Scroll To Top

Röyhelöitä, paljetteja ja pastiesseja. Burleskimuodista ja sen muutoksista

Salli Ritola



Näyttävästi pukeutunut esiintyjä liikkuu viehkeästi musiikin tahdissa. Puvun paljetit ja tekokivet kimmeltävät valokeilan loisteessa. Artisti alkaa viekoittelevin liikkein avata asuaan: hän riisuu hampaillaan puolipitkät, kirkuvanpunaiset käsineet ja kumartuu riisumaan korkeakorkoisia kenkiä. Tanssija avaa hitaasti vartalonmyötäisen yläosansa, kääntyy selin yleisöön ja heittää flirttailevan katseen olkansa yli. Yläosa putoaa lattialle. Kääntyessään paljettikoristeiset rintaliivit kimmeltävät valoissa. Muutaman minuutin aikana esiintyjä paljastaa vartalonsa sulot suosionosoitusten saattelemana. Burleskin visuaalisuus ilmenee monella tavalla, kenties kaikkein konkreettisimmin liikkeen lisäksi vaatetuksen ja asusteiden kautta. Voiko burleskin visuaalista tyyliä määritellä ensisijaisesti pukeutumisen näkökulmasta? Entä onko olemassa ”universaalia” burleskimuotia, vai onko eri maiden burleskiskeneillä erityislaatuiset muodit ja visuaaliset maailmat?

Tässä artikkelissa tarkastelen, mitä burleskiesitysten ja -esiintyjien valitsemista ja representoimista estetiikoista voi päätellä burleskimuodista. Onko niissä huomattavissa toistuvia elementtejä tai erityispiirteitä ja onko niissä vuosien saatossa tapahtunut muutoksia? Tarkastelen pohjoisamerikkalaista klassista kautta (jonka ajoitan 1930–50-luvuille) ja suomalaista nykyburleskia. Artikkelia varten tarkastelin klassisen kauden burleskiartisteista studiossa kuvattua aineistoa Liz Goldwynin Pretty Things - sekä Len Rothen The Queens of Burlesque -teoksista. Tässä valokuva-aineistossa on ylipäätään vain harvoja lavastamattomia kuvia, sillä valokuvat toimivat promootiota ja buukkauksia varten. Nykyburleskia lähestyin Burleskinstituutin (suomalaisen nykyburleskin opetuksen kattojärjestö) opettajien kuvien kautta. Suomalaisen nykyburleskin kuvia on runsaasti tarjolla netissä muun muassa esiintyjien kotisivuilla. Osa näistä on promootiokuvastoa, mutta osa on otettu esityksistä.

Burleskin visuaalisessa kuvastossa on kiinnostavaa sen kerroksellisuus ja historiallisuus. Mistä burleski ilmiönä on saanut inspiraationsa, ja mikä on taiteenlajin alkutaipaleen merkitys? Burleski pohjaa Pohjois-Amerikassa muun muassa vaudevilleteatteriin, joka burleskin tapaan piti sisällään muun muassa sketsejä, musiikkia, tanssia, puhekohtauksia. Suurin ero oli, ettei vaudevillessä riisuttu. Pohjois-Amerikassa burleskin tunnetuin aika sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle, sillä vuosisadan puolivälin jälkeen laji hävisi massaviihteen ja television myötä. Burleski syntyi 1800-luvun lopulla vaihtoehtona keskiluokkaiselle teatterille työväen huvina. Mielenkiintoista on, että tänä päivänä (ainakin oman kokemuspohjani perusteella) burleskin voi ajatella ennemmin keskiluokkaiseksi huviksi kuin ”duunariviihteeksi”. Ei ole ensimmäinen kerta, kun keskiluokka on omaksunut työväenluokalta jonkin viihdemuodon omakseen (esimerkiksi teatteri on ollut aikanaan ”rahvaan” suuressa suosiossa, tänä päivänä taas se mielletään enemmän korkeakulttuuriksi).


Shanghai Pearl
Kuva: Chris Blakeley



Mitä promootiokuvat kertovat burleskimuodista?

Miettiessäni sanaa burleskimuoti ajatus assosioituu ensisijaisesti esiintyjien visuaaliseen ilmeeseen ja siihen, minkälaiset asiat kuvaston muodostumiseen vaikuttavat. Näen median luoman burleskiesiintyjän olevan glorifioitu kopio 1900-luvun puolivälin ”klassisesta kaunottaresta”, joka perustuu voimakkaasti pin up -kuvastoon etenkin naisilla isoine hiuskiehkuroineen, voimakkaine kissarajauksineen sekä punahuulineen ja -kynsineen. Mediassa vallalla oleva burleskin representaatio ei kuitenkaan ole tyhjästä syntynyt, vaan sen muodostumiseen on omalta osaltaan vaikuttanut aiempien vuosikymmenten kuvamateriaali.

Pohjois-Amerikkalaisesta klassisen kauden kuvastosta esiin nousivat erityisesti korkokengät, (verkko)sukkahousut ja -sukat, rintaliivit ja alushousut sekä sulat, röyhelöt, paljetit ja muut koristeet. Käytännössä jokaisessa kuvassa esiintyjällä oli vähintään alusvaatteet yllään (paljaat rinnat myös joissain kuvissa, mutta strategiset paikat oli peitetty). Vaikka stringit kuuluivat esiintyjien lava-asuun, valokuvissa tähdillä oli kuitenkin perinteiset alushousut. Vähäpukeisuus oli kuvissa hyvin voimakkaasti esillä. Maskeeraus oli aikakaudelle tyypillinen klassinen meikki voimakkaine kissarajauksineen ja punattuine huulineen. Ainoassakaan kuvassa ei burleskiesiintyjä ollut meikittä, ja hyvin harvoin meikki oli ”luonnollinen”. Nykyburleskin kuvissa on sekä studiokuvia, esityksistä otettuja onstage-kuvia ja backstage-kuvia. Kuvissa ovat voimakkaasti läsnä näyttävät rooli-/esiintymisasut sekä voimakkaat pin up -henkiset lavamaskit. Ylipäätään kuvista huokuu vahva pin up -henkinen nostalgisointi. Kuvien ilmeeseen vaikuttaa myös glitterin, puuhkien, sulkaviuhkojen, alusasujen ja korsettien runsas käyttö. Väistämättä mielikuva yhdistyy erityisesti Moulin Rouge -elokuvan kaltaiseen revyyhenkeen – joka näyttäytyy jälleen median vahvistamana stereotypioituna mielikuvana. Lisäksi nykyburleskin kuvista etenkin studiokuvissa on runsaasti boudoir-kuvia, joiden tyyli pohjaa 1900-luvun alkupuoliskolle. En usko studiokuvien roolin tämän päivän sosiaalisen median lävistämässä maailmassa olevan enää niin merkittävä promootiotarkoituksessa kuin se oli klassisen burleskin aikakaudella. Kuvia kuitenkin näkee myynnissä burleskitapahtumissa, joissa ne toimivat merchandise-tavarana, joilla kustannetaan esimerkiksi esiintymisen ja asujen tuomia kuluja. Klassisella kaudella kuvat olivat käyntikortteja, nykyisin virkaa toimittavat verkkosivut sekä verkkoon ladatut videoklipit esityksistä.


Phoebe Applebottom
Kuva: Chris Blakeley



Toistuvina tyylielementteinä molempien aikakausien kuvissa on pin up -henki, josta voi päätellä myös nykyburleskissa olevan mukana vahva lajin perinteen näkyminen. Aikakausikuvausta on enemmän nykyburleskin kuvastossa kuvien aiheiden kulkiessa 1800-luvulta tähän päivään. Suurin ammennus nykyburleskin kuvastossa on kuitenkin 1900-luvun alkupuoliskolta. Molempien kuvien vaatetuksessa ja rekvisiitassa hyödynnetään alusasuja, puuhkia, sulkia ja paljetteja sekä ylipäätään runsasta koristeellisuutta. Nykyburleskin studiokuvien runsaus kertoo omalta osaltaan burleskin historian hyödyntämisestä kuva-aineistossa, ja sama pätee siihen, miten studiokuvien tyyli ammentaa klassisen kauden kuvamateriaalista.

Oman ajan kuvastaminen näkyi klassisen kauden kuvissa kuva-aineiston homogeenisyydessä: vaihtelua ei juurikaan ollut aiheissa tai esiintyjien esitystyylissä. Oma huomioni kiinnittyi lähinnä siihen, kuinka joissain kuvissa oli hyödynnetty esiintyjän todellista tai keksittyä eksotismia (kaukoitä, amerikanintiaani, orientalismi). Toki promootiotarkoituksessa kuvien tuli tuoda esiintyjä ja hänen avunsa esiin parhaalla mahdollisella tavalla, mutta tämän päivän silmin katsottuna kuvamassa oli yksitoikkoista, eivätkä esiintyjät juuri eronneet toisistaan. Nykyburleskin kuvissa variaatiota on enemmän ja erot liittyivät roolihahmoihin sekä esiintyjien omien erityistaitojen ja rekvisiitan hyödyntämiseen. Aiheet risteilevät makaabereista zombeista ja sarvipäistä Mata Hariin, eräs nykyburleskitaiteilija hyödyntää kuvissa akrobatian taitojaan, ja yhdellä on kuvissa mukanaan elävä hevonen – joka toisaalta ei ole uutta, sillä jo klassisella kaudella esityksissä hyödynnettiin eläimiä.

Ennen kuvien lähtökohta oli ennen kaikkea siinä, miten esiintyjä halusi itsensä esittää ja kantaa. Luotettiin vahvasti kauniisiin kasvoihin ja vartaloon; ne tietysti olivat burleskitähtien keskeiset työkalut. Nykyburleskin kuvat ilmentävät omaa aikaansa siinä, että kuvien ja esitysten aiheissa on paljon kulttuuriviittauksia niin populaariviihteeseen kuin historiaan. Neoburleskissa on tärkeää tuntea lajin historia ja kulttuuri ja luoda niiden pohjalta kerrottava tarina. Yksi huomionarvoinen ero kuvastoissa oli, että nykyburleskin kuvissa leikiteltiin myös sukupuolirooleilla. Yksi naisesiintyjä esitti 1920-luvun herraskaista miestä, yksi mies merenneitoa, siinä missä klassisen burleskin kuvastossa naiset pitäytyivät pääosin omissa sukupuolirooleissaan. Poikkeuksena mainittakoon yksi klassisen kauden burleskitähti, jonka kuvissa oli promootio-otos hänen eräästä esityksestään: hän esittää numerossa sekä morsianta että sulhasta vartalon ja kasvojen toisen puolen ollessa naisen ja toisen ollessa miehen. Samaa aihetta on hyödyntänyt myös nykyburleskiesiintyjä Poppy Pelagia, jonka Something Stupid -esitys kuvastaa pariskunnan treffejä: esiintyjä on pukeutunut puoliksi mieheksi, puoliksi naiseksi (Poppy Pelagia / ”Something Stupid” Teerenpelissä 20.8.2016).


Poppy Pelagia
Kuva: Bernhard Miettinen



Puvuista ja riisumisen merkityksestä

Burleskiesiintyjän tärkein työkalu on perusteellinen pukuvarasto, sillä asujen avulla luodaan esitysten mielikuvia. Klassisessa burleskissa alastomuuden illuusiota on luotu mm. helmien, paljettien, rekvisiitan ja ohuiden verkkokankaiden luovalla käytöllä. Muun muassa viuhkatanssistaan tunnettu Sally Rand hyödynsi tätä tehokkaasti esityksissä – yleisö luuli hänen olevan täysin alaston jättimäisten strutsinsulkaviuhkojen takana, mutta hänellä oli yllään ihonvärinen body.

Burleskitanssijan asut (niin klassisella kaudella kuin nykyäänkin) koostuvat useista päällekkäisistä osista. Klassisen kauden kuvissa esiintyjillä oli yleensä täyspitkä leninki, jonka alla oli alushousuihin kiinnitetyt kirjaillut tai paljettikoristellut nilkkapituiset sifonki-/satiinipaneelit (sivuista auki) ja alushousujen alla stringit. Rintoja peittivät pääosin päällysrintaliivit, mutta jotkut kuvista olivat myös ”sarjoja” saman esiintyjän asun eri vaiheista, jolloin saatoin havaita päällysrintaliivien alla olevan toiset, ohuet verkkokankaiset rintaliivit ja/tai näiden alla pastiessit. Asuun kuuluivat monesti myös sukkanauhat ja sukat. Esiintyjä riisui jokaisen vaatekerroksen yhtä antaumuksellisesti ja liioitellusti kuin edellisen (pastiessit ja stringit jäävät päälle). Nykyburleskin asuissa periaate on sama.

Asut tehdään mittojen mukaan. Klassisella kaudella pukuja tähdille tekivät erityisesti Rex Huntington (leningit) ja Gussie Gross (etenkin stringit ja pastiessit, mutta myös leningit), joskin niitä tehtiin myös itse, kuten tänäkin päivänä. Asut valmistetaan tarkkana käsityönä, sillä niiden tulee pysyä paikallaan ja kestää useat esityskerrat. Huntingtonia kiinnosti esiintyjien visuaalisuus ja se, kuinka vaatteiden ja meikin avulla luotiin kuolematon naisellisuus. Hänen luonnoksissaan on voimakkaasti läsnä camp, mutta samalla myös hienostunut seksuaalinen vetovoima niin naisten kuin miesten asuissa. Luonnokset jäivät hänen kuolemansa jälkeen burleskitähti Joan Torinon haltuun. Niiden kautta voi nähdä burleskin pukujen ja naisvartalon siluetin muutoksia, jotka seuraavat julkisen maun ja moraaliarvojen muutoksia.

Olen pohtinut myös rekvisiitan ja yksittäisten artefaktien merkitystä burleskissa sekä niiden taustaa. Viuhkat, puuhkat ja sulat ovat kiehtovia esiintymisen välineitä, joiden kautta voi pohtia esimerkiksi katseen merkitystä burleskissa: kuka katsoo ja määrittää katseen. Tässä nousee esiin esineiden samanaikainen funktio katseen korostajana ja peittäjänä sekä tämän myötä vallan ja itsemääräämisoikeuden symboleina. Myös sukat ja sukkanauhat kertovat oletukseni mukaan samanlaisesta erotisoinnin, viekoittelun ja riisumisen estetiikasta. Kenen katseelle burleskia on tehty ja tehdään nyt? Burleskiesiintyjistä ja yleisöstä valtaosa tänä päivänä on naisia (näin miellän olevan ainakin Suomessa, ja oletan näin olevan myös monissa muissa länsimaissa), joten nykyään burleskin voi ajatella korostavan voimauttavaa naiseutta. Klassisella kaudella yleisö koostui puolestaan enimmäkseen miehistä, minkä takia esitysten merkityksen voi olettaa olleen vahvemmin eroottisessa kiusoittelussa ja kiihottamisessa.

Entä mikä on riisumisen funktio burleskissa? Burleskin paluu -teoksen kirjoittajan Michelle Baldwinin mukaan nykyburleskin yhdeksi isoimmista kysymyksistä on noussut modernin strippauksen ja burleskityylisen stripteasen ero (2010, 73). Hän esittää, että burleskissa on kyse kuitenkin riisumisesta, mistä syystä raja strippauksen ja burleskin välillä saattaa olla häilyvä. Suurin osa esiintyjistä korostaa lajien eroja väheksymättä kumpaakaan, mutta osalla on vahvat mielipiteet siitä, mitä rajoja burleski saa tai ei saa ylittää. ”Burleskiesityksessä on kyse seksistä ja vartaloon liittyvistä kysymyksistä, mutta siinä ei keskitytä yleisön seksuaaliseen tyydytykseen”. (Baldwin 2010, 77.)



Ingalngenue
Kuva: Chris Blakeley



Selatessani internetistä kirjoituksia hakusanoilla ”riisuminen ja burleski” löysin useita lehtiartikkeleita, joissa esiteltiin lajia lukijoille. Muun muassa Ulla Vuorela oli haastatellut Tinker Belliä Ylen.fi:n Terveys-osiossa vuonna 2009, Elina Kujala Anna.fi:n Lifestyle-osioon LouLou D'viliä ja Saara Pakarinen MeNaiset.fi Ajankohtaista-osioon D'vilin lisäksi myös Olivia Rougea. Marjo Järvikylä oli 2011 haastatellut Mallas Athenea Suur-Jyväskylä-lehteen, lisäksi samana vuonna Ilta-Sanomien MyStyle-osiossa oli juttu burleskin pukeutumisesta. Artikkeleissa painotettiin lajin eroa stripteaseen, vaikka burleskissa onkin tavallista riisua. Esiin nousi myös se, kuinka tarkoitus on tuoda estetiikkaa ja viihteellisyyttä lavalle, tosin koristettuna tasseleilla ja stringeillä. ”Burleski on siveämpää kuin strippaus. Burleskitaiteilija ei riisu kaikkia vaatteitaan ja nousee lavalle naiseutensa juhlimisen ilosta” (Pakarinen 2009). Jutuissa toistuivat maininnat burleskiin kuuluvista korseteista, alusvaatteista, rintoihin liimattavista tasseleista ja punaisista huulista.

Katri Koskinen on haastatellut MTV:n lifestyle-osioon Bettie Blackheartia vuonna 2016. Blackheart kertoi burleskin perinteisesti ylistävän naisellisuutta, vaikka esitykset voivat olla myös ”huumoripitoisia, satiireja tai sukupuolinormeilla leikitteleviä shownumeroita”. Blackheartin mukaan luovaan burleskitanssiin liittyy myös luova striptease. Hän tähdentää, että burleski ja striptease ovat ”tavallaan sama asia, mutta itse riisuminen tehdään eri tavalla. Burleskissa voidaan paljastaa esimerkiksi vain nilkka, eikä Suomessa burleskissa ole koskaan täyttä alastomuutta.” (Koskinen, 3.3.2016.) Katsojan kokemus voi olla kuitenkin erilainen kuin esiintyjällä. Anniina Karhu kirjoitti Turun Sanomien mielipidekirjoituksessaan, kuinka ”toiset kokevat burleskin emansipoivana, mutta katsojan ei silti tarvitse olla huumorintajuton, vaikka kokisi tällaisen viihteen vaivaannuttavana. [--] Katsojan osana on tirkistellä näyttämöllä ruumiinsa ekshibitionistisesti paljastavia ihmisiä. Kaikki katsojat eivät välttämättä koe tätä heille varattua paikkaa miellyttävänä tai vapauttavana”. (Karhu 25.11.2010.)

Burleskin vaatetus ja riisuminen ovat muuttuneet ajan myötä, mutta se ei välttämättä aina ole seurannut yleisiä trendejä. Alkujaan burleski oli itseasiassa vähäpukeisempaa kuin tänä päivänä: jotkut esiintyjät paljastivat rintansa ja joskus enemmänkin. Pastiessit ja stringit tulivat mukaan burleskiin kunnolla vasta 1930-luvulla, kun New Yorkin pormestari LaGuardia aloitti burleskinhävittämiskampanjansa. Lait tiukentuivat joka puolella Yhdysvaltoja, mutta osa esiintyjistä silti vilautteli stringiensä sivustoista hieman ekstraa. (Burlesque Hall of Fame, 13.5.2013)

Riisuminen on tänäkin päivänä oleellinen osa burleskia, ja ainakin itse näkemäni esitykset ovat sisältäneet sitä. Riisumisen funktio vaihtelee tekijästä ja kokijasta riippuen, mutta luulen riisumisen funktiona olevan paitsi jonkinlaisen normeista vapautumisen, myös burleskiperinteen ja lajin ortodoksisuuden kunnioituksen ja sen ylläpitämisen. Esityksissä on nähtävissä tänäkin päivänä vähintään pastiessit/tasselit ja stringit, kuten myös klassisen kauden burleskissa. Baldwin huomauttaa teoksessaan klassisen burleskin olleen kesyä verrattuna tämän päivän strippaukseen, sillä klassisella kaudella esityksiä leimasivat niin esiintyjien omat, mutta myös klubien ja aikakauden normien asettamat rajat. Klassisessa ja nykyburleskissa on Baldwinin mukaan kuitenkin yhtäläisyyksiä, kuten se, että tanssijoista toiset paljastavat enemmän kuin toiset. (2010, 77–78.)


Michelle L'Amour (Wikimedia Commons)



Muuttuuko burleskin visuaalinen ilme ja tyyli ajan mukana?

Vaikka nykyburleskitanssijat tulevat erilaisista taustoista, suuri osa burleskin viehätyksestä on menneiden aikakausien glamourissa. Tämä kiinnostus näkyy kaikissa asiaan vihkiytyneissä ja heijastuu heidän loisteliaista asuistaan ja meikeistään. (Baldwin 2010, 59.) Nykyburleski korostaa, kuinka jokainen voi olla ja näyttää miltä haluaa. Silti olen itse huomannut visuaalisuuden nojaavan vahvasti pin up- ja glamourkuvastoon. Luulen tämän olevan paitsi median tuottamaa, osin myös esiintyjien itsensä vahvistamaa ja toisintamaa. Klassiselle burleskille halutaan tehdä kunniaa ja alaa tunnetuksi laajemmalle yleisölle. Siksi on ymmärrettävää, että vanhan ajan kuvasto on niin voimakkaasti esillä tämän päivän burleskissa, ja että vanhoista esityksistä tehdään uusia versioita.

Burleski muuttuu ajan mukana. Siinä missä klassisella kaudella valtaosa esiintyjistä oli naisia, on nykyburleskissa mukana paljon myös miehiä, jotka tekevät ”boyleskiä” – tai kuten suomalainen Frank Doggenstein mainitsee, ”manleskia”. Sukupuolen esittäminen ja kyseenalaistaminen on itselleni burleskin mielenkiintoisimpia puolia. Perinteiset roolit rikkoutuvat ja sekoittuvat. Samalla tavalla kuin monet naisesiintyjät kyseenalaistavat naiseuden roolia esityksissään, myös boy- ja manleskiesiintyjät ottavat esityksissään kantaa siihen, minkälaisena miehen rooli näyttäytyy kulttuurissamme.

Burleskiin yhdistetään myös dragia molemmin puolin. Suomen tunnetuimpia dragleskiartisteja on Lola Vanilla, joka opettaa myös dragleskikollektiivissa Drag me to HEL. Drag ei myöskään ole tämän päivän ilmiö; jo klassisen kauden burleskin aikaan oli dragartisteja, jotka ilmaisivat uudenlaista seksuaalista vapautta. He toivat lavalle seksuaalisen huumorin yhdistettynä poliittiseen ja sosiaaliseen satiiriin. Weimarin yökerhoissa 1930-luvulla dragista tuli dekadenssin ja kaupungin turmiollisen glamourin symboli – ”groteski” meikki ja nokkelasti suunnitellut asut auttoivat peittämään esiintyjän sukupuolen. Burleskipuvustaja Rex Huntington teki pukuja myös drag-artisteille. Sekä burleskitähdet että drag-esiintyjät olivat yhteiskunnan rajamailla, mikä loi Rexille tuottoisan bisneksen – molemmat tuottavat liioiteltua representaatiota naiseudesta ja seksuaalisuudesta. (Goldwyn 2011, 49–50.)

Burleskimuodin merkitys rakentuu jokaiselle eri tavalla. Oli kyseessä esiintyjä tai katsoja, jokaisella on jonkinlainen käsitys siitä, miltä (nyky)burleski näyttää. Mielikuvat ovat usein muodostuneet enemmän tai vähemmän mediasta saatujen referenssien kautta. Oletukset ja mielikuvat burleskin ”oikeaoppisuudesta” ovat tiukassa, ja huomaan itsekin kompastuvani näihin kollektiivisiin mielikuviin. Vaikka burleskiesiintyjät myös omassa estetiikassaan osittain haluavat ylläpitää tiettyä kuvaa burleskin klassisuudesta, lajissa pyritään kuitenkin myös muuttamaan näitä mielikuvia ja haastamaan paitsi yleisön mielikuvat, myös se kuvasto, jota laji itse tuottaa sisältä käsin. Kysymys burleskimuodista ei ole siis yksiselitteinen, eikä kysymykseen burleskimuodin ”olemuksesta” ole myöskään selvää vastausta.



Kirjoittaja on etnologian oppiaineesta valmistunut filosofian maisteri, joka tekee parhaillaan tutkimusta burleskimuodista.



Lähteet

Painetut:

Baldwin, Michelle (2010). Burleskin paluu. Keuruu: Otava.

Goldwyn, Liz (2006). Pretty Things. The Last Generation of American Burlesque Queens. New York: IT Books.

Pennanen, Jukka (2008). Punainen Mylly – tuo pahennusta herättävä teatteri. Helsinki: Multikustannus.

Rothe, Len (1997). The Queens of Burlesque. Vintage Photography from the 1940s and 1950s. Pennsylvania: Schiffer Publishing Ltd.


Painamattomat:

Burleskinstituutti. Opettajat. URL: http://www.burleskinstituutti.fi/opettajat/ Luettu 27.3.2018.

Burlesque Hall of Fame (13.5.2013.) From Bloomers to G-Strings: A History of Burlesque Underwear. URL: http://www.burlesquehall.com/from-bloomers-to-g-strings-a-history-of-bur... Luettu 1.4.2018.

Ilta-Sanomat.fi (21.1.2011). Ihana burleskimuoti! Ilta-Sanomat / MyStyle. URL: https://www.is.fi/mystyle/art-2000000371765.html Luettu 8.5.2018.

Järvikylä, Marjo. (29.1.2011). Kiusoittelevaa viihdettä. Burleskissa paljas pinta ei ole itsetarkoitus. Suur-Jyväskylän lehti. URL: https://www.surkkari.fi/pdf/2011/05_Lauantai_29.01/sjl29p22.pdf Luettu 8.5.2018.

Karhu, Anniina (25.11.2010). Vapauttava vai vaivaannuttava burleski? Turun Sanomat. URL: http://www.ts.fi/kulttuuri/nayttamotaide/176747/Vapauttava+vai+vaivaannu... Luettu 30.3.2018.

Koskinen, Katri (03.03.2016). Burleskifestivaaleille saa pukeutua miten tahtoo – ”alasti ei kuitenkaan sovi tulla”. MTV.fi/Lifestyle.
URL: https://www.mtv.fi/lifestyle/tyyli/artikkeli/burleskifestivaaleille-saa-... Luettu 30.3.2018.

Kujala, Elina (22.5.2009). Burleski ylistää naiseutta. Anna.fi/Lifestyle. URL: https://anna.fi/lifestyle/muoti/burleski-ylistaa-naiseutta Luettu 8.5.2018.

Pakarinen, Saara (23.4.2009, päivitetty 22.4.2009). Burleskissa leikitään kuningatarta. MeNaiset.fi/ajankohtaista.
URL: https://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/burleskissa_leikitaan_ku... Luettu 8.5.2018.

Poppy Pelagia / Something Stupid @ Teerenpeli Tenderfeet 20.8.2016. Filmed by Elina Karhu. URL: https://vimeo.com/205172136 Katsottu 4.5.2018.

Vuorela, Ulla (14.08.2009, päivitetty 13.01.2010). Burleskilla itseilmaisun kliimaksiin. Yle.fi/terveys. URL: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/08/14/burleskilla-itseilmaisun-kliima... Luettu 8.5.2018.

articleimage: 
Shanghai Pearl
Phoebe Applebottom
Ingalngenue
Michelle L'Amour
Poppy Pelagia<br>Kuva: Bernhard Miettinen
Language: 
finnish