Scroll To Top

Suomi, Kroatia ja avantgarde

Teksti ja kuva: Irmeli Hautamäki 10.11.2017

Vilho Sipilä: Kaupunkikuva (1918)

Petteri Enroth kirjoitti blogissaan Suomesta ja avantgardesta osallistuttuaan ensimmäiseen FAM-seminaariin huhtikuussa 2017. Finnish Avantgarde and Modernism -verkosto perustettiin vuotta aiemmin ja sen tarkoituksena on edistää tietoisuutta avantgardesta ja sen tutkimuksesta. Verkostoa tarvitaan, koska suomalaiset alan tutkijat ovat hajallaan eri instituutioissa ja oppiaineissa, joita nykyinen yliopistopolitiikka siirtelee ja hajasijoittaa miten sattuu.

Suomalaisilla tutkijoilla, taiteilijoilla tai kriitikoillakaan ei ole selkeää, saati yhtenäistä näkemystä avantgardesta ja sen teoriasta toisin kuin kirjoittaja uskoo. Varsinkin avantgardesta ja modernismista ja niiden historiasta Suomessa puuttuu tietoa ja näkemystä. Verkoston suuri haaste onkin saada aikaan modernismin ja avantgarden historia Suomessa käsittäen eri taiteenlajit kirjallisuudesta kuvataiteisiin, esittävän taiteeseen ja musiikkiin asti.

Kyse ei ole siis suomalaisesta avantgardesta ja modernismista vaan niiden ilmentymistä Suomessa. Avantgarde ja modernismi ovat transnationaalisia ilmiöitä, niillä ei ole kansallista etumerkkiä. Petteri Enroth kirjoittaa, että avantgardistinen liikehdintä olisi syntynyt Ranskan ja Saksan kaltaisissa suurissa maissa vastustamaan näiden maiden kansallisia aate- ja kulttuuritraditiota. Tämä ei ole osuva tulkinta.

Avantgarde ja modernismi eivät syntyneet vastustamaan kansallisia traditioita vaan pikemminkin traditiota yleensä. Avantgarde syntyi modernin elämän paatoksesta. Modernius pakotti esiin taiteellista ilmaisua, joka vastasi paremmin nopeutuneeseen elämänrytmiin ja vaihteleviin, ristiriitaisiin ja jopa shokeeraaviin kokemuksiin. Klassinen taide ja sen harmoninen ihanne jätettiin taakse, niitä avantgarden alkuvaiheissa vastustettiin ja suorastaan pilkattiin.

Avantgarden ja kansallisen taiteen suhde on silti Suomessa konstikas, mihin Petteri Enrothkin viittaa. FAM–seminaarissa, sen esitelmissä tai paneelissa ei kuitenkaan moitittu Suomea siitä, ettei se ole ottanut vastaan avantgardea; sehän ei ole edes totta. Suomalaiset taiteilijat ovat olleet aina kiinnostuneita modernistisista taidevirtauksista ja soveltaneet niitä omassa työssään. Ongelmana ovat olleet pikemminkin suomalaiset taideasiantuntijat, jotka ovat viime aikoihin saakka vierastaneet modernismia kansallisaatteen nimissä. Nationalismi on edelleenkin avantgarden vastavoima ja vastakohta.

Suomessa on erikoista, että taiteilijat ovat olleet avoimia aikansa avantgardistisille virtauksille; sen sijaan tutkijat, historioitsijat ja kriitikot ovat olleet niihin nähden varauksellisempia elleivät suorastaan torjuvia. Heille on ollut tärkeää luoda ja ylläpitää kansallisen taiteen narratiiveja ja instituutioita.

Näistä on saatu nauttia Suomi 100 -vuonna aivan riittävästi. Tietyt kansallisiksi ikoneiksi muuttuneet teokset ja taiteilijat on jälleen kerran nostettu esiin uudistettuina ja kiillotettuina. Ottaen huomioon että Suomi on läpeensä moderni maa, juhlavuosi on ollut taiteen osalta innotonta. Myös sukupuolella on institutionaaliseksi muuttuneessa kansallisessa taiteessa ikävä osa. Anu Kantola toivoi blogissaan, että juhlavuonna saisi huomiota edes joku teos, jossa naisilla olisi ansaitsemansa rooli. Hänelle vastattiin, että onhan meillä Kalevala, revi siitä.

Suomen taide-elämälle ja sen tutkimukselle on ollut ominaista käpertyminen kansalliseen perinteeseen. Joukko arvovaltaisia kansallisia asiantuntijoita on määritellyt kansallisesti merkittävän taiteen kriteerit. Aikoinaan, 1900-luvun alussa kansainvälinen modernismi torjuttiin kuvataiteessa nationalistisilla argumenteilla, joiden mukaan esim. Kandinskyn, Chagallin tai Malevichin taide oli väreiltään liian räikeän ”venäläistä” — kuin kukkahuivit — ja siksi sopimatonta suomalaisten makuun. Nationalistisen ajattelun mukaan myöskään impressionismi ei kelvannut, koska Suomen luonnossa ei ole sateenkaaren värejä. Kubismi kelpasi kansallisille taideasiantuntijoille jo vähän paremmin harmaan väriskaalansa ja jykevän muotokielensä takia. Harmaita kalliota kun löytyy Suomen luonnosta.

Jos suomalaisilla modernisteilla oli vaikeaa kuvataiteessa, joka ei edes väitä mitään vaan pelkästään näyttää, kirjallisuuden modernisteilla ei itsenäisyyden alussa mennyt yhtään sen paremmin. Historioitsija Eric Hobsbawm on kirjoittanut 1900-lukua koskevassa kirjassaan, että 1900-luvun taide oli Länsi-Euroopassa avantgardistista ja että kaikkien sivistyneinä itseään pitävien täytyi osata edes keskustella siitä, piti tuosta taiteesta tai ei. Hobsbawm kirjoittaa, että asia oli kuitenkin toisin länsimaista katsottuna marginaalisten maiden – kuten esimerkiksi Turkin – kirjallisuudessa. Näiden maiden kirjailijoille James Joyce ei ollut esikuva, heidän lähtökohtiaan olivat pikemminkin Tolstoi ja Dostojevski, eli realismin suuri perinne.

Hobsbawmin sanat tulevat heti mieleen lukiessani Markku Eskelisen suomalaisen romaanitaiteen historiaa Raukoilla rajoilla (2016). Kirja on muuten ensimmäisen lajissaan Suomessa. Sen sisällys, josta valtaosan vievät luvut realismi ja nationalismi, tukevat Hobsbawmin näkemystä. Modernismi-luvun Eskelinen aloittaa Tuomas Anhavan happamalla arviolla Joycen Ulysseksestä. Anhavan mukaan se oli vain ”suunnaton epämääräinen möhkäle. Sen tekniset uutuudet on viety äärimmäisyyksiin, joiden seuraukset muodon suhteen ovat olleet mitä tuhoisimmat.” Markku Eskelinen puhuu kirjallisuuden historiassaan anhavalaisesta bonsaimodernismista. Modernismi sallittiin vihdoin 1950–luvulla, mutta romaanitaiteessa se ymmärrettiin typistettynä ilmaisuna, josta kaikki turha oli karsittu pois. Tämä ankara tyylioppi ei tehnyt hyvää modernille romaanitaiteelle.

Eskelinen jatkaa modernismiin olennaisesti liittyvästä kansainvälisyysteemasta, että jos Suomen oli ennen itsenäistymistä omaksuttava vaikutteita länsimaista, jotta nationalismin tärkein päämäärä, itsenäisyys, savutettaisiin, ei kansainvälisyydellä itsenäistymisen jälkeen ollut enää niin suurta väliä. Vuosina 1918–1945, jotka olivat modernismin vakiintumisen kannalta keskeisiä muissa länsimaissa, Suomi oli vähemmän kansainvälinen kuin koskaan aiemmin ja myöhemmin 1900-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen oli taas kansallisen edun mukaista avautua länsimaille ja vaikutteille, ainakin hetkeksi, huomauttaa Eskelinen.

Muualla, etenkin Länsi-Euroopassa taiteilijat ovat viitanneet kintaalla kansallisille makuauktoriteeteille. Suomessa varsinkin media kuuntelee heitä yhä, koska sillä ei ole tietoa paremmastakaan. Voiko sitten mediaakaan syyttää; pikemminkin katseet kääntyvät tutkimukseen tai sen puuttumiseen.

Viime aikoina, ehkä vasta tämän vuoden keväällä Helsingin ylipistossakin on herätty huomaamaan avantgarden merkitys. Aiheesta järjestettiin luentosarja ja siitä tuli valtavan suosittu opiskelijoiden keskuudessa Erika Laamanen kirjoittaa FAM-verkoston blogissaan. Muutama kurssi avantgardesta ja modernismista siellä ja täällä ei kuitenkaan korvaa asian kunnollista tutkimusta, mihin Markku Eskelisen kirjakin omalta osaltaan herättää.

Lopuksi: en tunne Kroatiaa tai sen kulttuuria, josta Petteri Enroth raportoi. Tiedän kyllä, että monilla itäisen Keski-Euroopan mailla, Puolalla, Unkarilla, Tsekillä ja Romanialla oli omat kukoistavat avantgardensa ennen toista maailmansotaa. Silti ihmetyttää, että Petteri etsii kulttuurista identiteettiään entisessä Jugoslaviassa.

En vertaisi Kroatiaa tai muitakaan entisen Jugoslavian maita Suomeen. Balkanin maat yhdistettiin väkivalloin totalitaristiseksi valtioksi, mikä synnytti kiihkeitä ja patoutuneita kansallistunteita. Rab-Rab-lehden päätoimittaja Sezgin Boynik, on kertonut nationalismin sokaisemasta elämästä entisen Jugoslavian kuplassa, minkä vasta tutustuminen kansainväliseen avantgardeen hänen kohdallaan puhkaisi. Sezgin on kehottanut suomalaisia tulemaan ulos metsistä ja tekemään ja tutkimaan taidetta tietoisista historiallisista, poliittisista ja teoreettisista näkökulmista.

Lähteet

Eskelinen Markku. Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historia (2016). Siltala.
Hautamäki Irmeli. ”Kansainvälisyys ja kansallinen projekti suomalaisessa taiteessa”. Teoksessa (Toim.) Sini Mononen, Alaston totuus taiteesta, kirjoituksia taidemaailmasta uudella vuosituhannella (2014). S. 21–35. Into-kustannus.
Hautamäki Irmeli. ”Against Unlearning – Rab-Rab Journal encourages artists to study and write”. Mustekala 15.3.2017.
Hobsbawm Eric. Äärimmäisyyksien aika, lyhyt 1900-luku 1914–1991 (2001). Suom. Pasi Junila, Vastapaino.
Kantola Anu. ”Suomi on tarina miesjoukosta metsässä – mutta miksi iloiset velikullat vaikenivat?” Helsingin Sanomat17.10.2017.
Laamanen Erika. ”Modernismia ja avantgardea Helsingin yliopistossa”. FAM-verkoston blogi 7.8.2017.

Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.