Armoa vasaralla: Duchampin ”Suihkulähde” vandalismin kohteena

1.2.2006 Timo Kaitaro
Kuten muistetaan, Marcel Duchampin vuonna 1917 Society of Independent Artists’in näyttelyyn R. Muttin nimellä tarjoama pisoaari hylättiin. Teos jäi kuitenkin taidehistoriaan. Alkuperäinen ready-made -teos on sittemmin kadonnut, mutta liikkeellä on kahdeksan ”aitoa kopiota” – Duchampin ja Arthuro Schwartzin 1964 toteuttamasta ”uusintapainoksesta”. Vaikka nämä eivät ole alkuperäisiä, autenttisia – kuten ei tavallaan ollut alkuperäinenkään – ovat ne silti arvostettuja taideteoksia, joista maksetaan huikeita summia ja joita pidetään näytteillä museoissa ympäri maailmaa.
Duchampin jokseenkin epäesteettisen teoksen idea, joka ennakoi käsitetaidetta, herättelee kysymyksiä siitä, mitä taide on, mikä tai kuka sen määrittelee, pikemminkin kuin houkuttelee esteettiseen kontemplaatioon. Se on, kuten Duchampin tuotanto kokonaisuudessaan, tuottanut suunnattoman määrän kommentaareja ja tulkintoja. Tämän akateemisen teollisuudenhaaran lisäksi teos on synnyttänyt runsaasti taidetta, joka pyrkii toistamaan tai jatkamaan sen aloittamaa elettä, jolla taideinstituutioiden toiminta tulee näkyväksi. Se on luonnollisesti herättänyt monen tavallisen museossa kävijän mielessä kysymyksen: ”Onko tämä taidetta?” ja herättänyt myös aggressiivisia reaktioita, katsoja on tuntenut itsensä huijatuksi.

Nyt Duchampin teoksen kimppuun on käyty aivan konkreettisesti. Teos oli näytteillä Pariisin Pompidou-keskuksen Dada-näyttelyssä, kun 4. päivä tammikuuta 77-vuotias mieshenkilö hyökkäsi sen kimppuun vasaralla.

Ensireaktioni uutiseen hyökkäyksestä teosta kohtaan oli, että hienoa: Duchampin teos tuottaa edelleen voimakkaita reaktioita – nykytaiteen shokkiefektien eskalaatio ei ole siis vielä johtanut täydelliseen paatumiseen ja välinpitämättömyyteen. Lehtiä tarkemmin lukiessa selviää kuitenkin, ettei tekijä ollutkaan tavallinen vandaaliksi kääntynyt nykytaiteen vastustaja vaan itsekin taiteilija. Kyseessä on moninaisista tempauksistaan tunnettu Pierre Pinocelli. Duchampin ”Suihkulähteen” suhteen hän on rikoksenuusija, sillä hän oli jo vuonna1993 Nîmesissä lyönyt tätä teosta vasaralla – kustuaan siihen ensin. Kyseessä ei muutenkaan ole mikään yksittäisilmiö: tällaisella taiteeseen kohdistuvalla vandalismilla, jota tehdään taiteen omissa nimissä, on muutenkin oma perinteensä (ks. New York Timesin artikkeli 7.1.2005).

Pinocellin aiemmat teolleen antamat perustelut vaikuttavat enemmänkin poliittisilta tai moraalisilta, lähinnä lääketieteellis-eettisiltä, kuin taiteellisilta. Ne ovat samankaltaisia kuin Puutarhatonttujen Vapautusrintaman perustelut. Rintaman jäsenet varastivat Ranskassa puutarhatonttuja vapauttaakseen ne, mutta toisin kuin Pinocelli, eivät kohdistaneet väkivaltaa vapautettaviinsa. Poliittisesta retoriikasta huolimatta tällaiset tempaukset ovat kuitenkin helpommin ymmärrettävissä taiteellisena eleenä – tai vitsinä – kuin perinteisenä politiikkana.

Yksinkertaisesti Pinocellin tarkoituksena oli peruuttaa Duchampin, tai pikemminkin R. Muttin, ele. Mutthan vapautti tuon tavanomaisen esineen alkuperäisestä funktiostaan tarjotakseen sille uuden elämän taide-esineenä. Vaikka tämä yleensä ymmärretään esineen ”nostamisena” taideteoksen asemaan, Pinocelli ilmeisesti ajatteli toisin: hänen mielestään esineen ”arvokkuus on riistetty”. Siksi hän halusi päästää onnettoman pisoaarin, josta oli tullut yksi taidehistorian kuuluisimpia esineitä, kärsimyksistään. ”Ei lainkaan vandalistinen vaan pikemminkin armelias ele…” hän puolustautui.

Uuden hyökkäyksen jälkeen Pinocelli pidätettiin välittömästi ja vähäisiä vahinkoja kärsinyt teos vietiin entisöitäväksi. Pinocellia odottavat syytteet toisen omaisuuden vahingoittamisesta. Edellisen hyökkäyksen jälkeisessä tuomiossa viitattiin ilmeisesti myös ”maineessa loisimiseen”. Asianajaja Bernard Edelman totesi taiteilijan yrittäneen saada itselleen mainetta käymällä kuuluisan teoksen kimppuun. Riippumatta siitä pyrkikö Pinocelli tähän, hän joka tapauksessa onnistui tässä paremmin kuin teoksen ”vapauttamisessa”.

Pinocellin teko herättääkin sangen erilaisia reaktioita riippuen siitä, miten sen kontekstualisoi: se että tekijä on taitelija, siirtää vandalismin alueelle, jossa rikosta voidaan puolustaa taiteellisena tekona (ilmiöhän ei ole täysin tuntematon meilläkään). Tässä yhteydessä esiin on nostettu jopa ”interaktiivisuus” (vasaran ja pisoaarin interaktio tosin vaikuttaa hieman liian yksisuuntaiselta ansaitakseen tämän nimen…). Samoin on viitattu museoiden intresseihin, sillä Pinocellin eleen tavoin moni taiteeseen kohdistuva taiteellinen ”vandalismi” kohdistuu usein julkisesti näytteille asetettuun taiteeseen ja museoinstituutioihin, jotka myös jakavat yleisön kanssa laskun lisääntyvinä turvajärjestelyinä.

Hyvällä tahdolla Pinocellin vandalismin voisi siis nähdä (post)avantgardistisena eleenä, joka vastustaa taideinstituutioita ja niiden yrityksiä sulauttaa jopa taiteen ja muun elämän välisiä raja-aitoja rikkova avantgardetaide sisäänsä. Voisi tietenkin myös kysyä, miksi instituutiot eivät saisi omaksua innovaatioita – myös sellaisia, jotka kyseenalaistavat ne? Näinhän ne ovat aina tehneet.

Mutta taiteen tuhoamisessa taiteellisena eleenä ei ole kyse pelkästään museoista. Jotkut vastaavia tempauksia harrastaneet ovat tuhonneet myös itse omistamiaan taideaarteita, osoittaen julmasti taiteen julkisen olemassaolon ja yksityisomistuksen välillä olevan ristiriidan. Pinocellin saaman syytteen viittaus ”toisen omaisuuden vahingoittamiseen” vaikuttaakin hieman huolestuttavalta: ikään kuin taidetta saisi vapaasti tuhota, kunhan on ensin maksanut siitä markkinahinnan.

Viimeksi mainittua mahdollisuutta vastaan toimii onneksi ainakin Ranskan lainsäädäntö valtion etuosto-oikeuksineen: taide on valtion suojeluksessa ja valtio pyrkii estämään sen samaistumisen pelkästään yksityisomaisuudeksi, jonka kohtaloa säätelevät vain vapaiden markkinoiden ”lait”. Jos taide olisi vain yksityisasia ja jokainen saisi tuhota omistamaansa taidetta miten haluaa, olisi rikkailla mahdollisuus halutessaan vapauttaa maailma tuhottavaksi valitsemistaan teoksista.

Oli miten oli, Pinocellin kohdalla lopputulos kuitenkin todennäköisesti on, että tuomari tekee käsitetaiteilijan teolle saman kuin tämä yritti tehdä Duchampin teokselle: siirtää armeliaalla eleellä Pinocellin vandalismin, joka on nostettu taideteoksen asemaan, takaisin tavalliseksi rikokseksi, josta voi saada lainmukaisen rangaistuksen.

Se parhaiten deturneeraa joka viimeksi deturneeraa…

http://www.lemonde.fr/web/article/0,1-0@2-3246,36-728163@51-726216,0.html

http://www.nytimes.com/2006/01/07/arts/design/07duch.html

P.S. Pinocelli tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen sekä maksamaan 14 350 € korjauskustannuksia ja 200 000 € vahingonkorvauksia (Pompidou-keskuksen vaatimus oli 427 000 € eli 15 % teoksen arvioidusta hinnasta). Pinocelli on edelleen selitellyt tekosiaan lehdistölle ja sanonut halunneensa antaa ”silmäniskun dadaismille”. Lisäksi hän katsoo antaneensa teokselle lisäarvoa vahingoittaessaan sitä tehtyään alun perin teollisesti tuotetusta teoksesta alkuperäisen. Riittääkö Pinocellin nimi kohottamaan Duchampin teoksen arvoa, jää nähtäväksi.

http://permanent.nouvelobs.com/societe/20060124.FAP1821.html?1246

Kirjoittaja on filosofi jota tutkii mm. surrealismia