Taidetta – mutta miten tarjoiltuna?

Pirkko Holmberg

Kiinnostus museopedagogiikkaa, kuratointia ja taiteen välittämistä kohtaan on noususuhdanteessa. Suomessa näiden alojen käytännöt hakevat omaa muotoaan, eivätkä käsitteet useimmissa tapauksissa ole valmiiksi kiteytyneitä. Mustekala on tarttunut haasteeseen omalla tavallaan. Esinäytös nähtiin jo viime keväänä, kun Anni Venäläisen ja Max Ryynäsen käymän museopedagogiikkakeskustelun ympärille versoi ikään kuin orgaanisesti sarja museoalan vaikuttajien puheenvuoroja. Oli selkeä tarve käydä keskustelua asioista, jotka eivät olleet loppuun asti määriteltyjä ja valmiita. Keskustelulle tarvittiin myös helposti saavutettava ja nopeasti reagoiva areena, jossa kynnys on matalalla mutta profiili korkealla. Syksyn teemanumerossa on vuorossa keskustelun toinen, kesän aikana kypsynyt osa, jonka olen toimittanut yhdessä Aalto-yliopistossa jatkotutkimusta kuratoinnin ja museopedan teemoista tekevän Anni Venäläisen kanssa.

Yhä useammat taiteilijoista, kriitikoista, museoalan ihmisistä tai taiteen harrastajista haluavat kokeilla siipiään kuraattoreina. Ainakin Turun kulttuuripääkaupunkisäätiö on luottanut aiheen vetovoimaan siinä määrin, että järjestää yhdessä ProArtibus-säätiön ja Åbo Akademin taidehistorian laitoksen kanssa koko syksyn mittaisen Studia Generalia -luentosarjan otsikolla Kuratointi taiteena. Puhumaan on kutsuttu koko joukko kansainvälisiä kuraattorinimiä. 22.9. vuorossa olivat Göteborgin taidemuseon intendentti Johan Sjöström sekä Lontoon National Media Museumin luova johtaja Charlotte Cotton, aiheenaan ”Katsaus menneeseen ja tulevaisuuden visiot”. Näistä Sjöström vastasi ehkä enemmän eliittikuraattorin stereotyyppiä, jonka työssä on kyse nimenomaan ”taiteesta” ja ”näyttelyistä”, kun taas Cottonille mahdollisimman paljon myös jostain aivan muusta. Cotton sai kuratoinnin vaikuttamaan todella houkuttelevalta, ikään kuin jatkuvalta seikkailulta ja uusien makujen yhdistelyltä. Los Angeles County Museumissa oli hänen toimestaan järjestetty muun muassa lähiruoka- ja säilöntätyöpajoja sekä spontaaneja rock-konsertteja museotilassa.

Maallikolle herää helposti kysymys, onko kuraattorihypessä ja museopedabuumissa kyse vain keisarin uusimmista vaatteista tai erään ammattiryhmän imagokampanjasta. Onko kaiken taustalla vain raha? Vai onko taiteen jälkeen nyt myös taidemaailman vuoro tulla käsitteellisesti tietoiseksi itsestään?

Close Your Eyes And Tell Me What You See

Luentosarjan järjestäjien mukaan kuraattorit vastaavat yhä enemmän paitsi näyttelyiden kokoamisesta ja taidetapahtumien tuotannosta myös kriittisestä taidekeskustelusta mediassa. Asia ei ole näin sattumalta, vaan tähän suuntaan meneviä ratkaisuja on tehty tietoisesti. Riippumattomien ammattikriitikkojen määrä ja heidän saamansa palstatila on vähentynyt huomattavasti. Katoavan kritiikin sureminen kuuluu ehkä toiseen yhteyteen, mutta on ehkä kuitenkin syytä kysyä, miten kuraattorin on mahdollista säilyttää riippumaton ja kriittinen näkökulma suhteessa rahoittaviin tahoihin? Keskustelussa, joka käytiin Sjöströmin ja Cottonin luentojen lopuksi, nousikin esiin pessimistisiä äänenpainoja. Kuraattorien tehtävä tulee Sjöströmin mukaan olemaan yhä instrumentaalisempi ja riippuvaisempi ulkopuolisesta rahoituksesta. Esimerkiksi Ruotsissa on nykyään vallalla julkinen trendi, jossa painotetaan taiteen terveydellisiä ja sosiaalisia hyötyjä. Toki tämä suuntaus voi ajaa myös uusiin yhteistyön muotoihin ja luoviin ratkaisuihin. Kuraattorien on mahdotonta loputtomiin taipua rahoittavien tahojen edessä, sillä ammattikunnan omaehtoisuuden on jollain tavalla säilyttävä.

Nykyisin vallalla olevat näyttelykäytännöt eivät ole syntyneet itsestään, vaan ne on luotu tarkoituksellisesti. Kuten ruotsalainen huippukuraattori Maria Lind tuo esiin artikkelissaan ”Why mediate art?” (Miksi välittää taidetta?), New Yorkin Museum of Modern Artin perustajan Alfred Barrin 1930-luvulla luoma ajatus näyttelykävijästä ”valistuneena kuluttajana” (educated consumer) on ollut erityisen vaikutusvaltainen. Näyttelyiden rakentamisessa jäljiteltiin avoimesti tavaratalojen esillepanotekniikoita ja taiteesta haluttiin visuaalisessa mielessä helposti lähestyttävää. ”Kuluttajalle” haluttiin antaa riittävä oheistieto näkemästään taiteesta, vähän samaan tapaan kuin varhaisaikojen mainoksissa keskityttiin antamaan tietoa tuotteiden käyttöominaisuuksista ja alkuperästä. Myöhemmin valtasi alaa käsitys ”viihdytetystä kuluttajasta”, taidenäyttelystä, joka pyrkii tuottamaan kävijälle viihdyttäviä elämyksiä. Sen sijaan taka-alalle jäi konstruktivistinen ajatus kollektiivisesta katsojuudesta, jolloin näyttelykatsoja nähdään näyttelyn tai teoksen yhtenä osana – nyttemmin se tekee jossain määrin taas paluuta.

IC-98: Teesejä yhteiskuntaruumiista (Varjot) Rauman taidemuseossa

Lind kiinnittää huomiota siihen, että useimmat taiteen välittämisen keinoista ovat syntyneet modernin taiteen ympärille, jossa käytännöt olivat ratkaisevasti erilaisia kuin nykytaiteessa. Hän näkee myös ongelmana, että uusimmat tuulet ja kokeilujen eturintama sijoittuvat varsin etäälle valtavirrasta ja yleisön enemmistöstä. Vaarana on, että kuraattorien ja taideväen keskuuteen syntyy kupla, jonka ulkopuolelle ei nähdä tarvetta ottaa kontaktia. Lindin mukaan tulisi aktiivisemmin kysyä, mikä on taiteen rooli ja mitä se voi tehdä yhteiskunnassa. Valistuneen tai viihdytetyn kuluttajan tilalle on haluttu lanseerata uutta poliittista tai osallistuvaa näyttelyyn osallistumista.

Johan Sjöström on kuratoinut Turun Tähtitorniin ja sen vanhaan vesivarastoon kansainvälisen nykytaidenäyttelyn Close your eyes and tell me what you see (21.9.–30.11.), joka kiersi kesällä myös Göteborgin taidemuseossa. Äkkiseltään näyttelyn otsikko tuo mieleen tämän nykyään suositun, osallistavan ja yleisön luovuutta painottavan museopedagogia-käsityksen. Näyttelykävijöistä ongitaan esiin heidän subjektiivinen kokemuksensa taideteoksista, ja kokijan tulkinta on aina oikea – vaikka hänellä olisi silmät kiinni.

Tässä näyttelyssä se yllättäen pitää paikkansa. Sonja Nilssonin teoksessa Uhrilampaat katsoja työntää päänsä seinässä olevaan reikään, jossa näkyy video tanssijasta nimeltä mainitun elokuvan mukaan lavastetussa huoneessa. Äkkiä tanssija muuttuu salamavalonkirkkaaksi välähdykseksi, joka jättää verkkokalvoille yksityiskohtaisen jälkikuvan paikallaan seisovasta tanssijasta. Videolla tanssija jatkaa tanssiaan, seuranaan nyt aavemainen seuralainen. Jälkikuva seuraa mukanani kun jatkan eteenpäin näyttelyssä – myös kun suljen silmäni. Vastapäisellä seinällä olevassa Daniel von Sturmerin videoteoksessa kaadetaan nestemäistä väriä ympyränmuotoisiksi lammikoiksi: tummempaa ja vaaleampaa keltaista, vihreää, punaista… Myös nämä väripallot jäävät vastavärisinä jälkikuvina leikkimään keskenään ja valkoisen seinän kanssa.

Sonja Nilsson: The Silence of the Lambs

Näyttelyn taustalta erottuu sekä taiteilijoiden että näyttelyn tietoinen pyrkimys vaikuttaa katsojaan. Näyttelykävijä saa yhä vahvempia elämyksiä ja samalla hänen tajunnansisältönsä määritellään yhä enemmän ulkoa käsin: hän ei pääse näyttelyä pakoon edes sulkemalla silmiään. Onko suuntaus jatkossa yhä enemmän tämänsuuntainen: taidenäyttelyt ovat upeita, mutta katsojan vapaus entistä kapeampi? Herää kysymys, onko osallistuva museokävijä vain uusi kuluttajatyyppi, vai onko tilaa myös sellaiselle osallistumiselle, joka kyseenalaistaa kokonaan kuluttamisen elämäntapana?

Tähtitornissa on tilaa myös hillitylle kuluttamisen kritiikille. Aurora Reinhardtin valkoiset, ostoskassia esittävät kipsiveistokset ovat kuin muistuttamassa parhaillaan (oikeastaan lähes jatkuvasti) menossa olevista alennusmyynneistä, ehkä myös antamassa synninpäästön niille, jotka ovat sieltä juuri tulossa tai sinne menossa. Yhtä neutraali ei ollut Teemu Takatalon teos, joka hiljattain poistettiin tamperelaisen ostoskeskuksen seinästä, ja jossa tuotiin avoimesti esiin puutteita paikalla toimivien yritysten yhteiskuntavastuussa ja ympäristöohjelmissa. Politiikan ja liike-elämän yrittäessä yhä räikeämmin hyötyä taiteesta ja valjastaa sitä omiin tarkoituksiinsa lienee myös odotettavissa, että taiteen keinot kovenevat.

***

P.S. Tänä syksynä Mustekalan toimintaan tulee paljon uutta. Itse kirjoitan ensimmäistä kertaa lehden päätoimittajan ominaisuudessa. Kuihtuvaksi luultu kritiikki on elokuusta alkaen herännyt uuteen elämään Marko Gylénin ja Risto Viitasen Tulkinnan vara -taidekritiikkivideoissa. Näillä sivuilla tulette näkemään myös uuden, innokkaan kuvittajamme Elina Johanna Ahosen taiteellisia näkemyksiä numeron teemoista. Niin, ja tervetuloa keskustelemaan ja kommentoimaan!

Lähteitä ja linkkejä:

Max Ryynänen ja Anni Venäläinen: Mikä museopedagogiikassa mättää?

Kuratointi taiteena –luentosarja

Lind, Maria (2010) “Why mediate Art?” In Ten Fundamental Questions of Curating 4/2010, Mousse Publishing.