Fotorealistisia teoksia löytyy runsaasti internetistä ja sosiaalisen median kuva- ja viestipalveluista. Saittien otsikot ovat raflaavia. Tarjolla on niin ”henkeäsalpaavia” kuin ”häkellyttäviä” esimerkkejä fotorealismista. Yksityiskohtien hiomisella huippuunsa ei näytä olevan loppua. Mistä on kysymys? Miten tähän on tultu?

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin esitystoiminta Eerikinkadun art deco -elokuvateatteri Orionissa päättyi viime vuoden lopussa. Pitkiä jäähyväisiä vietettiin pitkin syksyä. Eräs erikoistapaus oli Grande finale, koko yön kestänyt neljän italialaisen elokuvan näytös joulukuun puolivälissä.

”Ilta-aurinkoa katsellessa mietin sairaalassa joskus olleita potilaita. Muistuttiko aurinko menetetyistä kesäpäivistä ja surkeasta osasta sairaalassa? Jos käytävä hetkittäin näyttikin kauniilta, kykenikö sellaisesta kauneudesta nauttimaan?”

”Jos suomalaisen kulttuurin huipulla elämä on näin tiukkaa, millaista se on heille, jotka eivät ole erityisen menestyneitä, palkittuja ja kuuluisia? Kulttuurialan ulkopuolisesta näkökulmasta katsottuna on älytöntä, että menestyminen ammatissa ei tarkoita tuloja, joilla elättää itsensä edes köyhyysrajan tuntumassa. Toisaalta on olemassa ammatteja, jossa palkkaa saavat myös keskinkertaiset, työssään jopa heikosti suoriutuvat ihmiset. Toisenlaisessa maailmassa myös taiteilijoilla olisi varaa olla keskinkertaisia, niin kuin suurin osa ihmisistä on, ammatista riippumatta.”

”Kivi on kovaa ja kuollutta materiaa, mutta siihen on puristunut paljon elämää ja mahdollisuuksia. Kivi on säilyttänyt paikkansa sivilisaatiosta toiseen, muovautunut taiteilijoiden käsissä vuosituhansien aikana vaihtelevien esteettisten mieltymysten ja muiden kulttuuristen merkitysten mukaan. Kiven kautta voi yrittää ymmärtää ihmiskunnan historiaa ja nykypäivää, sen takia kannattaa mennä katsomaan gallerian lattialla olevia kiviä aina, kun se on mahdollista.”

”Eduskuntavaaleja seuranneena maanantai-iltana tuijotin miljoonien muiden tavoin suorana lähetyksenä, kuinka liekit nielaisivat Pariisin Notre Damen katedraalin kitaansa ja sen torni lyyhistyi maahan. Näky oli painajaismainen. Katedraalin mukana tuntui katoavan jotain korvaamatonta.”

  Viime kesänä kriitikko Joonas Säntti joutui kiivaan arvostelun kohteeksi ”luettuaan väärin” Saara Turusen Sivuhenkilön. Säntti kritisoi teoksen dualistista sukupuolimaisemaa, joka hänen mukaansa uhraa mieskarikatyyrille