Lukiessani Antti Nylénin Häviötä (2018) pohdin taiteilijan arkea ja elinolojen parantamisesta käytävää keskustelua kuvataiteilijan näkökulmasta. Nylénin tilillä oli rahaa 6,29 euroa, kun hän aloitti Häviön kirjoittamisen. Raha kietoutuu kummallisella tavalla osaksi ihmisen elämää, jopa taidetta, jonka soisi olevan rahaa ylevämpää. Rahalla saa hyvinvointia, jota ilman nykyihminen on osaton yhteiskunnassa. Rahattomuus kasvattaa nälkää ja laskee yksilön kokemusta ihmisarvostaan. Rahalla ei ole itseisarvoa, mutta välineellisyytensä vuoksi se nousee Häviön teemaksi ja valottaa siten koulutetun, mutta huonosti palkatun taiteilijakunnan asemaa ja arvostusta maassamme.
Tilinsä saldon lisäksi Nylén puhuu avoimesti työstään ja asemastaan kulttuurin kentällä. Hän on palkittu ja arvostettu kirjailija, ja hän esittelee saavutuksensa yksityiskohtaisesti. Silti hän kirjoittaa henkilökohtaisen teoksen siitä, millaista on menestys ilman turvallisuutta. ”Kirjallisen menestyksen takana aukenevat uupumuksen ja tappion karut maisemat, häviön harmaat realiteetit”, Nylén sanoo. Turvallisuuden sijaan elämässä vallitsee tila, jossa ihminen joutuu jatkuvasti ja monitasoisesti selittämään oikeutuksensa paikkaan maailmassa, ja tämä syö kirjoittajaa.
Jos suomalaisen kulttuurin huipulla elämä on näin tiukkaa, millaista se on heille, jotka eivät ole erityisen menestyneitä, palkittuja ja kuuluisia? Kulttuurialan ulkopuolisesta näkökulmasta katsottuna on älytöntä, että menestyminen ammatissa ei tarkoita tuloja, joilla elättää itsensä edes köyhyysrajan tuntumassa. Toisaalta on olemassa ammatteja, jossa palkkaa saavat myös keskinkertaiset, työssään jopa heikosti suoriutuvat ihmiset. Toisenlaisessa maailmassa myös taiteilijoilla olisi varaa olla keskinkertaisia, niin kuin suurin osa ihmisistä on, ammatista riippumatta.
Erityisen syvä häviö
Keskinkertaisuus on ruma sana, jossa epätäydellisyys kaikuu turhan kumeasti. Häviön ajatuksessa on sama potku, häviäjistä puhumattakaan. Laura Lehenkari kirjoittaa häviäjistä ja voittajista Turun yliopistoon tekemässään taidehistorian pro gradu -tutkielmassa, jossa hän tarkastelee kuvataiteilijoiden asemaa ja taiteilijoiden keskinäistä eriarvoisuutta. Nylénin teoksen tapaan raha ja sen puute toimivat Lehenkarin häviön ytimenä ja tutkimuksen syynä. Lehenkarin tutkimusaineiston perusteella selviää, että apurahojen jakautuminen keskittyy voimakkaasti. Vuosien 2000–2017 väliltä kootun aineiston mediaani oli 16 000 euroa. Taiteilijoista 60,5 % oli saanut tänä aikana apurahaa alle 25 000 euroa. Aineiston parhaiten pärjänneille taiteilijoille apurahaa oli kertynyt yli 300 000 euroa, mikä tarkoittaa, että he olivat saaneet työskentelylleen rahoitusta keskimäärin 17 700 euroa vuotta kohden. Kuvataiteilijoiden tulot muodostuvat apurahojen lisäksi muun muassa teosmyynnistä, tilaustöistä, erilaisista projekteista sekä muista omaa alaa sivuavista töistä. Silti pääosin köyhyysrajalla elävän ammattikunnan tapauksessa puhutaan pienistä summista. Valtion budjetista käytetään vuosittain alle prosentti kulttuuriin, eikä se riitä tukemaan Suomen kulttuurialaa ja kasvanutta taiteilijakuntaa.
Nylén kirjoittaa apurahoitukseen liittyvästä nöyryydestä ja mainitsee varsinaiseksi ammatikseen ”kerjäläisen”, joka elää apurahoiksi kutsutuilla almuilla. Apuraha on sana, jota osa taiteilijoista pitää alentavana, koska se tehdystä työstä saatavan korvauksen sijaan kuulostaa vähäarvoisemmalta avustukselta. Opetus- ja kulttuuriministeriön vuonna 2017 asettama taide- ja taiteilijapoliittinen työryhmä onkin esittänyt, että valtion apurahat muutettaisiin taiteilijapalkaksi. Apurahan muodon muuttuminen palkaksi voi pienentää häviön tunteita ja kohottaa taiteilijan ammatin ymmärtämistä ammatiksi muiden joukossa, mutta järjestelmän muuttaminen ei ole yksinkertaista eikä se automaattisesti nosta taiteilijoiden elämänlaatua. Lehenkarikin päättelee tutkielmansa lopuksi, että tarvitaan julkista keskustelua, joka käsittelee apurahajärjestelmän muotoa. Ymmärrettävää on, että kulttuuriala on alirahoitettu ja tarvitsee suuremman siivun valtion budjetista. Tuen määrän mahdollisesti kasvaessa nousee kysymys siitä, jaetaanko rahaa harvemmille enemmän, vai laajemmalle joukolle vähemmän. Käytännössä ongelma kiteytyy kysymykseen siitä, kuinka paljon taloudellista tukea työskentelyynsä tarvitsevia taiteilijoita Suomen kokoiseen maahan mahtuu.
Kuvataiteilijat ovat yhteiskunnassa muita taiteilijoita heikommassa asemassa: heille ei ole valtion tukemia taiteellisen työn työpaikkoja toisin kuin orkesterien ja teatteritalojen taiteilijoilla, ja toisaalta he putoavat muita helpommin myös yhteiskunnan tukiverkostojen ulkopuolelle ollessaan työttömiä. Työvoimahallinnon viranomaisilla ei ole tällä hetkellä ohjeistusta siihen, miten muista työttömistä poikkeavien kuvataiteilijoiden työttömyysturva-asioita käsitellään. Vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto on jättänyt hallitukselle kirjallisen kysymyksen taiteilijoiden yhdenvertaisesta kohtelusta TE-toimistoissa, ja myös Suomen taiteilijaseura on yrittänyt ajaa asiaa. Silti kuvataiteilijat eivät voi tietää, miten heidän työttömyytensä tulkitaan työvoimavirastossa. Monet heistä ovat viime vuosina tarvinneet lakimiehen apua päästäkseen muiden työttömien lailla osalliseksi työttömyystuista. Henkilökohtaisesti pidän työttömyyspäivärahan ja apurahan saamista yhtä todennäköisenä, mitä kuvastaa edellisessä lauseessa ”joutumisen” sijaan käyttämäni positiiviselta kuulostava muotoilu ”päästäkseen työttömäksi”. Onko mitään muuta ammattikuntaa, jossa työttömäksi ”päästään” ja tuttavat lähettävät Facebookissa onnentoivotuksia työmarkkinatuen johdosta?
Taide-esineeksi laajentuvat sanat
Häviöstä tihkuvat läpi kirjoittajan viha ja katkeruus. Lukeminen on raskasta, mutta samalla Nylénin kuvaamaan valkokaulusköyhälistöön kuuluva lukija voi lohduttautua sillä, että hän ei ole yksin omassa ahdingossaan. Jos menestyneimmätkin taiteilijat rypevät samassa kuopassa, ammatti-identiteettiä ja itsensä arvostamista ei ainakaan tarvitse hukata, vaikka rahat olisivat hävinneet. Nylén on havainnut arvostuksen ja rahan välillä vallitsevan käänteisen korrelaation: jos toista on paljon, toista on vähän. Esimerkiksi hän poimii gargantuamaisia palkkoja nostavan suuryrityksen johtajan, jota ei arvosteta. Toisessa ääripäässä ovat taiteilijat, joille ei makseta juuri mitään, koska heitä arvostetaan niin suunnattomasti. Omanarvontunteen säilyttäminen on tärkeä voimavara, jota kannattaa vaalia. Elämästä muodostuvia laskuja sillä ei kuitenkaan makseta. ”Vähät minä tunnustuksista! Viis arvostuksista!” kuuluu Nylénin huuto, johon sisältyy apurahan olemassaolon tärkein ja arkisin merkitys taiteilijalle: apurahalla saa työskentelyn turvaksi kodin ja ruokaa, ammatillinen tunnustus on elämän tarvehierarkiassa vasta vähemmän välttämättömällä, ylemmällä tasolla.
Häviössä kärjistyvä tuskaisuus ja vallitsevan asiantilan yksityiskohtainen, lähes puuduttava selvittäminen tukevat teoksen aihetta. Vaatimaton lehtiömäinen ulkoasu käsin leimattuine kansineen viimeistelee niukkuuden sanoman. Lukemani kappale kuuluu erilliseditioon Musta häviö. Ensimmäisellä sivulla on tekijän vedostama mustavalkoinen valokuva kuolleesta hiirestä, joka kuvittaa kirjasta löytyvää lausetta: ”Jotain minkä kissa on tuonut takapihan ovesta sisään…” Nylén ei tyydy sujuvaan ja terävään esseeproosaan vaan sivaltaa teoksellaan myös visuaalisesti tarkkanäköisesti. Häviön muoto korostuu uniikeissa taiteilijakirjoissa, joiden kansina ovat Nylénin saamien palkintojen kunniakirjat.
Häviö on sivistysvaltion häpeä
On tärkeää, että Häviön kaltainen kirja on olemassa. Se on karuudessaan realistinen kuvaus taiteilijan arjesta Suomessa. Taiteen avulla piirtyy kuvia yksilöistä aikamme kulttuurissa ja yhteiskunnallisessa ilmapiirissä. Niiden rinnalla suurempia rakenteita koskeva taiteilijapolitiikka ja Lehenkarin tutkielman kaltainen perusteellinen tieteellinen työskentely ovat tärkeitä tekijöitä kuvataiteilijoiden aseman ymmärtämisessä ja parantamisessa. Nylén kuvaa tietään kirjailijaksi, etsii kohtaa, jossa teki ratkaisevan virheen, joka syöksi hänet kohti häviötä. On yksilöllistä, missä kohtaa valinta taiteellisesta urasta tehdään ja miten. Tuntuu raadolliselta edes miettiä, tuleeko taiteilijan olla täysin vastuussa ammatinvalinnastaan ja mahdollisesta häviöstä sen seurauksena. Taiteilijat ovat osa sivistynyttä yhteiskuntaa.
”Ei se haittaa”, vastasi kirkassilmäinen lapsi, kun hänelle kerrottiin, että taiteilijat ovat yleensä köyhiä ja ammatti on monella tapaa vaikea. Tuo hetki on jäänyt vahvasti mieleeni, ja se olisi ensimmäinen muistiin kirjattava asia, jos alkaisin selvittää häviön tietäni Nylénin jalanjäljissä. Luottavainen lapsi on jossakin kerrostuneiden vuosien, pitkien arkipäivien ja nuhjaantuneiden vaatteiden alla. Hänet kannattaa yrittää tavoittaa, pidättää pieni osa itsellään siitä innostuksesta, joka on edellytys taiteilijan olemassaololle. Tällä hetkellä en tiedä, miten saisin lapseen yhteyden. Alan uskoa, että hän on karannut pois tai vähintään käynyt pitkille päiväunille. Raha asuu sitkeästi häviön keskellä, mutta hengen häviö on ihmiselle ekonomista häviötäkin kohtalokkaampaa. Siksi tuon lapsen kadottaminen voi olla traagista. Olen kuitenkin varma, että hän ei ole vastuussa keski-ikäistyvän aikuisen ammatinvalinnasta tai tämän ammatin sijoittumisesta laajempiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin.
Outimaija Hakala
Lähteet
Antti Nylén (2018) Häviö. Esseeproosaa. Kosmos.
Laura Lehenkari (2018) Taiteilijoiden eriarvoisuus – tutkimus menestyksen kasautumisesta suomalaisten kuvataiteilijoiden keskuudessa 2000-luvulla. Taidehistorian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, humanistinen tiedekunta, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos.