
Lisäksi tulkitsen teoksen nimen, Street View, vihjeeksi ja tietoisen ironiseksi viitteeksi siitä, miten me nykyään virtuaalisesti ”matkaamme” maailmalla ja kulutamme googlen valitsemia näkymiä tai muita median välittämiä kuvia, joiden tuotantoa ohjaavista intresseistä meillä ei ole käsitystä. Ja mitä tapahtuu, kun katunäkymän katu tulee tänne (reassembled), onko se sama kuin mediassa nähty? Tästä aiheesta ei kukaan seuraamani kommentoija kuitenkaan ole sanonut mitään. He sen sijaan moittivat taiteilijaa toimimisesta etäällä kohteesta (mm. Kuumola: ”att uttrycka sig på avstånd”) samalla kun perustavat oman kritiikkinsä median välittämään uutiseen ja kuvaan teoksesta.
Tämäkään pointti ei mielestäni läpäise tarkastelua.

Taloudellinen eksploitaatio

Pulkkista on syytetty kolonialismista ja siitä, että hän hyötyy toisten hädästä. Teosta on nimitetty sosiaali- ja sotapornoksi. Tällä kysymyksellä on sekä taloudellinen että kulttuurinen ulottuvuus.
Hyötyykö taiteilija rahallisesti toisten hädästä? Toimintamahdollisuuksien epätasapaino (taiteilijan ja kodin entisten omistajien välillä) on toki riskialtis tilanne tehdä taidetta niin kuin aina tällaisissa projekteissa. Tässä on kuitenkin käsittääkseni toimittu yhteisymmärryksessä rauniokodin omistajien kanssa, jotka saivat korvauksen talostaan. Voi olla, etten tiedä tarpeeksi yksityiskohtia, mutta en näe suurta vääryyttä tapahtuneen. Pitäisi tietysti tietää tarkemmin, kuka sai korvausta mistä, jotta voisi arvioida tarkemmin hyötyjiä ja häviäjiä. Tätä eivät kyllä tiedä kommentoijatkaan, mutta ei se näytä haittaavan.
Taide- ym. yhteistyöhön lähdön neuvotteluasemat eivät toki ole tasavertaiset ja ”yhteistyöhön suostuminen” saa erilaisen merkityksen, jos esimerkiksi muuta mahdollisuutta ei ole. Tällaisten asioiden parissa painii moni muukin taiteilija ja jotkut taiteilijat käyttävät tätä valtasuhteiden epätasapainoa suoraan oman työnsä materiaalina. Tunnetuin lienee Santiago Sierra, joka palkkaa minimikorvauksella teostensa osaksi yhteiskunnan marginaaleihin työnnettyjä ihmisiä, sekä mm. Francis Alÿs, Ai Weiwei tai Renzo Martens. Tällaisesta strategisesta ylilatautuneesta eksploitaatiosta ei tässä kuitenkaan ole kyse, joten jätetään tämänkin aspekti pidemmittä puheitta.

Kulttuurinen eksploitaatio

Teoksesta on myös sanottu, että tällaisen teoksen voisi tehdä joku syyrialainen itse, mutta ei suomalainen taiteilija. Kuka siis voi puhua syyrialaisten asioista? Nämä kysymykset nousevat pintaan, kun taideprojekteja tehdään aiheista ja ihmisistä taiteilijan välittömän elinpiirin ulkopuolelta. Kulttuurisen appropriaation (omimisen) ja eksploitaation (hyväksikäytön) välttämiseksi on erilaisissa osallistavissa ja yhteisöllisissä projekteissa jonkinlaisena nyrkkisääntönä: tee yhdessä ihmisten kanssa, älä heitä objektivoiden; with them, not about them. Tätä sääntöä tietysti rikkovat ne taiteilijat, jotka nimenomaan strategisesti haluavat objektivoida kumppaninsa / kohteensa ja sitä kautta tuoda esiin asioita ja herättää keskustelua (mm. Sierra). Tästä ei kuitenkaan ole kyse Pulkkisen teoksessa. Teos on toteutettu yhteistyössä Suomi-Syyria ystävyysseuran sekä yksittäisten syyrialaisten avustajien kanssa. Prosesisssa on siten ollut mukana teoksen teemoja omakohtaisesti kokeneita ihmisiä. Ilman seuran luomia paikallisia kontakteja teos tuskin olisi onnistunutkaan.
Lisäksi on varmaan syytä huomata, että teoksessa nimenomaan ei käsitellä henkilöitä eikä kerrota tarinoita, ei edes sitä mistä talo on tai kuka siinä asui. Näkökulma on yleistävä ja avoimesti ulkopuolinen, siinä ei ratsasteta kenenkään henkilön tarinalla tai omaisuudella eikä edes jonkin tietyn ryhmän ”kulttuurilla”. Voi toki miettiä, pakoillaanko tässä konkretiaa johonkin yleismaailmallisen, abstraktin pakolaisuuskonseptin turvaan. Toisaalta tänä media-aikana, jolloin kaikki, myös poliittinen, tarjoillaan henkilön, mieluiten julkkiksen, ja mielikuvitukseen ja tunteisiin vetoavan tarinan kautta, niistä pidättäytyminen toimii ehkä harkittuna keinona. Kenties se johdattaa ajatukseen siitä, että kodin menettäminen pommituksessa ei ole varattu pelkästään Lähi-idän ihmisten kohtaloksi vaan voi osua kenen tahansa meidän kohdalle.
Tämänkään argumentin osalta yhden hengen juryni ei näe perustetta tuomioon.

Aitouden palvonta

Teoksen yhteydessä on oltu huolissaan myös materiaalin aitouteen kiinnitetystä huomiosta, joka koetaan ongelmalliseksi. Autenttisuuden hakemista, aitouden auraa, pidetään epäilyttävänä: sitä verrataan tosi-TV-efektiin ja kuvataan kärsimyksen ja sodan fetisoinniksi.
Tosiaan, aina kollaasi-, assemblage- ja readymade-taiteesta lähtien suuri osa nykytaiteesta perustuu maailmasta löydettyyn ja taiteeksi otettuun materiaan. Löytöaineistolla voi olla useita tehtäviä; sen voi nähdä teknisenä elementtinä ja informaation kantaja: tämä on talon raunio. Toisaalta materialla on affektiivinen merkitys, se kantaa muassaan historiaa ja muistia.
Ilman muuta taiteilijan valinta siitä, että teoksen materiaali on talon rauniot Syyriasta, on merkityksellinen. Se ei ole kuva, dokumentti, esitys tai replika vaan totta sillä tavalla kuin autenttinen esine taidekontekstissa voi olla.
Oudoilta siis tuntuvat kommentit, joissa pohditaan parempana vaihtoehtona voisiko tässä tapauksessa pelkkä idea ja konsepti riittää teokseksi, tai väitetään teoksen toimivan samalla tasolla kuin uutiset (Kuumola). Sitä teos nähdäkseni nimenomaan ei tee. Autenttisuuden tilalle ehdotetaan myös fiktiota, ja pidetään parempana Ikean toteuttamaa syyrialaisen asunnon näköisreplikaa, jonka avulla on kerätty rahaa pakolaisten auttamiseksi.
Puheenvuoroissa oletetaan paljon vastaanottajien reaktioista: järkytys ja sitten hyveellinen tunne omasta järkytyksestä. Tämä oletetun hyveellisyys-hybriksen tuomitseminen on kuitenkin pelkkää spekulointia. Yhdelle kommentoijalle teos onkin vain ”kasa betonia”, ei siis järkyttävää lainkaan. Kommenteissa tosin puhutaan toisen käden kuvauksen pohjalta, ei teoksen ääressä.
Onko sitten epäilyttävää, että esineen aitouden on tarkoitus antaa koskettaa? Yritetäänkö tässä myydä jotain valmista tunnetta? Tämän kysyminen on mielestäni hyvinkin perusteluta, mutta siihen pitäisi myös yrittää vastata. Minusta vastaus on lopulta ei, ja lähinnä juuri siksi, että teokseen ei liity tarinaa tai dokumenttia kodin omistajista. Jos näin olisi, luulen että sentimentaalisuuden riski olisi lähempänä. Nyt teos toimii materian oman puhuttelevuuden varassa.
Teos ei kuitenkaan ole pelkästään materiaalinsa vaan esteettisesti rakennettu kokonaisuus. Elementtejä ei ole vain sattumanvaraisesti kasattu vaan harkiten sijoiteltu ja tuettu, ja kontrasti tehokkaan virtaviivaiseen kuljetusalustaan lienee myös harkittu. En ole varma mitä tämä merkitsee – kuvaako sijoittelu elementtien löytöasetelmaa? – mutta ainakin se näyttää jonkinlaisen tietoisuuden siitä, että elementit on siirretty uuteen kontekstiin, merkattu taiteeksi. Näitä aspekteja ei kukaan näkemissäni keskusteluissa ole huomioinut. Teos on tietysti myös teko ja prosessi, ei pelkkä esine (siitä lisää alempana).
Kokonaisuudessaan materiaalin aitouskysymys on sinänsä mutkikkaampi aihe kuin edelliset, ja siitä varmasti voi esittää erilaisia kannanottoja ja vedota eri tulkinta- ja teoriakehyksiin. Kysymystä käsitellään myös projektiin liittyvässä pienessä julkaisussa. Aiheeseen ottavat kantaa mm. Hanna Johansson ja Lea Kantonen. Johansson korostaa, mielestäni yllättävästi, teoksen representaatioluonnetta. Itse kallistun enemmän Kantosen kannalle juuri materiaalisuuden läsnäolon, presenssin, merkityksestä. Keskustelua voidaan jatkaa toisaalla, mutta tässä yhteydessä totean vain, että materiaalin aitous ja sen merkitys on relevantti kysymys, josta voimme kiistellä – ei sinänsä kriteeri, jonka perusteella Pulkkisen teos teilataan.

Taiteilijan motiivi

Muutamassa kommentissa esitetään, että tämä teos ja tällaista taidetta yleensäkin tehdään siksi, että se vastaa taidemaailman kysyntään ja siten tuottaa taitelijalle pisteitä. Sikäli kuin ymmärrän, pohjalla on ajatus siitä, että tekemällä sosiaalisesti kantaaottavan teoksen taiteilija pelaa itselleen goodwillia ja siten edistää uraansa. Vaikka tätä termiä ei käytetä, kyse olisi siis laskelmoinnista. Tai vaihtoehtoisesti taiteilija olisi tahdottomasti taiteen tuotantokoneistojen armoilla.
Taiteilijan salaisista motiiveista emme mielestäni voi tietää, mutta eikö ole melko kyynistä ensimmäiseksi epäillä laskelmointia. Taiteen tuotanto- ja levityskanavilla on taatusti suuri vaikutus taiteen tekemiseen ja siihen millaista taidetta tuotetaan, mutta sama koskee tietysti kaikkea muutakin taidetta, ei vain tätä yhtä projektia. Voidaan myös sanoa, että kaikki taiteilijan projektit rakentavat taiteilijan brändiä – sikäli kuin taitelijauraa halutaan arvioida näillä kriteereillä.
Mielestäni tämä aspekti ei anna aihetta enempään pohdintaan. Sen kuitenkin noteeraan, miten valmiita olemme tarkastelemaan (kenen vaan) taiteilijan toimintaa osana kilpailuun ja menestykseen perustuvaa taidekenttää. Pidämme itsestään selvänä, että näin taiteilija toimii, vaikka olisimmekin toiminnan suhteen kriittisiä. Eikö syyttäminen pelaamisesta kerro, että olemme itsekin sisäistäneet ajatuksen pelin olemassaolosta ja sen väistämättömyydestä?

Pulkkisen teos Habitare-messuilla

Esityskonteksti

Pulkkisen teos on tilattu osana Suomen kulttuuri-instituuttien (Pariisi, Lontoo, Berliini, Brysseli) Suomi100-ohjelmaa ja Suomessa se on esillä Habitare-messuilla. Elokuussa teos oli esillä Göteborgissa oopperatalon edessä osana Kulturkalas tapahtumaa; sitä ennen se nähtiin Brysselissä. Erityisesti Habitare-yhteyttä on paheksuttu.
Teoksen esityskonteksti on nykytaiteessa olennainen. Se on sitä joko tarkoituksella (paikka- ja tilannesidonnainen taide) tai se väkisinkin tulee osaksi itse teosta, ei pysy taustalla vaan valuu sisään teoksen osaksi sekä fyysisesti että siksi kontekstiksi, jossa teoksesta keskustellaan.
Olen huono arvioimaan Habitarea sinänsä: en osaa katsoa messuja, en taide- enkä muita. En osaa siinä ympäristössä keskittyä katsomaan mitään, ja hyvin nopeasti minua alkaa yksinkertaisesti ahdistaa tavaran määrä. Näillä messuilla oli valtaisa joukko keskenään kilpailevia sisustusideoita ja -tuotteita. Messuilla oli esillä myös sosiaalisia projekteja, mm. muotoilua (vai designia?) pakolaisleirille. En pysty arvioimaan, missä määrin sosiaaliset hankkeet oman tarkoituksensa ohessa palvelevat messujen imagoa asettuessaan rinnan ylellisyystuotteiden kanssa, ja kompromettoituuko hankkeiden merkitys lifestyle-osastojen kupeessa. Yhtä hankalaa on tiivistää, mikä on Pulkkisen teoksen paikka tässä kokonaisuudessa. Kommentoijat tuntuvat jo etukäteen pitävän kyseenalaisena sijoittumista tähän ympäristöön ylipäätään. Tuhoutuneen kodin esittäminen länsimaista hyvinvointiasumista ja kulutusta edistävässä tapahtumassa on ehkä irvokasta. Mielestäni teoksessa olisi kuitenkin myös kriittistä potentiaalia juuri tässä ympäristössä. Habitaren teema oli Tomorrow’s home. Se, aktivoituuko kriittinen ulottuvuus, riippuu paljolti keskustelukontekstista ja tulkinnasta. Teoksen fyysinen konteksti ei ainakaan ollut tehokkain mahdollinen: rauniokoti on asetettu esille erilliseen tyhjään tilaan melko kauas varsinaisesta messualueesta. Jää vain kuviteltavaksi, millainen vaikutus olisi keskellä sisustusosastoja. Näyttäisikö kritiikki purevalta vai liian ilmeiseltä vai tulisiko se co-optattuksi osaksi messujen ”sosiaalisen vastuun” toimintapolitiikkaa? Arvelen, että tulkinnasta väännettäisiin kättä puolesta ja vastaan, ja kaikkiin näkökantoihin löytyisi perusteluja. Nyt pelkään, että teos jäi monelta peruskävijältä huomaamatta.
Voi jopa olla, että teos pehmentää omaa suhtautumistani Habitareen: raunioiden kuviokaakelissa ilmenee sama tarve koristella elinympäristönsä, ei tyytyä pelkästään funktionaaliseen – eli se mistä koko Habitare elää, yhdistävänä tekijänä universaali tarve tai ainakin toive kauniista ympäristöstä. Siinä on myös pakolaisleiridesignin surkeus: se perustuu välttämättömyyteen ja tiukkaan funktionaalisuuteen, siinä ei ole tilaa ekstralle ja ilolle.
Suomi100 –kontekstiin ei kukaan seuraamissani keskusteluissa puuttunut mitenkään, vaikka se asettaa teoksen ylle tulkintakehyksen vähintään yhtä vahvasti kuin Habitare. Itse epäilen, että Pulkkisen tarve verrata teostaan – mielestäni epäonnistuneesti – Suomen sodanjälkeiseen karjalaisten asuttamiseen nousee juuri tästä taustasta. Tämä kehystys löytyykin näyttelyjulkaisun esipuheesta. Siinä Syyrian ja Lähi-idän tilanne depolitisoidaan ja kodittomuus universaalistetaan toteamalla, että se on samanlaista, johtui se mistä tahansa – sodasta, luonnon katastrofista, sairaudesta, erosta... (s. 8) Tästä olen eri mieltä, ja onneksi tähän puuttuukin Rosa te Velde, yksi näyttelyjulkaisun kirjoittajista.

Teoksesta voisi vielä esittää lisää huomioita ja tulkintoja, mutta se ei ole varsinaisesti aiheena tässä kirjoituksessa, jossa lähdin pohtimaan teoksesta ennakkoon käytyä keskustelua ja siinä ilmenneitä olettamuksia ja asenteita. Samantapaisia keskusteluja tulee vastaan muidenkin teosten ympärillä. Pointtina on argumentaation kestävyyden penääminen ja vaatimus omien premissien tarkastelusta.

Tuomioistuimen päätös

Yllä olevien piirteiden perusteella Pulkkisen teosta ei mielestäni voi syyttää hyödyntavoittelusta tai eksploitaatiosta muuta kuin siinä mielessä, että toiminta globaalissa ympäristössä on aina eksploitaatiota, koska globaalit suhteet perustuvat eksploitaatiolle.

Street View näyttää tämän: talon raunion arvo määrittyy täällä meillä, ”lännessä”. Kun rekka ylittää maiden rajoja kohti Eurooppaa, romun taiteellinen ja rahallinen arvo kasvaa. Näyttelyjulkaisussa Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa auki tätä esineiden migraation historiaa ja kuvaa kuinka Lähi-idästä tuotu arvoton rikkoutunut käyttöesine on vasta lännessä muuttunut arvokkaaksi muinaisjäänteeksi.

Ihmisille käy juuri päinvastoin. Samaa reittiä tulevan henkilön ”arvo” laskee lähelle nollaa. Hänen ”pääomaansa” – kieli, koulutus, ammattitaito, muut avut – ei täällä noteerata minkään arvoiseksi.

Vaikka nykytaiteen sanotaan olevan globaalia, on se saman logiikan alainen, ja taiteilijan ja taiteen arvon määrityksen keskus on edelleen lännessä, oli taiteilija kotoisin mistä tahansa. Ainoa tapa välttää globaalista epätasa-arvosta johtuvaa hyötymistä on pidättäytyä toimimasta siinä kontekstissa. Joskus se varmaan onkin vaihtoehto, mutta tässä tapauksessa mielestäni ei.

____

Leena Kuumola, Konst om kriser på avstånd
Hufvudstadsbladet 22.7.2017
https://www.hbl.fi/artikel/konst-om-kriser-pa-avstand/

Pekka Mykkänen, Suomalaistaiteilija Anssi Pulkkinen toi Syyrian sodassa tuhotun kodin Brysselin ydinkeskustaan – Arvioi itse videolta, onko kyseessä silmiä avaava veistos vai kaatopaikkajätettä?
Helsingin sanomat 29.6.2017

Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.