Scroll To Top

Teemanumeron etusivu

Mustekalan numero 1/13 pitää sisällään totuuden maalaamisesta. Maalaaminen on taiteen mediumina mukautuva ja taipuisa, se valuu noroina kankaalla, notkean siveltimen liukuessa maaliaineen pinnassa, jatkuen raapivalle kuivuudelle, sitkeän päättymättömästi etsien ikuisesti hahmottuvaa todellisuutta. Maalarin katse elää suhteessa loputtomalta tuntuvaan tyhjyyteen, jolle löytyy paikka kaiken ympärillä vellovan maailman, kuvataiteen ja nykytaiteen, median myrskynnän ja elämän herkempien havaintojen keskellä: luonnon ihmeitä todistaen, avaruuden suuruutta vapisten ja henkisten kokemusten sanatonta luonnetta antaumuksella syleillen, maalaukselle on paikka ja erityinen merkityksensä, joka vaatii maalaria toteuttamaan tekonsa.
Jonna Hyry & Ville Laaksonen Taidemaalariliiton teosvälitys 2013 (Kuva: Ville Laaksonen)Maalarin tie nykytaiteen kentällä on vaikea. Maalaamisen suhteuttaminen muuhun ympäröivään taiteeseen, visuaaliseen- ja populaarikulttuuriin on vähintäänkin haastavaa, jos sen haluaa tehdä hyvin. Maalaamisessa on kyse taiteenlajista, jonka pitkä perinne asettaa omat haasteensa: niin paljon on maalattu ja maalataan, että oman ja yksilöllisen ilmaisun etsiminen muodostuu erityisen tärkeäksi. Samalla maalaria vie eteenpäin pohjimmainen halu toteuttaa jotain aitoa, itselleen rehellistä. Perinteisen maalauksellisen ajattelun kyseenalaistaminen ja sovittaminen nykytaiteeksi ei voi tapahtua vain itsetarkoituksellisen teknisen kikkailun kautta, toisaalta maalauksellisen ajattelun rajoittuneisuus perinteisessä mielessä johtaa taiteellisesti latteaan ilmaisuun. Kun haluaa irtautua kahleista, uuden etsiminen ja kokeileminen muodostuu taiteilijan tehtäväksi.
Saara Hacklin Jari Jula: Da Vincin seinä, 2012 (Kuva: Jari Laine)Ranskalaista Maurice Merleau-Pontya (1908–61) kutsutaan usein nimenomaan maalauksen filosofiksi. On totta, että Merleau-Pontyn innostus taiteita ja erityisesti Paul Cézannen maalauksia kohtaan on poikkeuksellista. Tiivistäen voisi sanoa, että Cézanne edusti Merleau-Pontylle fenomenologin työskentelyyn rinnastettavaa asennetta: Cézanne oli taiteilija, joka kyseenalaisti oppimansa mallit, oli epäilyn riivaama ja aina valmis aloittamaan kaiken alusta. Tämä asenne vertautui Merleau-Pontyn mielessä fenomenologiaan – olihan siinäkin kyse ikuisesta alusta aloittamisesta. Lisäksi Merleau-Pontyn näkökulmasta Cézanne pyrki tavoittamaan itse havaintoprosessin, sen miten maisema hänelle ilmenee – tämä työskentelytapa vertautui fenomenologiseen reduktioon.
Sara Orava (SO) & Ville Laaksonen (VL) Hieronymus Bosch: yksityiskohta teoksesta Maallisten ilojen puutarha, öljy puulle noin 1480-1505SO: Silloin kun maalaan, en aina tiedä kumpi on todellisempi, maalaus vai minä itse. Olen yhtä aikaa ruumiissani ja sen ulkopuolella, teoksessa. Koskettaessani maalaustani kosketan myös itseäni. Toisinaan kevyesti ja hyväillen, toisinaan taas rajummin, väkivaltaisesti. Tässä kahtiajakautuneisuudessa on autoeroottinen lataus. Paljon on puhuttu maalausprosessin materiaalisuudesta ja fyysisestä puolesta. Maalaaminen on ruumiillinen akti, mutta mitä tämä ruumiillisuus konkreettisesti on? Tunnen värin lisäämisen tai poistamisen, viivan loppumis- ja alkamispisteet fyysisinä mielihyvään, kipuun tai kiihotukseen verrattavina tuntemuksina. VL: Huomaan maalaustapahtumassa tapahtuvan jotain aineetonta: looginen ajattelu tuntuu kadottavan merkityksensä, jolloin ulkoisen todellisuuden rajat hämärtyvät aina katoamispisteeseen saakka. Tapahtuu matemaattinen mahdottomuus: kaikki on yksi. Avautuu jakamaton näköala, jossa oma kokemus maailmasta tuntuu rakastettavalta: se on aitoa.
Wassily Kandinsky: Sininen ratsastaja, 1903Ville Laaksonen ja Henri Hagman (alustus ja Kandinsky-sitaatit Ville Laaksonen) 101 vuotta sitten Wassily Kandinsky kirjoitti teoksen taiteen henkisyydestä, Über das Geistige in der Kunst (1912), joka suomennettiin 51 vuotta sitten nimellä Taiteen henkisestä sisällöstä (1962). Tarkoitukseni on osoittaa, että henkisyydellä on keskeinen merkitys taiteessa myös meidän ajassamme. Teksti on osa laajemmasta keskustelusta Henri Hagmanin (HH) kanssa ja se on julkaistu kokonaisuudessaan Paulon Säätiön Kutsunäyttelyn 2012 yhteydessä kirjassa Iiris Kaarlehto: Varmuus Enteilee Loppua, 2012. (toim. Ville Laaksonen (VL)) Tässä kirjoituksessa käytetään osaltani hengellistä, sekä Hagmanin kohdalla kontemplatiivis-dionyysistä lähestymistapaa tulkinnallisena avaimena henkisyydelle taiteessa. Taiteilijan toimiessa vapaasti ja rohkeasti hänellä on velvollisuus puhua “totta” yhteisen hyvän puolesta, jolloin kyse on sisäisestä tunteesta: totuuden puhumisesta. Millaista olisi taide - tai elämä - ilman arvoja, joiden varaan rakentaa? Idealistiset arvot, kuten usko tai totuus ovat paikkaansa pitäviä kokemuksessa ja teossa: henkistymisessä. Taiteeseen on kätkettynä utopia, ihmisen henkinen päämäärä: totuus.
Anna Retulainen ja Ville LaaksonenEdouard Manét: Olympia, 130.5 x 190, 1863. Koko ajatus yrittää pelkistää maalaamisen aihe itsearvoiseksi taidepuheen kohteeksi ei tunnu edes mielekkäältä. Puheen kohteena on maalaus, jolle taiteilija “antaa kaikkensa” - ei vain osaa totuudesta, kuten “aihetta”. Kuitenkin tähän täytyy olla jokin peruste. Mikä on maalaamisen arvoista? Anna Retulaisen viimeisimmässä näyttelyssä Helsinki Contemporaryssä hänen teoksissaan oli silmiinpistävästi esillä maalattavan aiheen merkitys ja merkityksettömyys. Useat maalaukset olivat aiheeltaan historiallisia, pohjautuen kahteen George Stubbsin historialliseen maalaukseen, Whistlejacket (1762) ja Lion Attacking a Horse (1770). Toisen lähestymistavan aiheeseen näyttelyssä tarjosivat kuvaukset omasta arkisesta työympäristöstä ja oman ateljeen estetiikasta. Aiheiden rinnalle ja varsinaiseksi keskustelun aiheeksi nousi kuitenkin taiteilija sekä hänen maalausjälkensä.
Irmeli Hautamäki Tukholman Moderna museet on aikoinaan hankkinut kokoelman varhaista modernia taidetta, johon kuuluu teoksia Pablo Picassolta. Museolla on myös varsin edustava kokoelma Marcel Duchampin teoksia, jotka hankittiin Pontus Hultenin (1924 – 2006) toimiessa museon johtajana. Moderna museetissa pidetty näyttely Picasso vs. Duchamp asetti kaksi taiteen jättiläistä vastakkain. Mutta miten kahta näin yhteismitattomalta näyttävää taiteilijaa voi vertailla?
Jonna Hyry Leena Luostarinen: Lootuskukka, 1995, öljy kankaalle 100X120 (Helsingin taidemuseo)Leena Luostarinen: Tiikerinpiirtäjä 12.1.–3.3.2013, Taidehalli Marjatta Tapiola 15.2.–26.5.2013, Helsingin taidemuseo Näyttelyn yhteydessä ei voi vaieta 80-luvusta, aikakaudesta jolloin maalauspohjat olivat valtavia, öljyväri aineellista kuin muurauslaasti, ilmaisu tunnevoimaisen ehdotonta vailla käsitteellistä vesittyneisyyttä ja naiset… maalareita! Yksi Luostarisen tuotantoa dogmaattisen ahtaasti leimannut luokittelu on uusekspressionistin määrite. Tapiolan tuotannon yhteydet uusekspressionismiin puolestaan perustunevat vain teosten ulkoisiin piirteisiin. Oma näkemykseni on, että taiteilijan luokittelun ei pelkkien tyylillisten seikkojen perusteella pitäisi olla aihealueeseensa riittävän perehtyneelle taidehistorioitsijalle edes mahdollista – perustelut luokittelulle on osattava etsiä pintaseikkoja syvemmältä.
Robert Lucander: Ich bin locker. Ich komme aus einer anderen Tradition, 2001 Taava Koskinen Tämä artikkeli on pieni kertomus siitä, miten taiteilijat oloutuvat ja koloutuvat erilaisiin paikkoihin maailmassa, tai sitten lentävät muuttolintuina niiden väliä. Maalarius on näille taiteilijoille osittain problemaattinenkin käsite, koska taiteilijuus näyttäytyy heidän silmissään huomattavan monimuotoisena. Jukka Korkeila, Mari Sunna, Niina Lehtonen Braun ja Robert Lucander tarkastelevat tässä omaa identiteettiään taiteilijoina ja maalareina, suhteessa kansainvälisyyteen, Saksaan ja ennen kaikkea Berliiniin.
Hannu Väisänen: Drapery study Suomalaisen maalaustaiteen uuden aallon on sanottu käynnistyneen 1980-luvulla, samanaikaisesti kuin muuallakin länsimaissa. Taiteen kentälle astui tällöin Suomessa joukko lahjakkaita tekijöitä, joita maalauksen materiaalit, värit ja pintojen tekstuurit kiinnostivat ilmaisun lähtökohtana. Uutta oli, ettei taide hakenut sisältöä poliittisesti tärkeästä sanomasta kuten sitä ennen. Taiteilijat, etenkin naiset, toivat esiin ajatuksen, että henkilökohtainen on poliittista. Nautinto ja ilo maalaamisessa olivat vapauttava asia sekä naisten että miesten taiteessa; sen myös katsoja voi aistia. Me halusimme lähestyä suomalaisia maalareita ja kysellä heiltä itseltään, mitä he ajattelevat kuvataiteesta nyt. Mikä siinä on innostavaa ja mitkä asiat ovat ongelmia tällä hetkellä? Kyselyyn vastanneet parinkymmentä maalaria muodostavat hyvän satunnaisotoksen kentästä. Joukossa on alalla pidempään olleita kuten Rafael Wardi , Hannu Väisänen ja Stig Baumgartner sekä uransa alussa olevia, naisia ja miehiä, pohjoisesta ja pääkaupunkiseudulta, Suomesta ja kaukomailta. Pintajulkisuus luo käsityksiä taiteesta vain tiettyjen henkilöiden ja ilmiöiden kautta, jolloin suomalaisen maalaustaiteen rikkaus ja moninaisuus jäävät piiloon. Toivottavasti tämä artikkeli antaa pintaa syvemmälle menevän kuvan taiteen tilasta.