Scroll To Top

Kun burleski kohtaa postmodernin

Aino Kukkonen




Burleski koki uuden tulemisen Yhdysvalloissa 1990-luvulta alkaen, ja nykyään laji voi ilmeisen hyvin esitysmuotona niin meillä kuin muualla. Edellisen vuosikymmenen eli 1980-luvun muotitermejä oli postmoderni, joka sai monenlaisia tulkintoja niin yhteiskuntatieteiden kuin taiteentutkimuksenkin parissa. Tässä kirjoituksessa pohdin miten postmodernin näkökulmat suhteutuvat nykyburleskiin.

Burleskin juuret parodiassa ja kapakoissa

Burleskin käsitettä on käytetty niin kirjallisuudessa, musiikissa kuin esittävissä taiteissa. Tieteen termipankin mukaan burleskista tuli kirjallisuudenlaji 1600-luvulla, jolloin oli tyypillistä, että näytelmäkirjailijat parodioivat klassismin muotoihanteita; burleskit saattoivat olla draamallisia, eeppisiä tai runomuotoisia. Kirjallisuudentutkimuksessa burleski on Termipankin määritelmän mukaan ”irvokas, hullutteleva, karkean koominen teos, jossa voimakkaasti parodioimalla saatetaan toinen teos naurunalaiseksi”. Se on myös ”koominen tyyli, jossa kohteet pyritään esittämään liioitellun vääristellyssä muodossa”. Vallitsevan muotoihanteen parodia oli kirjallisen burleskin ytimessä, ja sen voi ajatella siirtyneen myös esittävään neo- eli nykyburleskiin, sillä esimerkiksi vallitsevia kauneuskäsityksiä parodioidaan etenkin suomalaisessa nykyburleskissa.

Jos taas ajatellaan burleskia nimenomaan viihde-esityksenä, sen historiallisia juuria voi löytää 1800-luvun populaariviihteestä. Termipankin mukaan esittävissä taiteissa burleskin lähikäsitteitä ovat esimerkiksi vaudeville, varietee, extravaganza ja kabaree. Sen lähikäsitteisiin kuuluu myös brittiläinen 1800-luvun musiikkiviihde, music hall: ruoan ja juoman ohella laulajat, tanssijat ja koomikot viihdyttivät väkeä kapakoissa pääsymaksua vastaan. Kaikkein suosituimmillaan music hall ja sen yhdysvaltalainen vastine vaudeville olivat 1800–1900-lukujen vaihteessa, kunnes elokuva, radio ja myöhemmin myös televisio tulivat niiden tilalle. 1990-luvulta lähtien Yhdysvalloissa ja pian myös Euroopassa uuteen suosioon noussutta burleskia esitetään usein ravintoloissa tai klubeissa, joten sen voi ajatella tältäkin osin jatkavan music hallin perinnettä.

Menneen ironinen viehätys

Kun perehdyin postmoderniin väitöskirjani yhteydessä, sain pian havaita, ettei se ei ole yhtenäinen teoreettinen näkökulma. Sen luonne perustaltaan epävakaana ja moninaisena sotii yhtenäisyyttä vastaan. Jo modernin käsitteen on todettu olevan vaikeasti määriteltävissä, eikä postmoderni tuonut tilanteeseen selkeyttä, ennemmin päinvastoin. Modernin epäselvyys on siis siirtynyt postmoderniin (ks. mm. Harvey 1997; Kukkonen 2014). 1980-luvun muotiterminä postmoderni kärsi inflaation vuosikymmenen lopulla, jolloin pohdittiin, onko sen aika jo ohi. On myös keskusteltu siitä, onko kyseessä periodi, tyylikäsite vai ennemminkin jonkinlainen murros tai muutos modernin pitkän jatkumon sisällä.

Postmodernia voidaan silti lähestyä yleiskäsitteenä, jolla on omat vaikutuksensa niin talouteen, filosofiaan kuin kulttuuriin. Postmodernismi on myös tyylisuunta taiteissa, ja erityisesti arkkitehtuurissa ja tanssitaiteessa taiteilijat ja tutkijat antoivat sille omat merkityksensä jo 1960- ja 70-luvuilta alkaen. Tosin arkkitehtuurissa ja tanssissa näkemykset postmodernismista osoittautuivat keskenään melko lailla vastakkaisiksi. Käsitteet ja näkemykset kuitenkin elävät ja muuttuvat, ja esimerkiksi tanssin kohdalla postmodernin tanssin käsitteen kontekstisidonnaisuus ja ongelmallisuus havaittiin jo 1980-luvun lopulta alkaen.

On kuitenkin olemassa tiettyjä asioita, jotka toistuvat monissa postmodernia koskevissa kirjoituksissa. Erääksi postmodernin keskeiseksi ominaisuudeksi on kuvattu universaaliudesta ja hierarkkisuudesta luopumista. Perspektiivi on siirtynyt vahvasta keskustasta marginaaleihin. Modernistinen etsintä kohti yhtä ainoaa totuutta, selkeää merkitystä tai alkuperäisyyttä ovat vaihtuneet fragmentaarisuuteen, epävakauteen, rihmastoihin, moninaisuuteen ja lainailuun. Muun muassa David Harvey (1997) näkee postmodernismin nimenomaan reaktiona toisen maailmansodan jälkeisen modernismiin, joka edusti valistuksen ajalta periytyviä ajatuksia kuten rationalismi, optimistinen tiedeusko, universaali moraali ja laki. Postmodernin myötä myös hylättiin näkemys autonomisesta taiteesta, joka perustui vain sen sisäiseen logiikkaan (autonomisesta taidekäsityksestä ks. mm. Greenberg 1980).

Matei Calinescu (1990) on kuvaillut, kuinka arkkitehtuurissa postmodernismi tarkoitti paluuta koristeelliseen ilmaisuun ja menneisyyden läsnäoloon modernismin geometrisuuden, rationalismin ja funktionaalisuuden sijaan; Mies van der Rohen kuuluisa lause ”Less is more” vaihtui Robert Venturella muotoon ”Less is a bore”. Enää ei haluttu lähteä ns. puhtaalta pöydältä, vaan rakennuksissa saivat olla läsnä myös viittaukset menneisyyden muotoihin sekä toisaalta myös modernismiin. Arkkitehtuurin modernismille ominaiset askeettisuus, funktionalismi ja minimalismi eivät kuulu burleskin epiteetteihin. Nykyburleskissa rönsyjä ei pyritä karsimaan, vaan tasselit ja liha saavat heilua. Kaikenlainen koristelu, liioittelu ja lainailu on sallittua – plyymejä, paljetteja ja strasseja on paljon, vaikka esityksen ytimessä onkin hidas riisuminen. Burleskiesityksessä olennaisessa roolissa ovat harkitut asut, meikit sekä esineet, joiden avulla luodaan hahmoja ja lyhyitä, noin viiden minuutin pituisia, numeroita.

Kanadalainen kirjallisuudentutkija Linda Hutcheon esitteli kirjassaan A Poetics of Postmodernism (1988) näkemyksen, joka perustuu erityisesti kirjallisuuden ja arkkitehtuurin analyysiin, mutta laajeni koskemaan muita taiteita, kulttuuria ja yhteiskuntaa laajemmin. Hänen mukaansa keskeisiä piirteitä postmodernismissa ovat itsereflektiivisyys, parodia, ironia ja intertekstuaalisuus. Hän näkee postmodernismin perusluonteen tietoisesti ristiriitaisena yrityksenä, jossa hyödynnetään taiteen konventioita parodisin keinoin. Se on ristiriitaisuudessaan myös kriittistä ja ironista, eikä mennyttä nostalgisoivaa. Myös Umberto Eco (1984, 67–68) on kirjoittanut kauniisti postmodernista menneeseen palaamisen halusta, johon liittyy olennaisesti ironia: “The postmodern reply to the modern consists of recognizing the past, since it cannot really be destroyed, because its destruction leads to silence, must be revisited: but with irony, not innocently.”

Monet nykyburleskiesitykset tuntuvatkin viehättyvän menneestä ja nostalgiasta, vaikka numeron voi oikeastaan rakentaa mistä tahansa aiheesta. Kiinnostuksen kohteena on usein vanha Hollywood, amerikkalainen pin-up -kulttuuri, moderni eli klassinen burleski, mutta myös uudemmat populaarikulttuurin ja sen erilaisten alakulttuurien ilmiöt sekä kaikenlainen vintage ja glamour.

Kuten kirjallisuuden postmodernismissa, myös burlekissa itsereflektiivisyys on läsnä: esityksen ytimessä on lajin historia. Sitä kommentoidaan ja kuvitellaan uudelleen. Esitykset peilaavat aina jossain suhteessa ”vanhaa” burleskiperinnettä tämän päivän näkökulmasta. Ennen kaikkea se on tietoista oman lajin konventioista, mikä on Hutcheonin mukaan postmodernismille keskeistä. Neoburleski ei myöskään ota itseään liian vakavasti: sen ytimessä on huumoria ja ironiaa. “Burleskissa on iloa omasta kehosta ja aistillisuudesta. Ihminen voi olla seksuaalinen ja nauraa”, toteaa burleski- ja dragesiintyjä Jaana Pirskanen (HS 10.5.2018). Valtavirran sijaan myös erilaiset marginaalikulttuurit pääsevät burleskissa esille.

Kuten esittävässä taiteessa yleensäkin, myös burleskissa intertekstuaaliset viittaukset toisiin “teksteihin” voivat tapahtua monella eri tavalla niin hahmojen, pukujen kuin esiintymisen tavan kautta. Ne liittyvät usein erityisesti populaarikulttuuriin ja sen tunnistettaviin hahmoihin, kuten esimerkiksi tyylikkään kotimaisen esiintyjän Pepper Sparklesin Mata Harista ja Charlie Chaplinista inspiroituneet numerot. Myös esityksen musiikki voi sisältää monenlaisia viittauksia, ja eri genrejä yhdistellään vapaasti. Numeroissa voi kuulla oopperan tai muun klassisen musiikin tuttuja sävelmiä, elokuvamusiikkia, Alice Cooperia, nykypoppia ja kaikkea siltä väliltä.

Postmodernismin ytimessä onkin Hutcheonin mukaan tekstin ainutkertaisuuden, auktoriteetin ja sulkeutumisen sijaan intertekstuaalinen leikki. Hänestä se ei ole ainoastaan esteettinen vaan myös sosiaalinen valinta. Postmoderni pluralismi siis kyseenalaistaa alkuperäisyyden ja tiukat kategoriat. Tilalle se tuo moninaisuuden ja kysymykset, joihin se ei anna lopullisia vastauksia.


Kitten DeVille
Kuva: Karen Chan



Populaari postmodernin ongelmana

Postmodernia kohtaan on esitetty paljon kritiikkiä: sitä on pidetty muun muassa teoreettisena tai ylipäätään liian epäkoherenttina tai epätarkkana käsitteenä. Harveyn (1997) mukaan sen hetkellisyys ja epämääräisyys eivät mahdollista sellaisia metatason teorioita, joilla voisi käsitellä poliittis-ekonomisia prosesseja. Usein kritiikki on kohdistunut sen sisältämään populaariin, kun aiemmin erillään olleet niin sanottu korkea ja matala kulttuuri ovat lähentyneet toisiaan ja sekoittuneet.

Korkean ja matalan rajojen sekä kielen normien katoaminen on ollut esimerkiksi Fredric Jamesonin (1988) mielestä ongelmallista. Hänen ajatuksiaan ohjasi näkemys, jonka mukaan postmodernismi vahvisti myöhäiskapitalismin logiikkaa. Postmodernin viehtymys menneeseen oli sen vankina olemista. Jamesonille postmoderni parodia onkin vain tyhjä pastissi, koska tyylien kirjo, individualismi ja fragmentaatio tekivät parodian mahdottomaksi – ei ollut enää originaalia, johon verrata. Myös Harvey (1997) on toistanut uusmarxilaista näkemystä, jonka mukaan modernille oli ominaista ”syvyys”, kun taas postmoderni tyytyy vain ”pintaan”, mikä korreloi vanhan taide/viihde jaon kanssa.

1980-luvulle tultaessa termin postmoderni käyttö laajentui, ja eräänä modernismin keskeisenä teoreetikkona pidetty Clement Greenbergkin otti siihen kantaa. Greenberg vaikutti erityisesti kuvataiteen kentällä, mutta hänen formalistella taidenäkemyksellään oli merkitystä myös tuolloisessa tanssintutkimuksen modernismi/postmodernismi keskustelussa (ks. Kukkonen 2014). Greenbergin (1980) mukaan esteettisesti korkeatasoista ja laadukasta taidetta oli edelleen modernismi, eikä sen aika ollut vielä ohi. Hänen mielestään modernismin identiteettiin kuului ylläpitää taiteen esteettisiä arvoja, vaikka sitä uhkasi jo teollistumisen myötä alkanut kulttuurin demokratisoituminen. Postmodernismi sen sijaan oli vähemmän vaativaa ja vähemmän arvokasta sekä silkkaa huonoa makua. Tämä arvojen “löystyminen” oli alkanut jo dadan, surrealismin ja pop-taiteen myötä.

Kaikki eivät ole jakaneet näin negatiivista asennetta postmodernismia kohtaan. Esimerkiksi teatterintutkija Marvin Carlson (2005) näkee nykyesityksillä olevan myös poliittisia ja kriittisiä mahdollisuuksia esimerkiksi haastaa sukupuolisia oletuksia tai käytäntöjä. Hänen mielestään poliittisesti sitoutunut postmoderni esitys tai performanssi tuottaa vastustusta haastamalla representaation prosessit itsessään, ei niinkään tarjoamalla selkeästi negatiivista tai positiivista viestiä, kuten vielä 1960-luvun poliittiset esitykset tekivät.

Onko nykyburleski postmodernia?

Jos postmodernille keskeisiksi nähdään edellä esitetyt piirteet, nykyburleskia voi luonnehtia postmoderniksi esitykseksi. Se on luonteeltaan moninainen, lainaileva ja yhtä totuutta välttävä. Sen ytimessä ovat ehdottomasti parodiset keinot kuten liioittelu ja vapaus sekä ilo kokeilla. Myös korkea ja matala sekoittuvat; populaarikulttuurin teemat ovat yhtä arvokkaita kuin muutkin.
Postmodernin keskeisiin ajatuksiin liittyy myös binäärisyydestä ja tiukoista kategorioista luopuminen – asiat eivät ole joko tai vaan sekä että. Sukupuolilla leikkimistä ja ristiinpukeutumista onkin ollut teatterissa ja tanssissa eri aikoina mitä moninaisimmissa muodoissa, ja burleskiesitykset jatkavat omalta osaltaan tätä leikkiä.

Nykyburleskin kriittinen aspekti liittyy usein nimenomaan vallitseviin ihannevartalo- ja sukupuolinormeihin, jotka rajoittavat moninaisuutta, mutta tämä ei ole kuitenkaan olennaista kaikille esiintyjille. Vaikka burleskiesityksissä voidaan nähdä toistuvan tiettyjä hyvinkin stereotyyppisiä naiskuvia, estradilla nähdään myös pitkiä, pätkiä, lihavia ja laihoja esiintyjiä. Lisäksi erilaiset alakulttuurit saavat tilaa. Tämän tematiikan eksplisiittisen julistavuuden sijaan esiintyjien kehojen materiaalisuus on yksinkertaisesti yleisön silmien edessä. Se riittää.

Hutcheonin (1988) mukaan postmodernismissa menneestä ammentamiseen kuuluu olennaisena mahdollisuus nähdä nykyinen ja mennyt kriittisesti toistensa valossa. Jos burleskiesitys sekä viihdyttää yleisöään että pääsee tähän pelkän toistavan nostalgian sijaan, on se onnistunut jo paljossa.




Kirjoittaja on tutkijatohtori Taideyliopistossa ja toimii myös kriitikkona Teatteri+Tanssi&Sirkus -lehdessä.

Lähteet

Calinescu, Matei. 1990 (1987). Five faces of modernity. Durham: Duke University Press.

Eco, Umberto 1984. Postscript to The Name of the Rose. San Diego: Harcourt Brace Jovanovich.

Carlson, Marvin. 2005 (1996). Esitys ja performanssi. Kriittinen johdatus. Suom. Riina Maukola. Helsinki: Like.

Greenberg, Clement 1980. ”Modern and Post modern” William Dobell Memorial Lecture, Sydney, Australia, Oct 31, 1979. Arts 54, No.6 (February 1980)
http://www.paduan.dk/Kunsthistorie%202008/Tekster/CLEMENT%20GREENBERG-Mo...

Harvey, David. 1997 (1990). Condition of Postmodernity. An Enquiry into the Origins of Cultural Change. Oxford: Blackwell.

Hutcheon, Linda. 1988. A Poetics of Postmodernism. History, Theory, Fiction. New York: Routledge.

Jameson, Fredric 1988 (1984). ”Postmodernism and Consumer Society.” Teoksessa E. Ann Kaplan (toim.) Postmodernism and its discontents. Theories, practices. London, New York: Verso, 13–29.

Kukkonen, Aino. 2014. Postmoderni liikkeessä. Tulkintoja 1980-luvun suomalaisesta tanssista. Väitöskirja, Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, HY, Teatteritiede.

Tieteen termipankki 16.04.2018: Kirjallisuudentutkimus:burleski. http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:burleski
Tieteen termipankki 20.04.2018: Esittävät taiteet:burleski. http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Esittävät taiteet:burleski

Syrjälä, Hanna. “Hämmentävä Theodora”, Helsingin Sanomat 10.5.2018.

frontpageteaser: 
[B]urleskissa intertekstuaaliset viittaukset toisiin “teksteihin” voivat tapahtua monella eri tavalla niin hahmojen, pukujen kuin esiintymisen tavan kautta.
articleimage: 
Kitten DeVille<br>Kuva: Karen Chan
Language: 
finnish