Scroll To Top

Teemanumeron etusivu

Mustekalan vuoden viimeisen teemanumeron aihe on ”Taide, työ ja kritiikki”. Taiteesta, työstä ja kritiikistä keskusteltaessa kohdataan kysymys siitä, mikä on taiteilijan tehtävä, mitä hän tuottaa, kenelle ja miksi. Voiko taidetta enää olla olemassa ”pelkkänä taiteena”, ja miten taiteen tulee toimia epäkohtien edessä?
Taiteesta, työstä ja kritiikistä keskusteltaessa kohdataan kysymys siitä, mikä on taiteilijan tehtävä, mitä hän tuottaa, kenelle ja miksi. Voiko taidetta enää olla olemassa ”pelkkänä taiteena”, ja miten taiteen tulee toimia epäkohtien edessä? Voiko taidetta tehdä kuin mitä tahansa palkkatyötä, ja kenelle itse kukin hankkii voittoa? Mitä taide antaa meille ja mitä sanoa kaikesta siitä, mistä syntyy vain henkilökohtaisia, jopa sanoin kommunikoimattomia kokemuksia?
Itse olen taiteen tekijänä kiinnostunut asiantilojen käänteisyydestä, olipa kysymys sitten tekijyydestä tai taltioinnista. Kuvataiteen tekijäidentiteetti on lähtökohtaisesti tekijyyden ympärille rakennettu kokonaiskuva. Yhteisötaiteellinen toimijuus perustuu useimmiten tekemiseen toisten kanssa. Pohdin jaetun tekijyyden etiikkaa, ja taiteellisessa tutkimuksessani olen kokeillut tekijyyden vapauttamista. Tässä artikkelissa keskityn siihen, miten taiteellinen toiminta voi artikuloitua taiteellisin menetelmin. Voiko taide löytää yhteiskunnallisen paikkansa oman toimintansa avulla ja tulla osaksi yhteiskuntaa? Miten taiteellisessa toiminnassa kohdataan itselle vieras ja erilainen?
Pohdin seuraavassa, millaisessa työelämässä ja sen ekologisessa lokerossa teatterikritiikki ammatillisena toimintana tapahtuu ja miten tämän lokeron hahmottuminen vaikuttaa teatterikriitikon havaintoon teatterista.
Tietokykykapitalismi mahdollistaa huomattavasti notkeampia vallan mikrokäytäntöjä kuin biopolitiikan synnyn aikakausi. Samalla kun fordistisen työn ympärille rakentuneet työn ohjauksen menetelmät menettävät otettaan ihmisten elämästä, improvisaatiosta on tullut yhä keskeisempi iskulause subjektiviteetin tuottamisessa tietokykykapitalismiin. Tästä näkökulmasta paluu improvisaation 'vapauden' tematisointiin 2000-luvulla vaatii uusia käsitteellisiä avauksia.
Elämä määrittyy talouden kautta. Kun taloudella on mahdollisimman suuri vapaus toimia, voimme myös elää mahdollisimman vapaasti. Se, joka elää talouden liikkeiden mukaisesti, elää mahdollisimman vapaata elämää. Uusliberaali talous määrittää elämää ja toimii näin. Niille uusliberaalin talouden muutoksille, jotka ovat lähteneet liikkeelle 1970-luvun alusta ja saaneet voimansa työnkuvan muutoksista digitalisoitumisen, globalisaation ja internetin hyödyntämisen kautta, on annettu useita toisistaan poikkeavia nimityksiä: tietoyhteiskunta, tietotalous, kapitalistisen realismi, globaali talous, semiokapitalismi ja kapitaloseeni. Näillä nimityksillä luomme suhdetta voimaan, joka määrittää kokonaisvaltaisesti elämäämme ja jota sen vuoksi olen toisaalla rohjennut nimittää jopa immanentiksi kapitalismiksi.
Siksi oli väistämätöntä, että yhteiskunnan tukemanakin kulttuurinen viljelys, kuten sen kaukainen sukulainen maanviljelys, oli aina ollut ja tulisi aina olemaan nykyisissä yhteiskunnissa osa tuotantotaloutta, ja siksi sen tuottamaa arvoa ja hyötyä tultaisiin mittaamaan ja sen tuotantoehtoja järkeistämään, ja niin kauan kuin tämä mittaaminen ja järkeistäminen oli mahdollista, yhtä kauan asiat, jotka tekivät elämästä elämisen arvoista tultaisiin korvaamaan asioilla, jotka olivat edullisia silkan elämän uusintamiseksi.