Scroll To Top

Teemanumeron etusivu

Ajopuu vai koskivene? Vai kenties pelastuslautta? Millainen on kuraattorin osa taidemaailman nykytodellisuudessa? Kenellä on valta käsissään, ja miten kuraattori vaikuttaa kuvien ja diskurssien keskellä? Lue tuoreet puheenvuorot Mustekalan uudesta kuratointinumerosta!
Martta Heikkilä ja Laura Kokkonen Kun keskustelee taiteilijoiden kanssa kuraattorin merkityksestä, huomaa pian, että kuraattori tarkoittaa monia asioita. Osalle taiteilijoista kuraattori on korvaamaton mahdollisuuksien tarjoaja, luotettu työtoveri, jopa ystävä. Toisille käsitys kuraattorista voi kuitenkin – kärjistetysti ilmaisten – olla taiteilijan työtä enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti hyödyntävä, tekijän ajatuksista piittaamaton henkilö, joka käyttää teoksia omien ideoidensa vahvistamiseen. Useimmiten asetelmat tuskin silti ovat mustavalkoisia, vaan työskentely kuraattorin kanssa sijoittuu jonnekin ääripäiden välille. Oli taiteilijan suhde kuraattoriin millainen tahansa, monille mielikuva kuraattorista herättää ajatuksen vallankäytöstä. Miten tämä ilmenee nykyhetken taidemaailmassa?
Hanna Ohtonen CuMMA in Kassel Documenta 13. Photo: Hanna Ohtonen The process of thought leading to this article was initiated by a comment from a colleague in curating, stating that the CuMMA students are so critical towards the Finnish art field that we will quite surely meet difficulties in finding employment within it. This statement stayed with me, as I could not wrap my head around it. What follows here, maybe predictably, is me biting the bullet and attempting to decrypt the comment through the act of criticality itself.
Nora Sternfeld In the past few years, the term "curator" has been booming. Organizing things within the cultural arena is increasingly being called "curating." But what does it really mean? Curating is both a theoretical and practical activity that creates something for the public using visual and discursive means. Curators research, conceptualize, produce, negotiate, plan, design, write, organize and initiate processes. This can take place in museums, exhibition halls, in the media and public spaces, through the presentation of artworks and/or historical objects, material from archives, everyday objects, or interventions and other forms of communication. It requires the development of spatial and performative modes of design, and involves the use of texts, films, sound installations, multimedia, interactive or participative forms of mediation.
Helena Björk Vintage Plant Shop. Kuva: Helena Björk Galleria Sinnessä esitettiin keväällä 2013 kuratoimani näyttely Copy, Paste, Add Layer. Näyttely sai alkunsa myöhäissyksyllä 2011, kun vaikutuin Ane Mette Holin ääniteoksesta The Concept of Clouds (That Will Never Exist) Oslossa. Kaiken taustalla oli halu jakaa kokemus. Mietin kuumeisesti, kuka voisi esittää teoksen Suomessa, kunnes keksin: voisinhan itse toteuttaa näyttelyn freelance-projektina. Tästä lähti liikkeelle prosessi, jonka myötä mukaan tulivat myös taiteilijat Ebba Bohlin ja Kristin Nordhøy.
Julia Nyman Whether a work of art is good or bad has been discussed back and forth since the concept of art as we know it developed in the 18th century – when art forms such as music, painting and sculpting, were collected under the title art – as has the question of who has the power to decide about it. Pierre Bourdieu came up with the idea of gatekeepers, people who decide on who can enter a certain field, in his theory on art sociology. The theory is fairly well applicable still today. When it comes to theories on good and bad art, there are as many as there are art theorists. Many people in the art field today have the role of the gatekeeper: art critics, curators, gallerists, collectors, artists themselves and board members, to name a few. These gatekeepers are not necessarily trained in the field of art. There are many examples of people without art related education, or people from other fields entirely, that have shown an extraordinary talent for finding good, interesting art and artists.
Marianne Niemelä Birger Kaipiainen työssään. Kuva: YLE Yksi kuratoinnin keskeisistä tehtävistä on harkita, kuinka paljon omaa näkökulmaa haluaa tuoda esille. Yleisön kiinnostuksen ylläpitäminen on haasteellista, ja näyttelystä tulee helposti liian informaatiopainotteinen. Varsinkin, jos sanottavaa on paljon. Enemmän näkee kuitenkin sitä, että sanottavaa riittäisi, mutta teosten tulkitsemista on haluttu välttää viimeiseen asti. Näin saattaa käydä varsinkin, kun keskustelua pitäisi käydä aroista aiheista kuten seksuaalisuuden ja sukupuolen vaikutuksista. Yleisen vastaanoton pelossa voi vaikuttaa helpommalta ratkaisulta jättää kaikki katsojan oman tulkinnan varaan, vaikka kannanotot aiheesta tulisivat tarpeeseen. Tarkastellaan aihetta esimerkin kautta. Espoon modernin taiteen museo EMMA:ssa on meneillään Birger Kaipiaisen retrospektiivinen näyttely Kuriton kaunosielu – Birger Kaipiaisen keraamisia fantasioita (19.6.2013–12.1.2014).
Saara Hannus Today Vietin kesän Berliinissä työharjoittelussa. Olin paljon yksin, ja suuren osan yksinäisestä ajasta odotin jotain: odotin joko ajan kulumista tai jonkun yhteydenottoa. Halusin olla yhteydessä, yhdessä. Kaipasin yhteisöä. En löytänyt yhteisöä kadulta enkä työpaikalta. En löytänyt sitä deittisivustolta, mutten myöskään näyttelyiden avajaisista. Näin paljon taidetta, jota en todella kohdannut. Tapasin ihmisiä, joita en todella kohdannut. Ajattelin Maurice Blanchot’n kirjaa Tunnustamaton yhteisö (1983) (1) ja yhteyden paradoksia: olemme yksin, koska toisten olemassaolo saa meidät tietoisiksi vajavaisuudestamme. Siksi haluamme olla yhteydessä toisiin. Mutta voiko kaipuuta koskaan korvata täyttymys, vai onko yhteys ja yhdessäolo vain illuusio tai pelkkä pyrkimys? Jos olemme olemassa vain suhteessa toisiimme, miksi kohtaaminen on niin vaikeaa? Mietin, kuinka taiteella voisi tuoda ihmisiä yhteen ja kuinka kuraattori voisi kuratoida yhteentulemista, tehdä mahdolliseksi yhteisön syntymisen. Elokuun lopussa lähdin etsimään yhteisöä Turusta taidetapahtuma Antagonista (2). Vierailuni Turkuun osui Antagonin toiselle viikolle, jolloin Titanik-galleriassa asui TODAY, Kuvataideakatemian maisteriopiskelijoiden Megan Snowen ja Maarit Mustosen järjestämä sarja tapahtumia ja kokoontumisia, jotka olivat "nyt", "tässä hetkessä". Kollektiiviset installaatiot, työpajat, kävelykierrokset ja keskustelut etsivät mielekkäitä tapoja jakaa aikaa, ajatuksia ja voimavaroja. Viikkoa myöhemmin palasin TODAY:n tunnelmiin ja keskustelin Megan Snowen kanssa yhteentulemisesta tekstiviestitse, etäisyyden päässä toisistamme. *** In this bilingual conversation Saara Hannus and Megan Snowe, two master degree students at the Finnish Academy of Fine Arts, discuss the aspects of togetherness and co-operation in curating art.