HUONOSTI VALMISTELTU ON ENEMMÄN KUIN PUOLIKSI TEHTY LAKI – Opetus- ja kulttuuriministeriön luonnoksesta hallituksen esitykseksi

“Valtio luo oikeudenmukaisella organisaatiollaan edellytyksiä ja turvallisuutta tuotannolliselle työlle mutta myös hyvälle itsearvoiselle elämälle. Valtiolle kuuluu tuotannollisen infrastruktuurin ylläpito, mutta valtiolle kuuluu myös itsearvoinen taide ja tiede.”
– Jyrki Reunanen: Asiantuntijavalta. Hallinnon kehittämiskeskus, Yliopistopaino: Helsinki 1996

“Det som inte håller, det håller inte.”
– kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin blogissaan 1.4.2010

Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti kesällä uutta lakia, joka lopettaisi Taiteen keskustoimikunnan ja muuttaa sen Taiteen edistämiskeskukseksi.

Muutos johtuisi OKM:n mukaan Mari Kiviniemen hallituksen ohjelmasta, jonka mukaan “ministeriöitä kehitetään niin, että ne keskittyvät hallituksen ja eduskunnan päätösten valmisteluun, strategiseen johtamiseen, EU- asioiden hoitoon ja kansainväliseen yhteistyöhön. Operatiiviset ja muut kuin valtakunnalliset kehittämistehtävät sijoitetaan ministeriötä alemmalle tasolle ja/tai siirretään alue- ja paikallistasolle.” (OKM 2010). OKM:n mukaan muutos kokoaisi ja selkiyttäisi päätöksentekoa sekä tehostaisi taidetoimikuntien toimintaa hallituksen esittämien toiveiden ja suuntaviivojen mukaiseksi.

Ison-Britannian sekä Ruotsin, Tanskan ja Norjan esimerkkien mukaan rakentuneen vuonna 1968 perustetun taidetoimikuntalaitoksen ydintehtävänä on ollut taiteilijoiden työskentelyedellytysten tukeminen apurahojen, avustusten, nimitysten ja tutkimuksen avulla. Järjestelmään on kuluneiden vuosien aikana tehty useita isompia ja pienempiä parannuksia ja uudistuksia. Uusi keskus olisi johtajansa välityksellä suoraan OKM:n tulosohjauksen alainen taiteen asiantuntijoista koostuvan välittävän elimen poistuessa kokonaan. Taidetoimikuntien määrä supistuisi radikaalisti ja alueelliset toimikunnat joutuisivat toimimaan tiiviimmin alueellisten elinkeino- , liikenne- ja ympäristökeskusten (ELY) alaisina.

Uutta lakia on viety vauhdilla piittaamatta siitä että esitys hajauttaisi toisaalta apurahapäätösten tekemisen ja toisaalta taidepolitiikan suurien linjanvetojen suunnittelemisen etäälle toisistaan. Nyt laki on kuitenkin ilmeisesti tauolla koska OKM ei saanut valtion budjettiriihessä sen läpiviemiseen tarvittavaa määrärahaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sitä oltaisi lähiaikoina toteuttamassa ainakin joiltain osiltaan (Luukka 2010).

HUONOSTI VALMISTELTU ON MELKEIN TEHTY

Käytännössä lakiesityksessä on kyse taidepolitiikan linjanvedon siirtäminen virkamies- ja poliitikkovetoiseksi, joka poistaisi sen työnjaon, joka Taiteen keskustoimikunnalla sekä ministeri- ja virkamiesjohtoisella ministeriöllä on aikaisemmin ollut keskenään (Jokinen 2010, Jokinen ja Valtion taidemuseon johtaja Risto Ruohonen OKM:n kuulemistilaisuudessa 10.8.2010). Toteutuessaan laki purkaisi käsivarren etäisyys -periaatteeksi kutsutun pienen välimatkan, joka Taiteen keskustoimikunnalla on tähän asti ollut pienen autonomiansa tukena kunkin hallituksen linjanvetoja kohtaan.

Lähestymässä olevat eduskuntavaalit ja niihin liittyvä opetus- ja kulttuuriministerin mahdollinen vaihtuminen kiirehtivät kesällä ja alkusyksystä lakia sen asianmukaisen valmistelun yli. Ikävä kyllä nykyinen lainsäädäntöprosessi on siltä osin puutteellinen, että se antaa mahdollisuuden huonosti valmisteltujen, niin asiantuntijoiden kuin muunkin kentän näkemykset sivuuttavien säädösten läpimenoille. Virkamies- ja asiantuntijahallintoa tutkineen Jyrki Reunasen mukaan “Käytännössä kansanedustajat eivät usein edes vaivaudu lukemaan säädösten yksityiskohtaisia perusteluita. Moni kiireinen kansanedustaja lukee vain lehdistölle tehdyn lyhyen tiivistelmän, jos sitäkään. Voisi sanoa, että ´lainsäätäjä´ tällöin säätää lain sokkona tietämättä itsekään, mitä on tullut säätäneeksi.” (Reunanen 1996, 100)

Oikeushistorian professori Jukka Kekkosen mukaan lainvalmistelun käytännöt Suomessa ovat muuttuneet radikaalisti erityisesti kahden viimeisimmän hallituksen aikana. Lainvalmistelun laatu on heikentynyt koska vaikutusta on vain niillä asiantuntijoiden lausumilla, jotka sopivat jo etukäteen päätettyyn lopputulokseen. Lakien valmisteluun olennaisesti kuuluva lausunto- ja keskusteluosuus hoidetaan usein läpihuutojuttuna. Lainvalmistelusta on tullut sarja rituaaleja, joissa keskustelu ja kuuntelu menee läpi vaikuttamatta lakien sisältöihin. Kekkonen mainitsee yliopistouudistuksen ja ydinvoimalapäätöksen käsittelyn esimerkkeinä demokraattisen keskustelun merkityksen hiipumisesta ja sivuuttamisesta (Kekkonen 2010).

Myös lakia Taiteen edistämiskeskuksesta on pyritty viemään hyväksyntään nopeasti ja vauhdilla, ilman koko kenttää edustaneiden lausuntonsa antaneiden tahojen pyytämää lisäselvitysaikaa. Miten tähän tultiin ja mikä tilanne on nyt?

LAUSUNTOPYYNTÖ JUHANNUSAATTONA

Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinin aloitteesta Berndt Arell käynnisti sivutoimisella puheenjohtajakaudellaan vuoden 2009 alussa Taiteen keskustoimikunnan hallinnon kehittämistyön, jossa tarkasteltiin koko taidetoimikuntajärjestelmää ja sen asemaa valtionhallinnossa. Tarkoitus oli, että taidetoimikuntalaitoksesta kehitettäisiin Opetusministeriön hallinnon alalle kuuluva itsenäinen taidehallinnon keskuselin Suomen Akatemian tieteellisten toimikuntien tapaan. Uudeksi nimeksi ehdotettiin Taiteen edistämiskeskusta.

Kesällä Opetus- ja kulttuuriministeriöksi nimensä vaihtanut OKM sai valmiiksi luonnoksen laiksi ministeriön virkamiesten kaikessa hiljaisuudessa valmisteltua oman versionsa, mikä erosi huomattavasti TKT:n versiosta. Luonnoksen ja lausuntopyyntöjen julkistaminen juhannusaattona vaikutti kentän kyykyttämiseltä.

Jo aikaisemmin keväällä OKM ja Wallin olivat harjoitelleet vastaavaa taktiikkaa Nykytaiteen museo Kiasman johtajavalinnassa ministeriön julkistaessa pääsiäispyhien alla päätöksen, jossa Valtion taidemuseon pätevimmäksi suosittelema hakija sivuutettiin.

Blogissaan ministeri puolusti Kiasman johtajavalintaa sillä, että ministeriö ei tule olla kumileimasin. “Det som inte håller, det håller inte”, ministeri totesi samassa kirjoituksessa viitaten tuolloin kotikaupunkinsa Turun viime kevään puheenaiheeseen, väsyneesti romahtaneeseen Myllysiltaan. Ehkä johtajavalinnassa oli kyse sillanpääaseman saavuttamisesta, OKM:n näpäytyksestä Valtion taidemuseota kohtaan.

Päätöstä tehtäessä neuvoa-antaneiden virkamiesten merkitys on ollut suuri. Ministerin harvoin edes oletetaan olevan hallinnoimansa alueen asiantuntija. “Ministeriltä ei edellytetä luovaa ideointikykyä, koska niin monet suorastaan tyrkyttävät hänelle ideoitaan. Monet tahot yrittävät tunkeutua ministerin mieleen ja sen kautta vaikuttaa asioihin. Ministeri elää impulssien ja ideoiden ylipaineessa: niin monet tahot tahtovat painostaa häntä ajamaan ideoitaan ja intressejään”, kirjoittaa Reunanen analysoidessaan ministeriöiden virkamieshallintoa (Reunanen 1996, 172).

Luonnoksen esitykseksi laiksi Taiteen edistämiskeskuksesta juhannusaattona julkistamisen syynä oli OKM:n mukaan kiireinen aikataulu. Laki Taiteen edistämiskeskuksesta oli saatava syksyn budjettineuvotteluihin, jotta se saataisiin ensi vuoden tulo- ja menoarvioon. Tärkeä porkkana olisi tietenkin myös lain läpimeno nykyisen kulttuuri- ja urheiluministerin kaudella. Nähtäväksi jää kuinka tärkeä sillanpääasema se on reservin kapteeni Wallinille.

AMPUTAATION VALMISTELUA

Elokuussa 2010 taiteen kentän asiantuntijoille järjestetyssä OKM:ssa kuulemistilaisuudessa oli läsnä vain osa lakiehdotuksen valmistelijoista: ylijohtaja Kaivosoja, kulttuuriasianneuvos Liisa-Maria Hakala-Zilliacus, johtaja Jukka Liedes ja neuvotteleva virkamies Erkki Norbäck. Kuultavina olivat sen sijaan niin Taiteen keskustoimikunnan hallinnon ja eri taidetoimikuntien, alueellisten taidetoimikuntien, Valtion taidemuseon, useiden taiteilijajärjestöjen ja Suomen arvostelijoiden liiton edustajat.

Kentän kommentit olivat yksimielisiä. Esitys todettiin joko täysin kelvottomaksi (mm. Jokinen) tai niin puutteellisesti valmistelluksi että valmistelulle toivottiin vähintään vuotta lisäaikaa. Sen koettiin keskittävän valtaa, vaikeuttavan taidetoimikuntien työtä ja tekevän organisaatiosta passiivisen rahanjakokoneen aktiivisen taidepoliittisen kehittämisorganisaation sijaan.

Huolestuttavimpana monet kommentoijat pitivät sitä, että tehdyt muutokset romuttaisivat J.M. Keynesin 1940-luvulla kehittämän “käsivarren etäisyys” (“arm´s length” ) –periaatteen, joka tähän asti on pitänyt taidepolitiikan linjanvedot ja päätöksenteon pienen etäisyyden päässä hallituspolitiikan suhdanteista. Tätä periaatetta on toteutettu onnistuneesti paitsi Suomen muun muassa muiden Pohjoismaiden, Britannian ja Kanadan kulttuuripolitiikassa. (Jokinen 2010, Jokinen ja Valtion taidemuseon johtaja Risto Ruohonen OKM:n kuulemistilaisuudessa 10.8.2010).

Uuden lain myötä syntyisi keskusjohtoisuuteen ja harvainvaltaan perustuva järjestelmä, jossa taiteen asiantuntijoilta otettaisiin pois mahdollisuus vaikuttaa taidepolitiikan suuriin linjoihin. Kentän ja asiantuntijoiden ääntä ministeriöön välittävän elimen poistuessa sekä talous- että strategiavalta keskittyisi tiiviissä yhteistyössä OKM:n kanssa toimivalle johtajalle. Taiteen asiantuntijoiden päätösvalta kaventuisi työskentelyyn taidetoimikunnissa, ja etenkin alueelliset toimikunnat altistuisivat entistä suorempaan poliittiseen painostukseen.

Stefan Wallin on ainakin Yleisradion kulttuuriuutisille puolustellut uutta mallia siinä, että se lähentäisi kulttuuripolitiikan päätöksentekoa Suomen Akatemiaan (Henriksson 2010). Heikki Jokisen mukaan “vertaus Suomen Akatemiaan ontuu pahasti: sillä on tosin vain neljä tieteellistä toimikuntaa, mutta Akatemian hallitus vastaa tehtäviltään ja kokoonpanoltaan pitkälti nykyistä Taiteen keskustoimikuntaa! Tätä mallia uusi esitys olisi nimenomaan kumoamassa. Kyse on uudesta hallintokulttuurista, kuten esityksessäkin sanotaan. Taidehallinnosta halutaan ´ministeriön tulosohjaama virasto´. Tämä onnistunee paremmin, jos hallintoalamaiset eivät enää häiritse linjanvetoa.” (Jokinen 2010)

Megatoimikunnat, joissa monen taiteenalueen edustajat päättäisivät yhdessä kaikkien toimikuntaan kuuluvien taiteenalueiden hakijoiden apurahoista johtaisivat vertaisarvioinnin vaikeutumiseen ja asiantuntemuksen merkityksen kaventamiseen.

Esimerkiksi kuvataidetoimikunnan lakkauttaminen merkitsisi kuvataiteen apurahojen arvioinnin tapahtuvan jatkossa uudessa visuaalisten taiteiden toimikunnassa, joka muodostuisi nykyisestä elokuvataidetoimikunnasta, kuvataidetoimikunnasta, valokuvataidetoimikunnasta sekä mediataidejaostosta ja kuvittajien ja sarjakuvataiteilijoiden kirjastoapurahajaostosta.

Niinpä lausunnossaan nykyinen valtion kuvataidetoimikunta ilmoittaa yksiselitteisesti pitävänsä “järjettömänä organisaatiota, jossa noin puolet valtion taidetoimikunnille tulevista hakemuksista käsiteltäisiin visuaalisten taiteiden toimikunnassa ja toinen puolisko hakemuksia jakautuisi neljälle muulle taidetoimikunnalle” ja epäilee esityksen toteutuessaan johtavan asiantuntijuuden romahtamiseen ja hakemuksien keskittymisen yhä harvempiin käsiin. (TKT 2010)

Taiteenalojen erityispiirteet ohittava apuraharetoriikka loisi kuin huomaamatta konsensuksen siitä mikä on sitä taidetta, jota nykyisissä markkinavetoisissa olosuhteissa kannattaisi tukea. Todennäköisesti vaihtoehtoinen ja kokeileva taide jäisi ilman tukia, mikäli takana ei ole tuotantoyhtiötä. Ainakaan OKM:n uudessa taidetoimikuntajaossa mainita lainkaan esimerkiksi performanssia, ääni- tai mediataidetta.

OKM:n asenteesta laajemmin nykytaiteen ilmiöistä käytyä keskustelua kohtaan kertoo se, että ylijohtaja Kaivosoja ilmoitti kuulemistilaisuudessa erääksi syyksi taidetoimikuntien määrän vähentämiseen, ettei kaikille uusille taiteenalueille kuten ”esimerkiksi biotaiteelle”, voida perustaa uutta toimikuntaa. Kuitenkin biotaiteen hakemukset tulisi käsitellä jossain toimikunnassa. Lainaanpa tässä asiantuntijaa. Mediataiteen tutkija Hannu Eerikäinen kirjoittaa:

“Biotaide on mediataiteen jatkamista bioteknologian ja biotieteiden taiteellisen haltuunoton avulla. Biotaiteessa biologia toimii samaan tapaan kuin teknologia mediataiteessa. Se on sekä taiteen väline että ennen kaikkea taiteellisten ideoiden lähde, kohde ja sisältö. Biotaide ei ole ainoastaan ”taidetta laboratoriosta”, kuten saksalainen taidehistorioitsija Ingeborg Reichle sanoo, vaan myös laboratoriotaidetta eli taidetta biologiasta biologian keinoin.”(Eerikäinen 2006).

Eerikäisen määritelmä puoltaisi siis pikemminkin biotaiteen kuulumista mediataiteen piiriin ja siten jaoksen säilyttämistä kuin sen poistamista. Aika vaikea sitä on pitää ”visuaalisena taiteenakaan”, jonne mediataiteen hakemukset nyt ehdotetussa taidetoimikuntajaossa ohjattaisiin.

MARKKINATALOUSMETAFYSIIKKAA

Kritiikkiä herätti myös ehdotus Taiteen keskustoimikunnan tutkimustoiminnan ja kirjaston siirtämisestä Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen hoteisiin. Lainlaatijoista Liedes ja Hakala-Zilliacus istuvat Cuporen hallituksessa, Liedeksen ollessa sen varapuheenjohtaja. Tämä herättää kysymyksen jääviydestä ja palauttaa mieleen myös sen, kuinka uutta tekijänoikeuslakia valmistellessaan Liedes istui samaan aikaan tekijänoikeusyhdistys Gramexin hallinnossa (Lehto 2005). Jääviyskysymys ei ole varmastikaan yksiselitteinen mutta tiettyjä kysymyksiä tällaiset sidonnaisuudet herättävät. Muun muassa taidemanageri Kira Sjöbergin kartoituksen Nykytaiteen markkinarakenne, ansaintalogiikka ja uudet liiketoimintamallit (Sjöberg 2010) julkaissut Cupore tekee laajaa yhteistyötä yritysmaailmaan sidoksissa olevien tahojen kanssa, kuten Antti Majava tässä Mustekalan numerossa julkaistussa ”syyttäjänviraston lausunnossaan” omien havaintojeni kanssa samansuuntaisesti toteaa.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu tapauksissa, jossa markkinatalousajattelu hämärtää taiteen ja yritysmainonnan rajaa, kuten OKM:n erääksi kulttuuriviennin kärkihankkeeksi valitsemassaan tamperelaisen taiteilijan Jari Arffmanin yrityksen ArtArffmanin Bart – Business art –konseptissa (ks. Antti Majavan kirjoitus tässä Mustekala-lehden numerossa). Sen osapuoliin kuuluu myös ArtShortCut, Sjöbergin taidemanagerointiyhdistys. OKM:n tukiessa julkisin varoin hanketta, jonka tarkoitus on teettää valokuvataiteilijoilla yrityksen toimintaa kuvaavia “edustavia liikelahjoja”, on etäännytty pitkälle taiteen perustuslaissa näennäisesti turvatusta taiteen autonomiasta. Ovathan jotkin taiteilijat toki aiemminkin hankkineet sivutoimeentuloja kaupallisista firmoista, mutta aikaisemmin ei tällaista toimintaa ole ole pidetty julkisin varoin tuettavana hyvänä liikeideana. Nykyisen hallituksen ja markkinatalouden liittoko mahdollistaa sellaiset hyötynäkökohtiin pohjaavat toimintamallit, joissa OKM:n, Cuporen, Luovan Suomen, Bartin ja ArtShortCutin yhteydet eivät asetu lainkaan epäilyttävään valoon?

Muutoksia tarvitaan ja joskus on parempi uudistaa kertaheitolla kaikki kuin tehdä pieniä korjauksia jatkuvasti, ilmoitti OKM:n ylijohtaja Riitta Kaivosoja esityksen kuulemistilaisuudessa 10.8.2010. Kaivosoja kertoi lain tarkoituksena olevan taiteen “itsenäistämisen” minkä ymmärrän peiteilmaisuksi taiteen autonomiasta luopumiselle ja sen lähentämiselle markkinatalouden logiikkaa kohtaan. Taiteen tekijä ei voi ajatella apurahaa ”starttirahana”, jolla liiketoiminta käynnistettäisiin. Kulttuuripolitiikassa ei-kaupallisella kriittisellä taiteella on oma markkinataloudesta vapaa itseisarvonsa, minkä vuoksi sitä tuetaan. Ajat vaikuttavat nyt kuitenkin muuttuneen valtion ja elinkeinoelämän entistä läheisemmän kumppanuuden myötä.

Taiteen edistämiskeskusta koskevan lain valmistelussa ovat unohtuneet niin demokraattinen keskustelu kuin perustuslaissakin turvattu taiteen itseisarvo ja autonomia. Näinä aikoina tällaiset ylilyönnit tapahtuvat usein markkinatalousmetafysiikan sateenvarjon suojissa. Se tarjoaa joukolle hyväosaisille ihmisille illuusion siitä että rahalla ja sijoittamisella voidaan ratkaista elämän kaikki ongelmat ja sen varjolla on julkisiin palveluihin ja yleishyödyllisiin organisaatioihin hivutettu mukaan yhä enemmän liiketaloudellisia toimintatapoja.

Tutkija Jakke Holvaksen mukaan talousmetafysiikalla on pitkät historialliset juuret mutta vasta modernilla ajalla se on länsimaissa noussut hallitsevaksi diskurssiksi. Siitä on tullut talouskasvuun uskovassa kulttuurissa kyseenalaistamaton perusta, joka vaikeuttaa kriittistä keskustelua. Ylikorostaessaan vapauden merkitystä se estää ymmärtämästä kohtaloa eli sitä merkitystä mikä esimerkiksi sattumalla on elämän vääjäämättömyyksien kulussa (Holvas 2009).

VIRKAMIEHEN MÄRKÄ UNI JA TAITEILIJOIDEN ANSAINTALOGIIKKA

Opetusministeriön, ulkoasiainministeriön ja kauppa- ja teollisuusministeriön yhteinen kulttuurivientihanke käynnistui vuonna 2003 ja esitys Suomen kulttuuriviennin kehittämisohjelmaksi valmistui vuonna 2007. Kulttuurivientihankkeen noustua otsikoihin eräs OKM:n virkamies kertoi television ajankohtaisohjelmassa kuvataiteen vientihankkeeseen liittyvistä tulevaisuudensuunnitelmista. Saavutukseksi riittäisi yhden uuden suomalaisen nykytaiteilijan läpimurto kansainvälisen taidekentän tähtikaartiin ja yhden suomalaisen kuraattorin nousu kansainvälisten tähtikuraattorien joukkoon.

Ilmeisesti ministeriötasolla oli huomattu jo tähtikaartiin nousseen Eija-Liisa Ahtilan huomioarvo ja havahduttu esimerkiksi Daniel Birnbaumin ja Maria Lindin kaltaisten ruotsalaiskuraattorien esiinnousu kansainvälisessä taideskenessä. Mutta tulosohjauspaineisessa ministeriössä on ehkä vaikea nähdä sitä, että heidän menestyksensä ei johdu vain taloudellisesta panoksesta, vaan myös aidosti kriittisistä sisällöistä ja näkemyksellisistä ajatuksista. Ehkä tästä syystä markkinatalousmetafysiikan mukaan etenevässä ja kriittistä keskustelua mielellään vähättelevässä Suomessa panostetaankin nyt kuraattorien sijaan tuottajakoulutukseen, jossa talouden ja kulttuurin yhteys näkyy selkeämmin.

Näyttelyvaihtokeskus FRAMEn aktiivisimpina vuosina moni suomalainen taidevaikuttaja halusi sulautua kansainvälisen taidemaailman kermaan taidebiennaalien avajaisissa. Toivottavasti emme joudu lähiaikoina näkemään poliittisin perustein asemiinsa asetettuja jonkin Taiteen edistämiskeskuksen hyvä veli ja sisko –verkoston “taiteen ystäviä” leikkimässä elokuvamogulia valtion rahoilla Cannesissa tai seurustelemassa kurttuisten keräilijöiden ja hehkeiden nuorten taiteilijoiden kanssa The Armory Showssa, seuraavan suomalaistaiteilijan ja kuraattorin kansainvälisen läpimurron suloisessa odotuksessa.

Kansalaisen, virkamiehen, ministerin ja kansan edustajan malli on kuitenkin nyt enemmän omia etujaan ajava Homo economicus kuin yhteisiä asioita ajava Homo reciprocans. Yhteiskunnallisen ajattelun ja aktivismin sekä taiteen ja filosofian piiristä löytyy onneksi kuitenkin myös toisinajattelun saarekkeita, joista talouden kohtuullistamiseen pyrkivä degrowth on hyvä esimerkki (ks. Paavo Järvensivun artikkeli Mustekalan tässä numerossa). Matkansa alussa olevana liikkeenä se avaa uusia mahdollisuuksien polkuja kysymällä kysymyksiä, joita virallisen taloususkonnon uskovaisten piirissä pidetään kerettiläisinä. Entä taide? Vaikka kaikki taiteilijat eivät ole yhteiskunnallisesti aktiivisia, aineellisesti kohtuulliseen, mutta sisällölliseen rikkauteen pyrkivä elämäntapa kertoo omaa sanomaansa enemmistön arvoista.

Toisaalta taiteen piiristä löytyy myös “myyntitaiteilijoita”, kaupallisia gallerioita ja mannertenvälistä näyttelynvaihtoa. Talouskasvun ja tulosohjauksen suhteen ei-kaupallinen taide näyttäytynee käsittämättömänä toimintana. Onhan siinä kysymys toiminnasta, jossa on pääsääntöisesti vain kuluja, eikä tuottoa. Markkinatalouden logiikan mukaan ei-tuottava taide ei tunnu mainstream-ekonomistin tai taidemanagerin mielestä rationaaliselta ja saa siksi mielen oudon levottomaksi.

Eri toimijoiden kisaillessa keskenään asemiensa turvaamiseksi kulttuuripolitiikan kentillä jää edelleen avoimeksi kysymykseksi se sama vanha: kuinka on taiteilijoiden työstään oikeutetusti vaatimien palkkioiden, taiteilijoiden tekemän kuratointityön ja residenssitoiminnan laita? Näillä alueillahan olisi nimenomaan mahdollisuutta parantaa myös taiteilijoiden asemaa.

Vaikka raporteissa puhutaan taiteilijoiden “ansaintalogiikasta”, uuskielinen ilmaisu peittää alleen sen tosiseikan, että ehdotetuilla keinoilla on hyvin vähän tekemistä arjen kanssa silloin kun menestyksekkäinkin taiteilija saattaa joutua väistelyn kohteeksi pyytäessään esimerkiksi kohtuullista palkkiota installaationsa rakentamisesta museon näyttelyä varten (Kivi 2010).

Kokemus osoittaa kuraattorien ja tuottajien palkkojen olevan moninkertaisia taiteilijoiden usein olemattomiin palkkoihin ja palkkioihin nähden. Uuden TAIVEX-vientivalmennusohjelman myötä kulttuurituottajien määrä vain kasvaa ja HIAP – Helsinki International Artist-in-residence programme on jo ottanut ohjelmaansa myös kuraattorien residenssitoiminnan. Radikaalein uudistus kuulostaisi ruohonjuuritasolla hyvinkin yksinkertaiselta: myös kuvataiteilijan, alansa ammattilaisen, tulisi saada tekemästään työstä kohtuullista palkkaa.

Lähteet:


Eerikäinen, Hannu (2006), “Taidetta geeneistä, soluista ja kudoksista”, Taide 3 / 06

Holvas, Jakke (2009), Talousmetafysiikan kritiikkiä, Tutkijaliitto: Helsinki
Jokinen, Heikki (2010), “Taidehallinto uusiksi sydänkesällä”, HS 27.7.2010
Kekkonen, Jukka (2010), “Demokratia ja sananvapaus ovat heikentyneet”, HS 25.7.2010 (Vieraskynä)
Konttinen, Jussi (2010), “Uudistetun aluehallinnon pinnan alla kuplii”, HS 22.8.2010
Kivi, Jussi (2010), “Pätkä menestystarinaa”, Taide 2/10
Lehto, Tero (2005), “Tekijänoikeuslakia valmistellut virkamies Gramexin hallinnossa”, Tietokone 16.9.2005
Luukka, Teemu (2010), “Taideala tyrmää valtiontukijärjestelmän uudistuksen”, HS 23.8.2010
Reunanen, Jyrki (1996), Asiantuntijavalta, Hallinnon kehittämiskeskus: Helsinki
Sjöberg, Kira (2010), Nykytaiteen markkinarakenne, ansaintalogiikka ja uudet liiketoimintamallit, Cupore / Luova Suomi
OKM (2010), Luonnos hallituksen esitykseksi laiksi Taiteen edistämiskeskuksesta sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi
TKT (2010), Taiteen keskustoimikunnan taidetoimikuntien kommentit esityksestä laiksi Taiteen edistämiskeskuksesta sekä eräistä siihen liittyvistä laeista

Bart – Business Artin kotisivut
Luova Suomi –hankkeen kotisivut

TAIVEX –vientivalmennusohjelman kotisivut”

Blogit:

Paavo ja Timo Järvensivun degrowth-blogi
Wallin, Stefan (2010), “Inga gummistämplar”, blogikirjoitus aprillipäivänä 1.4.2010

Radio-ohjelmat:
“Wallin ravistelisi kulttuuripoliittisia rakenteita”, Radion kulttuuriuutiset, YLE 5.7.2010 (toimittaja Katri Henriksson)

Artikkelien selaus