Scroll To Top

Arjen elämää sodan jaloissa

Teksti: Anne Rysti

Viime vuoden iloinen ja paikoitellen jopa karnevalisoitu Suomi100 -juhlinta vaihtui heti vuoden vaihteessa vakavahenkiseen sisällissodan muistovuoteen (vaikka Suomi siinä vaiheessa oli ehtinyt olla 100-vuotias vajaan kuukauden). Iloiset ja Suomea ylistävät juhlapuheet vaihtuivat hetkessä vakaviin puheenvuoroihin ja – vielä sadan vuoden jälkeenkin – vatvontaan oikean termin käytöstä kevään -18 konfliktin osalta. Toki Suomella oli syytä juhlaan viime vuonna ja jokaisena vuonna. Yhteiskunnallinen muutos sadan vuoden aikana on ollut valtava. Viime vuoden juhlahumussa juhlittiinkin koko sadan vuoden jaksoa ja sinä aikana tapahtuneita saavutuksia. Tänä vuonna ja erityisesti nyt kevään kuukausina on muisteltu, mitä tapahtui tasan sata vuotta sitten. Jos viime vuodenkin huomio olisi ollut vain vuodessa 1917, ei juhlaan olisi ollut juuri enempää syytä kuin tämän kevään hartaissa muistopuheissa.

Olen ollut mukana Helsingin kaupunginmuseon työryhmässä työstämässä teemaopastusta sisällissodasta. Sen tiimoilta olen viime syksystä asti perehtynyt sisällissodasta kertovaan kirjallisuuteen ja käynyt arkistoissa lukemassa aikalaiskertomuksia sekä etsinyt tarinoita tavallisista helsinkiläisistä ja heidän kohtaloistaan sodan aikana. Tarkoitukseni on ollut nimenomaan perehtyä siihen, minkälaista oli tavallisten ihmisten arki 1910-luvulla. Millaisissa oloissa silloin elettiin? Tutkimustyöni on kohdistunut erityisesti Pitkänsillan pohjoispuolelle, silloiseen Suomen suurimpaan työläiskaupunginosaan. Kuva, joka minulle on tuosta ajasta muodostunut, ei ole erityisen hohdokas. Vuosi 1918 oli lopulta vain päätepiste monille ikäville tapahtumaketjuille ja niiden eskaloitumiselle pahimmalla mahdollisella tavalla. Ja vaikka minusta termi sisällissota kuvaa parhaiten tuota Suomessa käytyä aseellista yhteenottoa keväällä 1918, ei Suomi edes tuolloin ollut oma irrallinen saarekkeensa maailmassa. Suomen oloihin vaikutti koko kansainvälinen poliittinen tilanne: ensimmäinen maailmansota, lopulta Venäjän vallankumoukset ja muut vuoden 1917 levottomuudet. Eräs aikalaiskuvaus alkoi osuvasti sanoin: ”Kevään 1918 tapahtumia ei voi ymmärtää jos ei ymmärrä niitä olosuhteita, joissa ihmiset elivät.”

Helsingin valtaus 1918, saksalaisten apujoukkojen sotilaita konekivääreineen 14.4.1918.
Kuva: Wasenius I. / Helsingin kaupunginmuseo.

Sata vuotta sitten sivistystaso oli matala. Kansakoulu oli maksullista. Kirjoitus- ja lukutaidottomuus oli yleistä. Oppivelvollisuus ei ollut vielä voimassa. Tiedonvälitys perustui oman viiteryhmän sanomalehtiin (mikäli osasi lukea) ja huhuihin. Asuinolot olivat kurjat ja ahtaat. Ravitsemustilanne oli heikko elintarvikepulan takia. Sotateollisuuden loputtua Helsingissä oli 50 000 työtöntä. Työttömänä olo tarkoitti oikeasti, ettei ollut rahaa ostaa edes siitä niukasta ruokatarjonnasta. Sosiaaliturvaa ei juuri ollut.

Onnettomat ja epävakaat ajat eivät suinkaan alkaneet vuodesta 1918 tai edes levottomasta vuodesta 1917. Suomi julistettiin sotatilaan Venäjän mukana elokuussa 1914, kun I maailmansota alkoi. Sota katkaisi kauppasuhteet länsivaltoihin, joten elintarviketuonti oli pääsääntöisesti itätuonnin varassa. Keisarillisen Venäjän romahdettua tyrehtyi myös itätuonti huomattavasti. Suomi ei ollut omavarainen ruoantuotannossa. Erityisiä vaikeuksia oli Helsingissä ruokkia 200 000 kaupunkilaista. Kaupungin laitamat otettiin viljelyskäyttöön ja ihmisille annettiin myös lupa pitää karjaa kaupungissa. Kaikesta huolimatta elinolot vain kurjistuivat vuoden 1917 aikana.

Kaiken fyysisen pulan ja puutteen lisäksi uskon, että tilanteen kärjistyminen väkivaltaiseen konfliktiin johtui myös ajan henkisestä ilmapiiristä. Väkivaltaa ratkaisukeinona ruokki varmasti jo vuosia jatkunut I maailmansota. Koko sota-ajan oli liikkeellä ollut huhuja kuinka saksalainen laivasto on hyökkäämässä Helsinkiin. Aseelliseen konfliktiin oli varauduttu jo usean vuoden ajan. Helsinki oli vuosisadan alussa vaarallinen paikka. Väkivallanteot olivat osa jokapäiväistä kaupunkikulttuuria. 1910-luvulla Helsingin sanomissa oli palsta nimeltä Puukotuksia. Usein se alkoi toteamuksella, että kaupungissa on taas ollut useita puukotuksia; kerromme vain vakavimmat (hengenlähtöön johtaneet) tapaukset. Erityisesti tämä näkyy Pitkänsillan pohjoispuolen työväenkaupunginosan aikalaistarinoissa. Katutappelut, puukoniskut ja yleinen hulinoiminen kuuluivat kaupunkikuvaan. Töiden loppuessa moni tienasi pimeän viinan myynnillä. Viina virtasi, vaikka kieltolaki teki jo tuloaan.

Kallion seudulle (tai siihen aikaan aluetta kutsuttiin yleisesti Sörnäiseksi) oli jo 1900-luvun alussa kehittynyt oma työväenluokan alakulttuurinsa, sakilaiset. Heidän ryhmäidentiteettinsä perustui väkivaltaan ja kaduilla hulinoimiseen. Sakinpojat tappelivat sekä keskenään että tuntemattomien kanssa luoden katukuvaan kauhun ja pelon ilmapiiriä. Heille myös työväenliike edusti ylhäältäpäin ohjattua yhteiskunnallista toimintaa siinä missä porvarillinenkin elämäntapa. Näitä sakilaisia yhdisti useasti tausta köyhästä ja kouluttamattomasta sekatyömiesperheestä. He olivat ensimmäisen polven helsinkiläisiä tai pieninä muuttaneet kaupunkiin. Perheissä oli paljon ongelmataustoja, kuten alkoholismia ja/tai toinen vanhempi kuollut. Monet olivat käyneet vain kolme vuotta kansakoulua ja aloittaneet työelämän kahdentoista ikäisenä. He olivat pääsääntöisesti saaneet elämän oppinsa kadulta. Katuelämä väkivaltaisine hierarkioineen antoi heille mielekkyyttä, jännitystä ja yhteisöllisyyttä elämään. Monilla oli varkaus- ja pahoinpitelytuomioita. Ansioita saatiin myös pimeän viinan myynnistä ja parituksesta. Keskeinen sakilaisia yhdistänyt tekijä oli myös osattomuus yhteiskuntaan ja oman elämän näköalattomuus. Ikävistä ja raskaista seka- ja ulkotyöpätkistä ei ollut mahdollisuutta edetä parempiinkaan töihin. Sekalaisilla pätkätöilläkään ei oikein leiville lyönyt. Ilmiö vain paheni sotatalouden hiivuttua vuonna 1917.

Helsingin valtaus: Kumolleen kaadetuista veneistä tehty katusulku Pitkälläsillalla 14.4.1918.
Kuva: Lönnqvist Gunnar/ Helsingin kaupunginmuseo.

Sakilaiset olivat vuosisadan alun kaupunkielämän harmi ja todellinen kiusa. Heistä ja heidän hulinoistaan kirjoittivat niin porvaris- kuin työväenlehdistökin. Erityisesti Kalliossa he toivat väkivallan osaksi katukuvaa. Heidän asemaansa kaupunkikulttuurissa käytettiin myös poliittisen propagandan välineenä molemmin puolin rintamalinjaa. Porvareille kaikki Pitkänsillan pohjoispuolella asuvat työläiset olivat sakilaisia. Vaikka väkivaltarikoksia tekivät muutkin, kuin sakin joukkoon itsensä mieltävä työväenvähemmistö, sakilaiset tuntuivat helposti saavan syyn kaikesta rettelöinnistä. Myös virallinen työväenliike teki sakilaisista poliittisen pelinappulan. Heille se edusti esimerkkiä siitä turmiosta, mihin porvarit työväkeä ajavat.

Sodan jälkeen voittanut puoli halusi nähdä tämän väkivaltaisen alakulttuuriryhmän väkivaltaisen kapinan sydämenä ja ytimenä. Se sopi hyvin voittajan tarinaan. Todellisuudessa suurin osa sakilaisista ei osallistunut sotaan. Ne jotka punakaartiin liittyivät, eivät tehneet sitä aatteen takia vaan työttömyyden ja kaartista saatavan ruoan tähden. Sodan jälkeen valtiorikosoikeudessa he saivat kovissa tuomioissaan maksaa myös aikaisemmasta elämäntavastaan.

Mitä enemmän olen perehtynyt tuohon karmeaan puutteen ja pelon aikaan, sen vakuuttuneempi olen siitä, että juuri sellaiset ajat täytyy muistaa. Muistaminen ei saa keskittyä vain pelkästään virallisiin sodan alkamis- ja päättymispäivämääriin, tappiolukuihin ja muihin itse sotatapahtumiin. Ensisijaisen tärkeää on ymmärtää, minkälaiset olosuhteet tekivät koko konfliktin mahdolliseksi. Helsingissä Pitkäsilta jakoi kaupungin kahteen aivan eri maailmaan. Molemmilla puolilla oli omat propagandalehdistönsä. Ennen kaikkea tieto kulki huhuina ihmisiltä toisille. Kaduilla vetelehtivät nuorten miesten toimettomat huligaaniryhmät terrorisoivat molemmilla tonteilla ja saivat syyt paljon tekemättömistäkin asioista.

Tuon ajan olosuhteita ei voi selittää pelkästään Suomen sisäisillä tekijöillä. Kurjuuteen vaikutti ensisijaisesti Euroopassa käyty I maailmansota. Tutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että esimerkiksi elintarvikepula ei olisi kärjistynyt niin valtaviin mittasuhteisiin, mikäli Suomessa olisi ollut vallalla yhteiseen hyvään pyrkivä ja yhteistyöhön perustuva tahto selviytyä. Sen sijaan jokainen ajoi vain omaa etuaan ja taisteli omasta leivästään. Helsingissä jakaantuneen yhteiskunnan väliin oli huonon yhteiskunnallisen kehityksen tuloksena syntynyt vielä molempia puolia pilkkaava alakulttuuri, jonka toiminnasta molemmat puolet pystyivät syyttämään toisiaan.

Muistamisen, ja vaikeidenkin aikojen kulttuuriperinnön, tärkein opetus on oppia menneistä virheistä. Suomi on kehittynyt ja sivistynyt sadassa vuodessa valtavasti. Monetkaan sen ajan yhteiskunnalliset ongelmat eivät meidän arkeemme enää kuulu. Jotain opittavaa on meillä kuitenkin edelleen. Yhä on olemassa ryhmiä ja väestönosia, jotka eivät nauti kaikista samoista oikeuksista kuin muut. Kaikkien elämä ei ala yhtä onnellisissa merkeissä. Perheet voivat ajautua edelleen kriiseihin. Olemme lukutaidon kärkimaa, mutta silti nykyaikana tuntuvat jälleen mielipiteitä hallitsevan enemmän huhut ja juorut kuin puolueettomat faktat. Edelleen on olemassa sitä kaikista suurinta uhkaa yhteiskuntarauhalle: osattomuutta ja näköalattomuutta. Siihen pitäisi puuttua yhtenä rintamana eikä eri poteroista huudellen.

Helsingin valtaus 1918. Ratsastavaa valkokaartia Rautatientorilla.
Kuva: Timiriasew Ivan/ Helsingin kaupunginmuseo.


Lähteet:

Koskela Kari. Huligaanit – Katuelämää Sörkassa suurlakosta sisällissotaan. SKS 2002.
Nyström Samu. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva 2013.
Näre Sari. Helsinki Veressä. Tammi 2018.

Helsingin kaupunginmuseon Sodan arki työväenkaupunginosassa -kävelykierrokset alkavat 12.5.2018.

Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.