Scroll To Top

Teemanumeron etusivu

Mustekalan Sana-numerossa sana on materiaa, kaavaa, sointia, merkityksiä ja kulttuuriradikalismia. Sana kohtaa tässä teemanumerossa musiikin, kuvataiteen ja sanataiteen. Se käpertyy, julistaa, takertuu itseensä ja soi.
Martta Heikkilä ja Sini Mononen Kun sana on teemana, se leviää. Yhdelläkään sanalla ei ole merkitystä, jos se on pelkkä kirjainjono – sana viittaa aina itsensä ulkopuolelle, kielen kokonaisuuteen, toisiin sanoihin, maailmaan josta kukin sana syntyy. Silloinkin, kun sanan kirjaimellista merkitystä ei tunne, sanalla voi olla oma vaikutuksensa, tuntuvakin, jos se ymmärretään sanoman materiaaliksi: graafiseksi kirjainsommitelmaksi tai korvin kuultavaksi äänneyhdistelmäksi, eräänlaiseksi ääniobjektiksi, jolla on oma kaikunsa, voimansa, sävynsä ja värinsä.
Kaisa Kaakinen Kun W. G. Sebaldin teoksia lukee tarkemmin, huomaa, että niissä esiintyvät valokuvat ovat vain näennäisesti tekstin kuvitusta. Vaikka kuvat usein esittävätkin esimerkiksi paikkaa, josta kertoja juuri tekstissä puhuu, niillä on myös taipumus yhdistyä vapaammin sekä toisiinsa että tekstin muihin osiin. Valokuvat ovat tasavertainen osa Sebaldin poetiikkaa, jossa etäällä toisistaan ajassa ja tilassa sijaitsevat tarinat, paikat ja ihmiset asetetaan rinnakkain.
Janne Vanhanen The purely sensory presence of Hecker’s sound pieces offers an enormously singular experience and we encounter a very idiosyncratic sound, but one that also arrives in a dense network of theoretical references. This infuses the works’ reception with certain tension: what relation can be discerned between the actual sound experience and its theoretical foundation – between noise and word? Does the conceptual content offer a key to understand the sensory experience, or vice versa? Do we need to “understand” the one or the other?
Tuomas Järvenpää Nykyisessä länsimaisessa viitekehyksessä menneiden ja tulevien maailmojen kuvitteleminen on mielletty taiteen, ja erityisesti yhteiskunnallisen taiteen tehtäväksi. Länsimaisen yhteiskunnallisen taiteen historian aikana monet ovatkin kääntäneet katseensa kohti rastafarin kaltaisia kulttuurimuotoja, jotka ovat säilyttäneet tai uudelleenrakentaneet ylisukupolvisen ja yliyksilöllisen myyttisen kokemuksen elämän kokonaisuudesta… Vaikka reggae kaupallisena populaarimusiikkina saattaa vaikuttaa ensisilmäyksellä hyvin kaukaiselta lähtökohdalta ”elonkehän kannalta kestävän elämänmuodon etsimiseen”, väitän, että Etelä-Afrikan kontekstissa juuri reggae on toiminut alkusysäyksenä tutkimusmatkalle, jossa eteläafrikkalainen moderni ja teollinen elämänkokemus ja siihen liittyvä historiankirjoitus on paikallisten rastafarien parissa asetettu syvästi kyseenalaiseksi.
Marko Gylén Mustavalkoisella videolla esiintyy parrakas silmälasipäinen mies hieman liian tiukassa vaaleassa paidassa. Hän ottaa peräkkäin erilaisia asentoja ja hokee jokaisen kohdalla tekevänsä taidetta. Tämä John Baldessarin videoteos I am making art (1971) kestää vajaat parikymmentä minuuttia. Melko tylsää katsottavaa. Videon katsoja voi keksiä eri tapoja huvittaa itseään, jotta jaksaisi loppuun asti. Voi yrittää miettiä, mitä kuvataiteen kuuluisia teoksia tulee eri asennoista mieleen. Tai voi miettiä taiteen käsitettä. Tai sitten voi uppoutua äänimaailman toistuvuuteen ja lopulta kuulla, miten mekaanisesti sama lause toistuu Baldessarin sanomana.
Taina Riikonen Siinä missä elokuvassa kuullun ihmisäänen ymmärretään olevan kiinteästi sidoksissa näkyvään henkilöön, hänen kielellisyyteensä ja tarinaansa, radiossa lihallisuuden ääriviivat ja kielelliset ääniviivat on kuviteltava itse. Radion kuuntelemisen ruumiillisuus muovautuu radion paradoksaalisuuden ympärille: julkinen lähetys kuunnellaan yksityisesti. Tällöin tietynlainen itse-kuunteleminen eli oleminen omien ennakko-oletusten ja narratiivisten rakenteiden kanssa kytkeytyy jatkuvaan kuvitteluun, mikä taas on elimellisesti radioteknologian tuottamaa. Ihminen radiossa kohtaa radion ihmisessä.
Silja Rantanen Kaavakuvat nykytaiteessa ovat usein peräisin menetelmällisistä rajoitteista. Nykytaiteilijat valitsevat toisinaan työskentelymenetelmän ja pitävät siitä kiinni riippumatta siitä, millaiseen visuaaliseen lopputulokseen se johtaa. Menetelmällisiä rajoitteita esiintyy myös uudessa runoudessa. Runoilijat Henriikka Tavi ja Mikael Brygger ovat julkaisseet yhdessä taiteilijapari IC-98:n eli Patrick Söderlundin ja Visa Suonpään kanssa menetelmällisen, taiteidenvälisen kokonaistaideteoksen nimeltä Tekstinauhoja. In large, well-organized termite colonies (2011). Projekti sisältää kulunohjauslabyrintin ”installaationa” ja ”interventiona”, sekä teoksen käyttöoppaana sekä kirjallisena muotona toimivan runokokoelman Tekstinauhoja. Kuvataiteilijoiden osuus on labyrintti ja runoilijoiden osuus ovat tekstinauhojen runot. Kulunohjauslabyrintti on yksityiskohtia myöten valmiiksi mietitty kokonaisuus niin, että sen saattaisi rakentaa koska hyvänsä samanlaisena uudestaan.
Satu Manninen Kuva puhuu minulle. Kuva ei ole koskaan mykkä. Mutta millaisella äänellä se puhuu, karjuuko se vai kuiskaako? Ehkä kuva on vain heijastuspinta katsojan omille ajatuksille ja tunteille, niin kuin runokin on… Kirjoittaessani ajattelen kuvin ja leikkauksin, miten kuva muuttuu toiseksi kuvaksi. Niin kuin elokuvassa Hiroshima, rakastettuni jossa nukkuvan rakastetun käsi muuttuu maassa makaavan kuolleen sotilaan kädeksi.