Viileää lihakeittoa – Jouni Kujansuun retrospektiivi

20.10.2004 Jaakko Koskinen
Kujansuun teoksissa on yhtenäisenä tekijänä staattisuus, paikallaolo. Teokset ovat ja pysyvät paikallaan, vaikka me itse vanhenemme, kasvamme ja rapistumme.

Jouni Kujansuun ‘Nurkan Takana’- näyttely on asetettu videoita, installaatioita, valokuvia, piirustuksia ja veistoksia. Tennispalatsin jo itsessään steriili ilmapiiri antoi Kujansuun taiteelle sille sopivan ympäristön. Tila oli viileä, niinkuin Kujansuun teoksetkin.

Näyttelyyn astuessa vierailijaa kohtaa ”Piknik”-teoksen kylmän kipsinen pää, jonka vartalona on punaruudullinen kangas. Samanlainen, joka pitää olla mukana piknikille mentäessä. Mieleen tulee koti, ei oma, ehkä taiteilijan? Päitä on Kujansuun teoksissa paljon. Yksi makaa patjalla lattialla, toiset ovat sukulaisia televisiohyllyllä. Miksi juuri päitä? Kulman takana on teos ”Tiiviste”, joka on formaldehydiin ja maitoon säilötty kyy. Kyy ja maito tuovat mieleen suomalaisuuden perusasiat.

Kujansuun teoksissa tutkitaan miehen elämää, aikaa ja kotia. Myös miestä ja taiteilijaa itseään fyysisesti. Taiteilija etsii teoksillaan vastauksia asioihin, joita ei ole helppo nähdä. Konkreettisesti nähtävinä ovat selän painaumat lasilla, mutta installaatiot pohdiskelevat menneisyyttä tai tulevaa. Niissä siirrytään lapsuuden puhtaudesta ja viattomuudesta aikuisiän häpeään ja lopulta hautaan.

Teoksissa näkee suomalaisen miehen, jolla on ollut lapsuus lihakeiton hajuisessa kodissa. Nykyään mies syö makkaraa ja käy ajoittain urheilemassa. Mies ei kuitenkaan ota itseään liian tosissaan. Kujansuun stereotypioissa on helppo huomata pientä ironian pilkettä. Ähisevä pullapitko (”Pitko”) ja kuva taiteilijasta pullataikina päässään (”Taikinakuningas”) ovat hauskoja.

Koti ei ole Kujansuun teoksissa turvallinen ja lämmin. Nurkassa olevat sukulaisten vaatteisiin käärityt luut (”Luuvalo”) ja ilmeettömät kasvot televisiohyllyssä kylmäävät ja kahlitsevat. Televisiosta näkyy ulappa, jonne haaveilee pääsevänsä. Lapsuus mummolassa on ollut hyvä, mutta siitä on jo aikaa.

”Pelko muistojen katoamisesta” -teoksessa on yritetty vangita ajan loputon liike, saada se videolle ja valokuvaan. Tämä kaikki on kuitenkin tehty hyvin lakonisesti, ilman suurempaa dramatiikkaa. Se on ikäänkuin mielenkiintoinen koe.

Kujansuun teoksissa on yhtenäisenä tekijänä staattisuus, paikallaolo. Tämä muodostaa yhden kokonaisvaltaisen vaikutelman näyttelyssä. Teokset ovat ja pysyvät paikallaan, vaikka me itse vanhenemme, kasvamme ja rapistumme. Mikään ei liiku, paitsi maapallo radallaan auringon ympärillä, se luo varjon. Tämä varjo voi käydä häiritseväksi osaksi elämää, kuten Kujansuun diaesityksessä linnuista. Varjo häiritsee kokonaisuutta, se peittää osan näkemäämme ja kokemaamme.