Onko mahdollista tehdä taideteos, joka olisi ennennäkemätön ratkaisuissaan? Onko mahdollista tehdä jotain kokonaan uutta, joka välttäisi tradition seuraamisen? Jos tällainen teos olisikin olemassa, se tarvitsisi kaikki aiemmin tehdyt taideteokset vertailukohdakseen tullakseen tunnistetuksi alkuperäiseksi. Pitäisikö hylätä alkuperäisyyden tavoittelu mahdottomana ja tyytyä siihen, mitä tradition puitteissa voi luoda?
Nathalia Edenmontin kuvat ovat omaperäisiä helpottavalla tavalla. Niiden omalaatuiset ratkaisut tuntuvat olevan seurausta hänen käsittelemiensä sisältöjen henkilökohtaisuudesta.
Olennaista on, että taiteilija kertoo että hän tappaa kuvissaan käyttämänsä eläimet itse lukuun ottamatta perhosia. Vakuutun hänen kyvystään käsitellä näitä eläimiä eettisesti oikein ja hänen ajatuksistaan eläinten hyväksikäytöstä ihmisen jokapäiväisessä elämässä, josta hän kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa 14.4. 2006.
Edenmontin kuva-aiheet ilmestyvät yhtäkkisesti kuin kuolema loistavissa täydellisissä väreissään ja muodossaan. Ilman minkäänlaista varoitusta eksoottisten kukkien lumoama katsoja havaitsee kasvin keskustassa silmän (tai useita silmiä jos kyseessä on monikukintoinen oksa). Ovatko ihmekasvin uhrit, jotka Roger Cormanin elokuvassa ”Pieni kauhukauppa” joutuivat syödyiksi, tulossa takaisin samaa reittiä kuin katosivat?
Kuvat eivät kuitenkaan lietso kuoleman ja kauhun tunnetta. Niiden oudossa kauneudessa on voimaa, joka kertoo näiden tunteiden voittamisesta ja hallinasta, kyvystä kontrolloida pelkoa. Omakuvassaan ”Nathalia, 2004” taiteilija katsoo vakaasti kameraan, vaikka hänen päänsä päällä luikertelee kymmenisen pientä punaraidallista käärmettä.
Kuvien aiheet hahmottuvat tavalla, jota järki ei pysty selittämään. Saan hetkellisen epäuskoisen väristyskokemuksen huomattuani kukan terälehtien olevankin perhosen siipiä, joiden kuvio muodostaa täydellisen neliön. Tuntuu samalta kuin taikuri olisi juuri vetänyt kanin hatustaan tai ässän korttipakasta sattumanvaraisesti ja saanut sen taas katoamaan yhdellä kädenliikkeellä.
Maagista vaikutelmaa tehostaa musta tai yksivärinen tausta kuvissa, joiden kohteet ovat yksittäisiä ilmiöitä, taiteilijan luomia tilanteita tai luonnonoikkuja, joita ei suhteuteta mihinkään, koska niiltä puuttuu ympäristö. Turvallinen arki on kaukana. Teosten nimet kertovat kuvien olevan jonkinlaisia muotokuvia ihmisistä, asioista tai paikoista, ne tuovat esiin niiden yliluonnollisia piirteitä.
Englantilainen psykoanalyytikko D.W.Winnicott esittää kirjassaan Playing and Reality leikin teorian, jossa hän antaa selityksen sille, miksi taikuus viehättää ihmisiä ja etenkin lapsia. Taikurin kyky loihtia esineitä ja eläimiä esiin paikoista, jotka tuntuvat mahdottomilta, samoin kuin kyky saada nämä samat asiat katoamaan yhtä järjelle selittämättömillä tavoilla, liittyy lapsen oivallukseen objektin olemuksesta maailmassa.
Lapsen leikkiessä tietty lelu tai esine toimii hänelle objektina, jonka avulla voi selvittää omaa suhdetta äitiin ja tämän kautta maailmassa muihinkin kohteisiin. Leikin aikana tämä esine hylätään, hyväksytään uudelleen ja se ymmärretään objektiivisesti. Tämä prosessi on riippuvainen äidin läsnäolosta, häntä tarvitaan ojentamaan takaisin esine, joka annettiin pois. Esine palautettuna antaa lapselle mahdollisuuden löytää se uudelleen ja myös hänelle itselleen mahdollisuuden tulla löydetyksi tässä intiimin luottamuksen suhteessa äidin kanssa. Jos tämä leikki onnistuu, lapsi kokee olevansa psyykkisen todellisuutensa hallitsija ja myös kykenevä kontrolloimaan esineiden ja asioiden maailmaa.
Triptyykissä ”Family Portrait”, 2004 keskikuvan nuorella naisella on päällään puku, jonka erikoinen kaulus tuo esille naisen hauraan olemuksen huolimatta voimakkaasta kampauksesta. Kuvan tyttö on samanikäinen kuin nuori Nathalia oli äitinsä kuollessa. Näyttää kuin naisen pää olisi juuri sukeltanut esiin röyhelökauluksen keskeltä samaan tapaan kuin kukkakuvien silmä tuntuvat ilmestyvän kukkien keskustasta. Reunimmaisissa kuvissa naista ympäröivät kohollaan olevat käsivarret, jotka kannattelevat istuvaa kania. Käsi on elävältä näyttävän kanin sisällä. Käsivarsien ilmestyminen tyhjästä hämmästyttää, sillä ne näyttävät olevan saman naisen käsivarret, joka keskikuvassa pitää niitä selän takana. Taikaan kuuluu taikurin eleet ja tyyli: puku, taikasauva, kädenliikkeet ja tietenkin taikasana.
Kirjoittaja on helsinkiläinen taiteilija