Scroll To Top

Teemanumeron etusivu

Voiko taide muuttaa yhteiskuntaa? Entä miten politiikka vaikuttaa taiteeseen? Mustekalan kesänumerossa puhuttavat paitsi politiikan ja taiteen suhde, myös taide radikaalina aktivismin muotona.
Juha Sääski, Rituaalipiirustuksia 1, 2010-2011, hiili paperille. Kuva: © Juha Sääski Pirkko Holmberg Kysymys taiteen ja politiikan suhteesta voi johtaa harhaan ainakin kahdella tavalla. Ensimmäinen on taiteen alistaminen poliittisen agendan palvelijaksi. Silloin taiteen tehtäväksi annetaan kysymysten esittäminen ympäröivästä maailmasta ja mahdollisesti myös vastaaminen niihin, mieluusti poliittisesti oikeaoppisesti värittyneenä. Toinen on taiteen merkityksen näkeminen juuri siinä, ettei sillä ole taloudellista tai poliittista merkitystä. Näin taide saa merkityksensä siis joko alisteisuudestaan politiikalle tai erillisyydestään siitä – näihin vastakkainasetteluihin jumiutuessaan keskustelu kulkee kauan sitten automatisoituneita ratoja, eikä tee meitä yhtään viisaammaksi.
Jussi Koitela Ajattelemattomuus ja hyväksikäyttö läpäisevät kaikki instituutioiden ja niiden ulkopuolisten toimijoiden suhteet, kuten myös useassa tapauksessa instituutioiden ja niiden työntekijöiden väliset suhteet. Nämä ajatukset ovat johtaneet tilanteeseen, jota kutsun institutionaaliseksi melankoliaksi. Se on ennen kaikkea kokemukseen perustuva tuntuma taidekentällä toimimisesta, joka syntynyt mm. mainitsemistani syistä. Toisaalta sitä on vaikea käsitteellistää tai etsiä sille laajempia yleispäteviä syitä. Taustalla voi nähdä uusliberalistisesti sävyttyneen kulttuuripolitiikan ja kunnallispolitiikan vaikutuksen, joka kurjistaa taideinstituutioiden toimintaa ja pakottaa suuntaamaan vähenevät resurssit pelkästään rahaa säästävään ja yleisömääriä kasvattavaan toimintaan, mutta kokonaan näillä ei pysty melankolian kokemusta selittämään.
Laura Kokkonen Fellmanin pelto. Kuva © Titus Verhe.Lahdessa järjestettiin sunnuntaina 28. huhtikuuta nykytaideperformanssi, joka käsitteli Suomen sisällissotaa. Performanssipaikalla Fellmaninpuistossa on ollut sodan suurin vankileiri vuonna 1918. Taiteilija Kaisa Salmen performanssiin Fellmanin pelto – 22 000 ihmisen elävä monumentti osallistui joidenkin arvioiden mukaan jopa 10 000 ihmistä. Teos on myös osa Salmen taiteellista tohtorintutkimusta Aalto-yliopistossa, jossa hän tutkii muun muassa teoksen aiheuttamia reaktioita. Performanssissa riittää pureksittavaa pitkäksi aikaa. Tässä lyhyessä kirjoituksessa haluan tuoda esille yhden näkökulman, joka liittyy teoksen poliittisuuteen.
Marko Pyhtilä Väittelin 2005 aiheenani Kansainväliset situationistit, joka oli myös Liken julkaiseman väitöskirjani nimi. Situationistit olivat ryhmä, joka luopui taiteen tekemisestä vallankumouksen hyväksi. Näistä lähtökohdista ei ole ihme, että minua on kyselty tasaisin väliajoin erilaisiin tilaisuuksiin, luentoihin tai julkaisuihin eräänlaisena taideaktivismin profeettana, joka osaa määritellä sellaisia tietyissä piireissä jopa muodikkaita, mutta hieman vaikeita termejä, kuten psykomaantiede, derivé, rekuperaatio tai détournement. Olen ollut tietenkin enemmän kuin imarreltu näistä yhteydenotoista, joita tulee vielä lähes kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, mutta joutunut kertomaan, että olen jättänyt tieteentekijän hommat ja aloittanut uuden uran uudessa kaupungissa. Mikä on siis ollut tohtori Pyhtilän valinta?
Riikka Haapalainen Meri Linna ja Tuomo Tuovinen: Soppa. Oksasenkatu 11, helmikuu 2011. Nykyään, kun kuka tahansa voi olla taiteilija ja taide itse voi olla melkein mitä, missä ja milloin tahansa, on taiteen käsite kääntynyt tyhjäksi. Sen voi käsitteenä kohdistaa liki kaikkeen ja siksi ei oikeasti mihinkään. Poikkeusaseman menetys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että taiteen potentiaali, muutosvoima, olisi menetetty. Tätä potentiaa on vain etsittävä taiteen sisältöjen sijaan pienemmistä, aineettomammista ja arkisemmista eleistä; siitä miten taide toimii ja minkälaista toimijuutta se synnyttää. Nykyinen aktivistitaide elää ja hengittää samasta vallankumouksen hengestä, josta varhainen avantgardekin sai elinvoimansa. Se kyseenalaistaa valtavirran taiteen ja estetiikan samalla kun ottaa kriittisen suhteen taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Se pyrkii myös vimmaisesti radikaaliin hyvään, avokätisyyteen ja avuliaisuuteen – täsmäaseinaan monesti ilmaisena tarjottu ruoka ja juoma.
Miroslaw Balka: Signaalit / Signals. Kuva: Veikko SomerpuroKatriina Rosavaara Voiko taiteella vaikuttaa yhteiskunnalliseen ja poliittiseen päätöksentekoon? Voiko taide välittää viestin ja mahdollistaa muutoksen? IHME-tapahtuma kutsui vuoden 2013 taiteilijaksi puolalaisen Miroslaw Balkan. Vuosittaisten IHME-teosten ajatuksena on tarjota kansainväliselle taiteilijalle mahdollisuus kokeilla Helsingissä jotakin uutta. Balkan mukaan nykytaiteilijan tehtävä on luoda mahdollisuuksia mielipiteiden vaihtoon ja tarkastella yhteiskuntaa uusista näkökulmista. Häntä kiinnostavat myös taiteen mahdollisuudet tukea yhteiskunnallista muutosta ajattelun, kuvittelun ja tekojen kautta. Tilausteoksen taustalla onkin ajatus kommunikaation tärkeydestä. Balka halusi tuoda kaupunkilaiset kaikista ilmansuunnista yhteen keskustelemaan heille tärkeistä aiheista. Yhteisötaiteesta ammentava, lippuviittomin toteutettu Signaalit-teos vilkutti ja keskusteli huhtikuussa kahdeksalle kaupunginosayhteisölle tärkeistä asioista.
Jussi Suvanto January 16, 1969 an event took place in Wenceslas Square in Prague. As a political protest against censorship imposed by the Communist regime in Czechoslovakia, the twenty-year-old student Jan Palach committed suicide by self-immolation, the act of setting oneself on fire. According to Palach's letter to authorities, this was to be the first of a series of similar acts performed by a group ofPhoto 1982 Jef Helmer, courtesy of the International Institute of Social History, Amsterdam devoted activists unless their demands were met. It is unlikely that such a group ever existed, but this is far from saying that Palach was alone in his demands. While many creative groups and individuals submitted to the restrictions inflicted on their activities, just to be able to remain productive and make a living out of it, others had chosen to ignore these regulations even if it limited or altogether choked the possibility of having their work reach other people. These groups and individuals formed the Prague underground, a culture that refused to follow the norms of the establishment.
Pirkko Holmberg & Sampsa Pirtola
Seuraavassa Mustekalan haastateltavana on ”maailman tuntemattomimman supertähden”, I-Landin presidentin ja Folk´n roll artistin - Immanuelin manageri Sampsa Pirtola. Keskustelu polveilee taiteen ja yhteiskunnallisuuden kautta Immanuelin mysteerien täyteiseen elämään. Mukana on myös kuva- ja videokooste Immanuelin toiminnasta.