13. 3. 2005 Eila Lahdenperä
Aki Louhimiehen ‘Paha maa’ elokuvassa kuvataan Helsinkiä ankeana. Sää tuntuu koko ajan olevan huono. Helsinki on kylmä, eikä siellä tunnu olevan kovin montaa onnellista asukasta.
Auringonvalo on kelmeää ja heikkoa, vuodenaika jatkuvasti kevättalvi. Elämä tuntuu pysähtyneen: vuorotellen sulaa ja sataa lisää lunta. Maailma on yhtä aikaa räikeä ja valju. Kivi, betoni, luonto, sohjo, suolattu hiekoitussepeli, kaupungin siluetti ja asvaltti ovat harmaanruskeita. Mainokset, mainosvalot, muovi ja maalatut julkisivut ovat keinotekoisen kirkkaita.
Paha maa-elokuva kuvaa nykypäivän Suomen pahuutta eri muodoissa. Esimerkkitarinoissa paha ilmenee pieninä ilkeinä tekoina, jotka johtava äärimmäiseen lopputulokseen, kostona, hyvien tekojen seuraamuksena ja systeemin tuottamana pahuutena. Lisäksi elokuva osoittaa joitakin hyvinvointiyhteiskunnan ja -kulttuurin ongelmakohtia; miten ihmiset eivät auta toisiaan eivätkä pyydä apua, koska meillä on hyvinvointivaltio, ja miten hyvinvointivaltiokaan lopulta ei auta.
Elokuvan ihmiset on heitetty huonoihin olosuhteisiin ja joutuvat tekemään päätöksiä, joita eivät olisi halunneet tehdä. Valitessaan kahdesta huonosta vaihtoehdosta toiset voivat silti toimia viisaammin kuin toiset.
Pahassa maassa on monta tarinaa ja päähenkilöä. Ensimmäisessä tarinassa yritetään tehdä hyvää, mutta saadaan aikaan pahaa. Parikymppinen sekakäyttäjä Niko asuu isänsä Pertin luona. Opettaja Pertti saa potkut koulusta ja heittää Nikon ulos. Niko majailee ystävänsä Tuomaksen ja tämän tyttöystävän Elinan luona. Opiskelijat Tuomas ja Elina suunnittelevat murtautumista tietoturvayhtiöön jakaakseen rahaa köyhille. Tuomas jää kiinni ja joutuu vankilaan murrosta ja poliisin taposta. Vapauduttuaan hän menee poliisin lesken luo tekemään sovintoa, mutta tämä ampuu hänet.
Niko on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut sekakäyttöä harrastava tyhjäntoimittaja. Nikon oleminen keskittyy elämän huonojen puolien turruttamiseen ja hyvien harrastamiseen. Hänen näkökulmansa maailmaan on oma etu ja elämän perusta nautinto, enempää ajattelua ei tarvita. Niko tyytyy vähään, saa vähän ja on suhteellisen onnellinen. Häntä eivät kiinnosta muitten ihmisten maailmat vaan enemmänkin se, mitä heiltä voi itselleen saada. Kuitenkin Nikolla on myötäsyntyinen tarve ja taito saada itsensä ilmaistuksi ja ehkä se on syy, joka saa Tuomaksen välittämään itsekkäästä sekoilijasta.
Niko ahdistuu, kun hänet heitetään kadulle ja hän sekaantuu eettisiä kysymyksiä herättävään murtokeikkaan. Tuomaksen jouduttua vankilaan Niko muuttuu. Heideggerin näkemysten perusteella voidaan ajatella, että hän ikään kuin herää, tajuaa elävänsä- kohti- kuolemaansa ja alkaa miettiä, miten maailmassa tulisi olla. Hänestä tulee päättäväinen ja hän muovaa maailmansa ja kohtalonsa uudelleen.
Voidaan yhtä hyvin myös olettaa, että Niko ahdistuu, muttei ala ajatella, vaan kuunnella jokamiestä, toimia kuten jokamies. Nikon henkisen kasvun muodot ovat nimittäin perin sovinnaisia: elokuvan lopussa Nikolla on pieni tyylikäs koti, siistit nuorisomuotia mukailevat vaatteet, mukavasti rahaa, hautajaisissa puku ja vakava ystävyyssuhde Elinaan.
Äidinkielen opettajana Pertti on avannut muille maailmoja. Sivistyneen miehen maailmatkaan eivät auta, kun tosiasia on, ettei Perttiä enää koulussa tarvita. Pertin elämästä häviää sen suurin merkitys. Hän ei ole tarpeeksi päättäväinen luodakseen maailmaa uudelleen, antaakseen elämälleen uuden perustan, esimerkiksi pojassaan Nikossa, vaan luovuttaa täysin. Alkoholistin itsekkyydellä hän hylkää koko maailman. Nikon ja Pertin koti on kahden miehen kolo, ei siisti, mutta kiistämättä koti. Sitten Pertti panttaa Nikon cd-soittimen ja kuvitelma murtuu. Rappeutunut koti on Pertin hautakammio ja kirjat hyllyssä edesmennyt Pertti.
Nikon lapsuuden maisema, itähelsinkiläinen lähiö on tyypillinen 70-luvun tuote, ei hyvä, muttei erityisen kurjakaan. Talot ovat hajallaan ja kotiin kuljetaan valtavan parkkikentän kautta. Aurinko kuitenkin paistaa. Paikka on Pertin ja Nikon hyväksymä. Lähiön maailmassa elää myös imurikauppias Hurskainen, hän raahaa näytesalkkuaan tuulisen kentän poikki myydäkseen imureita kotirouville ja eläkeläisille.
Tuomas ja Elina ovat opiskelijoita, joilla on yhteinen pesä ja unelma. He haluavat tehdä jotain yhteiskunnallisesti merkittävää. Kumpikin on älykäs ja rohkea ja antaa itse maailmalle merkitykset. He tuntevat yhteiskunnan ja kieltäytyvät toimimasta sen ehdoilla. Tuomas ja Elina välittävät maailmasta ja heidän keskustelunsa johtaa toimintaan. Kaikista hahmoista heidän Olemisensa on täydellisintä.
Opiskelijoiden koti on pieni, harkittu ja epäilemättä yhdessä sisustettu. Se on myös sotkuinen ja luonnollinen. Nuoren rakkauden pesäksi sen tekee jääkaapin ovessa oleva Yoko Onoa ja John Lennonia esittävä postikortti, jonka Niko varastaa.
Yhteiskunnallista epätasa-arvoa edustavat tietoturvayhtiön toimitalo ja Elinan vanhempien koti. Toimitalo on futuristinen ja kliininen, eikä selvästikään ihmisiä varten. Enemmänkin se on teknologiayhteiskunnan pyhättö, jossa työntekijät uhraavat olemisensa koneiston ylläpitämiselle ja kehittämiselle.
Elinan porvarisvanhempien koti sijaitsee arvotontilla meren rannalla, vanhojen mäntyjen ympäröimänä. Talo edustaa 90-luvun valkeaa vaakarimamodernismia. Se on suuri, korkea ja tyhjä eikä lainkaan kodikas. Muutamalla design-esineellä sisustetut huoneet vaativat asukkaalta askeettista elämäntapaa. Tuomas ei tiedä miten päin talossa olisi, mutta Elina kulkee siinä välinpitämättömästi.
Teuvo Hurskainen, entinen alkoholisti on yrittänyt montaa asiaa ja epäonnistunut yhtä monessa. Hän on ‘herrasmies’; siisti, miellyttävä ja kohtelias. Hänen kotinsa on järjestyksessä ja auto raikas. Mutta sisältä Teuvo on heikko, sotkuinen ja pehmeä.
Teuvo tyytyisi vähään, muttei saa sitäkään. Hän haluaisi toimeentulon, raittiuden ja läheisiä ihmisiä. Hän haluaisi olla hyväksytty ja rakastettu ja siksi yrittää miellyttää ihmisiä ja yhteiskuntaa. Hänellä on päättäväisyyttä, mutta tosiasiat tuntuvat aina kääntyvän häntä vastaan.
Teuvon Oleminen jää ovensuuhun. Hänen maailmaansa kuuluvat pieni asunto, jossa on synkänvihreä eteinen, baarit, kuppilat, talojen porraskäytävät, ovensuut, huoltoasemat ja halvat motellit. Teuvon siihenastisen elämän lopuksi muodostuu ilta Helsingin roskaliepeillä sijaitsevassa motellissa. Kahden hengen huone on tehty mahdollisimman ‘kodinomaiseksi’. Juuri kotoisuuden jäljittelyssään se tuo mieleen kaikki yksinäiset illat, kaukana kotoa olemisen, äärimmäisen vierauden.
Teuvo Hurskaisen pinna katkeaa, kun hän istuu nojatuolissa pornoa suoltavan tv:n ja eläimellisesti naivan Iston välissä. Humalaisessa raivotilassa Teuvo viimein vapautuu kiltteydestään ja halustaan miellyttää. Hän vapautuu ajallisuudesta, tosiasioista, jokamiehen normeista ja kaikesta: murhatessaan Iston hän kyseenalaistaa oman maailmansa.
Poliisin ja tämän opettajamiehen perhe-elämä on idyllistä, mutta haurasta. Pariskunnan maailma koostuu puolisosta, perheestä ja työstä. Oleminen ei ole väkevää eikä monipuolista, enemmänkin uomassa ajelehtimista. Ei tarvitse pohtia kuolemaa-kohti- elämistä, sillä rikas arkielämä tuntuu riittävän perustaksi. Puu-Käpylässä sijaitsevassa kotitalossa liiallinen ajattelu vain häiritsisi elämää. Poliisi Hannele ei oikeastaan edes kestä nähdä asioita talon ulkopuolella.
Murhenäytelmän tapahtumapaikkana on puinen jokamiehen unelma. Elokuvan alussa se on koti ja hiljalleen se muuttuu valheeksi. Alue on kotoisa, pihaan kuljetaan syreeniaidan aukosta ja lasten leluja lojuu ulkoportaan lähettyvillä. Sisältä talo on peruskorjattu, mutta tunnelmallinen. Yläkertaan johtavat narisevat puiset rappuset. Lastenhuoneessa on kerrossängyt. Olohuonetta hallitsee tv ja lasten pelikonsoli. Lääkekaapissa ovensuussa on ase.
Hannelen kuollessa Antille käy kuten Pertille; hän ei luo maailmaa uudelleen, vaan hylkää se kokonaan. Antti ei näe sitä mikä jäi, vaan sen mitä menetti. Hän ehkä haluaisi muuttaa ajatustapaansa, mutta ei pysty siihen ilman psykiatrista apua, jota ei saa.
Ase kädessä Antti hiipii katsomaan nukkuvia lapsiaan. Ennen niin suosittu ATK- ja fysiikanopettaja työntää aseen suuhunsa istuessaan keittiön vahakankaalla suojatun pirtinpöydän ääressä. Ulkona on pimeä ja kasvot heijastuvat ikkunasta, jossa on lasten sormenjälkiä. Oleminen sellaisena kuin Antti sen tunsi on kauan ollut lopussa. Pieni ja vääristynyt osa Antista tekee viimeisen erheen.
Kirjoittaja opiskelee arkkitehtuuria Teknillisessä Korkeakoulussa