Kitschiäkö vaiko vitsiä?

21.2.2009 Irmeli Hautamäki

Max Ryynänen on kumppaneineen käynyt ottamaan selkoa kitschistä. Tehtävä tuntuu melko vaativalta, se on lähes yhtä vaikeaa kuin taiteen määrittely sinänsä. Sitä paitsi asiaan liittyy aina jonkinlainen hierarkia-asetelma: se joka luokittelee jonkin kitschiksi asettuu aina asian ulkopuolelle ja yläpuolelle ikään kuin kitsch ei koskisi häntä itseään. Ja kuitenkin kaikki harrastavat sitä jonkin verran.

Tiedän modernistisia arkkitehteja, jotka ovat tiukkapipoisen tyylikkäitä työssään, mutta harrastavat mökillään kitschiä sillä verukkeella, että täytyyhän heilläkin olla joskus hauskaa. Ehkä tuo hauskanpito toritaiteen seurassa on silkkaa camp-asennetta, joka kertoo mökkivieraille uudella tavalla isäntäväen ylittämättömästä mausta. Sillä jos kitschistä voi mitään sanoa, niin siihen kuuluu nähdäkseni aina jonkinlainen riman alitus: kitsch on korvike jollekin aidolle – se on helppo tapa siirtää katse sivuun todellisuudesta, joka on liian, niin: todellinen. Kimallus ja bambin silmät vetävät huomion puoleensa sotkuisessa ympäristössä. Tekopalmu luo pehmeyttä kammottavaan teolliseen halli-arkkitehtuurin, jossa vietämme kiireisen elämämme rihkamatuotteita suunnitellen, valmistaen, markkinoiden ja ostaen. Tekokasvi saa meidät unohtamaan tämän kaiken hetkeksi. Tekovalo sen teko-oksilla luo tunnelmaa.

Kitschiin kuuluu aina luokka-asetelma: köyhät eivät harrasta kitschiä. Vain keskiluokka kitschailee ja vitsailee. Eivätkä köyhät ehkä edes puhu kitschistä. Varattomat vain yksinkertaisesti iloitsevat koristeellisuudesta, vaikka kuinka halvasta, mutta se ei ole yleensä koskaan kitschiä samassa mielessä kuin keskiluokkaisen ihmisen rihkama.

Amerikkaa pidetään kitschin luvattuna maana. Tämänkin numeron kirjoittajat käyttävät englanninkielisiä otsiksoita ikään kuin itsestäänselvänä viittauksena siihen, mistä päin kitsch tulee. Tietysti Amerikka rakastaakin kimallusta ja sitä on tarjolla Las Vegasissa. Mutta onko se kitschiä? En voi vastata siihen kokemukseni pohjalta, sillä olen tähän asti sitkeästi kieltäytynyt menemästä Vegasiin. Jos menen Las Vegasiin, niin menen sinne yhdessä antropologien, en esteetikkojen kanssa. Oletukseni on, ettei Las Vegas ole kitschiä, nimittäin amerikkalaiset haluavat aina jotain isoa, ei heille pikkuinen kitsch kelpaa. Las Vegas onkin jättimäinen kaupunki, yksi USA:n nopeimmin kasvavia ja kaikki on megalomaanista. Olen lentänyt kaupungin yli ja nähnyt sen levittäytyvän autiomaahan kuin syöpäkasvaimen.

Kun puhutaan helposta luksuksesta, jollaista Las Vegas tarjoaa, siitä mikä on lapsekasta ja samalla nolostuttavaa, niin siihen liittyy aina myyvyys. Helppo luksustuote on myyvä, se on jollakin tavalla täydellinen ja vastaa (stereotyyppisiä) odotuksia pienintä piirtoa myöten.

Mutta takaisin tavallisten amerikkalaisten pariin. Helmikuun 2009 alussa tein Maxin erikoisnumeron innoittamana tutkimusretken latinojen asuttamaan Missionin kaupunginosaan San Franciscossa. Pienellä matkalla vilkkaalla Mission -kadulla kiinnitin huomiotani kauppoihin, joiden ikkunat houkuttelivat paikallisia pienituloisia asukkaita. Olisi pinnallista sanoa, että se mitä näin, oli kitschiä, vaikka se oli suurelta osalta vaaleanpunaista ja söpöä.

Valentinen päivä oli juuri tulossa, ja se on juuri kaikenlaisten pienten lahjojen aikaa. Monenlaista hellyttävää tavaraa kukista nalleihin ja nukkeihin annetaan silloin ystäville. Tietysti kaikki amerikkalainen Valentine-esineistö ja -kuvasto on stereotyyppistä, kuten meillä Suomessa vaikka äitienpäivän viettoon liittyvät vastaavat tuotteet.

Missionin asukkaat ovat suurelta osin meksikolaista syntyperää, he ovat katolisia ja perheissä on hyvin perinteiset sukupuoliroolit. Silti hääkakkukaupan koristeet jotenkin hätkähdyttivät armottomalla lapsekkuudellaan. Lapsetko tässä menevät naimisiin? Mutta eihän tämä ole kitschiä? Oli nolostuttavaa tirkistellä varattomien ihmisten elämää ja heidän tapojaan. Yritin ajatella, että tässä on tarkoitus myydä juhlien koristerekvisiittaa ja juhlissa on pääasia pitää hauskaa. Vain keskiluokka nipottaa tyylistä.

Amerikassa keskiluokalla (jonka tunnen tietysti parhaiten) ei ole aikaa paneutua tyyliasioihin ja siksi apuun otetaan asiantuntijat. Esimerkiksi häitä varten on luotu kokonainen teollisuus, joka tuottaa morsianten oppaita ja massoittain muita valmiita tuotteita epävarmoille. Kaikki haluaisivat olla häissään parhaimmillaan ja kaikki pelkäävät tyylirikkoa. Helppo tapa ratkaista tilanne on ostaa valmis tuote. Tällä tavoin varmistetaan yleensä, että tulos on kitschiä. Kitschiin sortuvat ne, joilla olisi varaa aitoonkin mutta jotka turvallisuussyistä valitsevat sovinnaisen ratkaisun, rimaa hipoen. Kaikki tämä alkaa olla hyvin tuttua Suomessakin.

Keskiluokkaisinta kitschiä mitä tiedän, ovat amerikkalaisen Hallmark- ketjun tuotteet. Hallmark myy onnittelukortteja joka elämäntilanteeseen. Ketjun suosio perustuu korttien teksteihin, niiden sanomaan, joka on kitschtava. Kuvalla on vain vähän arvoa. Mutta mikä onkaan kitschin vastine kirjallisuuden puolella? Tätä on tutkittu varmaan aika vähän.

Hallmarkilla on joka tapauksessa palveluksessaan kokonainen leegio kirjailijoita, jotka kirjoittavat Hallmark-mietelauseita, onnitteluita, anteeksipyyntöjä, osanottavia lohdutuksia, selityksiä, Hallmark-rakkausrunoja isille äideille ja mummeille, kiitoksen sanan hyvälle työntekijälle; ihan mihin tahansa elämäntilanteeseen sopivan fraasin.

Haluaisit sanoa jotakin kaunista ja sanoa sen hyvin, mutta sinulla ei ole mielikuvitusta eikä kykyä eikä aikaa, siispä käytät Hallmark tuotetta. Keskiluokan mieli ja ajattelu ovat hallmarkisoituneet. Eräät amerikkalaiset ystäväni puhuivat halveksien asiasta ja totesivat, että Hallmark luo jopa kansallisia merkkipäiviä saadakseen kortteja kaupaksi. Yhtiöllä on oma TV- kanava, joka esittää sopivaa ohjelmaa mainosten lomassa. Tyyli muistuttaa jotenkin suomalisen Kotilieden ajatusmaailmaa. It’s safe and nice. Turvallista, helppoa ja mukavaa.