Talven valoa -elokuvaa edeltävässä lyhyessä esittelyssä Ingmar Bergman kertoo elokuvan olevan hänelle jollain tapaa kaikista hänen elokuvistaan läheisin. Tämä selittyy pitkälti Bergmanin omaa taustaa vasten: hänen isänsä oli pappi ja siten hänen kasvatuksensakin oli kristinuskon sävyttämä. Erityisesti elokuvan päähenkilön, leskeksi jääneen pastori Thomas Ericssonin kautta Bergman käsittelee häntä itseäänkin kohdanneita tärkeitä olemisen peruskysymyksiä, uskon menettämistä ja siitä seuraavia vaikeuksia kestää elämän merkityksettömyyttä ja mielettömyyttä. Bergman kertoo esittelyssä myös, ettei hän halunnut tässä elokuvassa pyrkiä miellyttämään suuria yleisöja vaan rohkeasti ottamaan esiin kysymyksiä jotka kiinnostivat häntä. Tämä näkyykin elokuvan tinkimättömyydessä ja armottomuudessa, mitä filmin mustavalkoisuus, äärimmäisen pelkistetty miljöö sekä lavastus korostavat.
Psykologinen realismi, ihmisen sisäinen henkinen kamppailu, on elokuvan pääteema. Autioituvalla maaseudulla kaupunkielämän tarjoamia virikkeitä ja korvikkeita vaille jääneet ihmiset ovat joutuneet yksinäisyydessään vastakkain ikuisten ihmisen olemassaoloa koskevien kysymysten kanssa.”Jumalan hiljaisuus” kuvaa loputonta autiuden ja turvattomuuden tunnetta, joka tuntuu vielä voimakkaammalta materiaalisesti hyvin niukkojen olosuhteiden taustaa vasten.
Elokuva vertautuu barokin aikakaudelta 1600-luvulta peräisin olevaan murhenäytelmään, joka ensimmäisenä välitti modernin kokemusta nykyihmisellekin relevantissa muodossa. Barokissa historia esittäytyi maallisena kärsimyksenä,kuolema oli koko ajan läsnä. Elämä näyttäytyi jatkuvana tuhoutumisena ja toistuvana lyhyiden ohikiitävien hetkien katoavaisuutena. Walter Benjamin kuvaakin murhenäytelmää kaavamaiseen toistoon perustuvaksi peliksi, jonka tapahtumat ovat allegorisia peilikuvia toisesta pelistä, jonne siirrymme kuoleman myötä (Benjamin 1996: 57). Elämä on siis olemista kuolemaa vasten, kohti sitä. Jumalan, tuonpuoleisen ja pelastuksen puuttuessa aika on Benjaminin sanoin ”helvetin aikaa”.
Talven valoa koostuu teatterinomaisesti toisiaan seuraavista kohtauksista, jotka eivät kuitenkaan muodosta ymmärrettävää loppuratkaisua kohti etenevää tapahtumien kehityskaarta eivätkä luo yhtenäisyyden vaikutelmaa. Sen sijaan kokonaisuutta sitoo yhteen taustalla alati väreilevä synkkyyden ja epätoivon tunne. Elokuva on moderni murhenäytelmä, josta välittyvän toivottomuuden lomasta näkyy kuitenkin pieni pilkahdus elämän mielekkyyden löytymisen ja muutoksen mahdollisuudesta. Silti, lopulta näyttää todennäköisemmältä, että tuohon mahdollisuuteen ei pystytä koskaan tarttumaan, vaan jumiudutaan kiertämään ympyrää ikuisesti samalla murheen kehällä.
Elokuva alkaa kohtauksella pastori Thomas Ericssonin pitämästä ehtoollisjumalanpalveluksesta Mittsundan keskiaikaisessa kirkossa. Paikalla ovat opettajatar Märta Jansson, Jonas Persson, Karin Persson, Algot Frövik ja muutama muu. Thomaksen kasvot ovat synkät ja niistä loistaa sisäinen ristiriita hänen johtaessaan toimitusta. Paikallaolijoita kuvataan vuorotellen: Märtan poissaolevuus, Jonas Perssonin alas luotu katse, urkurin haukottelu ja kellon vilkuilu. Pienet yksityiskohdat luovat vaikutelman jumalanpalveluksesta rutiininomaisena toistona ja uskonnon muuttumisesta vain sisällöttömiksi tavoiksi. Välillä näytetään kuvia ulkomaisemasta, koleasta marraskuisesta luonnosta, jonka valo on kelmeää ja varjotonta. Varjottomuus on vertauskuvallista: tämänpuoleisesta heijastuvaa varjoa, joka kuvaisi tuonpuoleista, ei ole. Inhimillinen, maallinen todellisuus on köyhä ja karu. Jopa lähikuvat ehtoollisviinistä ja leivistä, sekä puisesta alttaritaulusta kumisevat tyhjyyttään. Nekin tuntuvat vain alleviivaavan materiaa kuolleena kuorena.
Toimituksen jälkeen Thomas lepää voipuneena ja flunssaisena takahuoneessa, kun hänen puheilleen saapuva Perssonin pariskunta tulee hakemaan apua Jonas Perssonin masennukseen. Jonas on lukenut lehdestä olevan vain ajan kysymys, milloin kiinalaiset hankkisivat atomipommin. Kiinalaiset on kasvatettu vihaan eikä heillä sen vuoksi ole mitään menetettävää. Tämä nihilistinen käsitys historiasta, ”historian hirmuvallan” armoille joutuminen ja sen hyväksyminen, että historian tapahtumat etenevät väistämättömästi kohti katastrofia ihmisen ollessa kykenemätön vaikuttamaan niiden kulkuun millään tavalla, on ajanut Jonaksen epätoivoon.
Mircea Eliade selittää ihmisten kykyä kestää historian tuottamia kärsimyksiä, toisin sanoen historian hirmuvaltaa, historianulkoisiin selityksiin turvautumisen avulla. Kun arkkityyppien ja toiston maailma ja syklinen aikakäsitys (luonnon kiertokulku, itsensä uudelleen luominen ja sitä kautta mahdollisuus aina uuteen alkuun) hylättiin, ja hyväksyttiin lineaarisesti etenevässä ajassa eli historiassa eläminen, ainoa mahdollisuus suojautua historian tuottamilta kärsimyksiltä ja tehdä elämästä siedettävää, oli Jumalaan nojautuminen. (Eliade 1993: 121-137.) Jos usko Jumalaan puuttuu, kärsimyksiä on mahdoton oikeuttaa tai perustella ja edessä on umpikuja.
Thomas koettaa vakuutella Jonakselle, että Jumalaan on vain luotettava, mutta hänen koko olemuksestaan paistaa epäusko. Jonakselle puhuminen on mahdotonta ja hän alkaa tehdä lähtöä, mutta hänen vaimonsa ja Thomas saavat hänet kuitenkin suostuteltua palaamaan vielä myöhemmin yrittämään keskustelua.
Murhenäytelmän ydin tulee esille ihmisten välisessä dialogissa. Tragedian ja murhenäytelmän eroavaisuuksia tutkineen Walter Benjaminin mukaan dialogi itsessään on traagista: sanat itsessään ovat aina traagisia ja traagisuus puolestaan on tragedian muodon määräävä dominoiva ominaisuus. Tragedian muoto siis määräytyy kielen kautta ja on jähmettynyt siihen.
Murhenäytelmässä taas on kyse siitä, mikä on pelkän tunteen, surun, ja kielen välinen suhde. Miten kieli voi ilmaista surullisuutta, pystyykö se siihen ylipäätään? Murhenäytelmässä kieli joutuu loputtoman tunteen uhriksi, tunne etsii ulospääsyä ja ilmaisua sen kautta. Tunteiden patoutuminen syntyy siitä, etteivät luonto (tai tunne) ja sanojen moniselitteisyys kohtaa. Luonto tai tunne ikään kuin tulevat petetyiksi merkeissä. Siten suru ei tule syvimmin ilmaistuksi puheessa, eikä sillä myöskään ole selvää päämäärää. (Benjamin 1996: 59-61.) Jonas Perssonin kokema ahdistus tuntuu saavuttaneen sen äärimmäisen pisteen, missä puhe tuntuu tarpeettomalta, eikä hän enää edes yritä pukea sitä sanoiksi.
Elokuvan synkälle yleistunnelmalle vastakkainen inhimillinen lämpö tulvahtaa hetkellisesti esiin kun maanläheinen opettajatar Märta saapuu huoneeseen ja halaa Thomasta lämpimästi. Tämä ei kuitenkaan vastaa Märtan hellyydenosoituksiin vaan pysyttelee kivipatsaana köhien vähän väliä. Kun Märta sitten kysyy, mikä Thomasta vaivaa, tämä vastaa: ”jumalan hiljaisuus”. Hän kertoo puhuneensa Perssoneille mitä sattuu irrallaan jumalasta silti tuntien, että jokainen sana oli merkittävä. Thomas on neuvoton ja selvästi sisäisen taistelun vallassa: usko tuntuu väkisinkin hiipuvan pois hänestä. Hän on kauhuissaan ajatuksesta, että Jonas ei palaisikaan takaisin kuten lupasi, se osoittaisi ettei hänellä olisi enää edes voimaa ja kykyä auttaa muita.
Kun Märta sitten myöntää kaiken olevan välillä raskasta juuri Jumalan puhumattomuuden vuoksi, vaikka siihen onkin selvänä syynä se, ettei Jumalaa ole, hän sanoo ääneen sen, mitä Thomas ei pysty vielä myöntämään. Thomas vastustaa Märtan yrityksiä suudella ja syleillä häntä. Märta tukeutuu tai suorastaan takertuu Thomakseen, mihin tämä kuitenkin vastaa ainoastaan ivallisuudella ja välinpitämättömyydellä. Kommunikaatio näiden kahden henkilön välillä ei tunnu toimivan lainkaan, ja yhteisymmärryksen puuttuminen luo tilanteen lohduttomuuteen oman vivahteensa.
Märta lähtee ja Thomas jää odottamaan Jonasta kävellen ympäri kirkkoa ja luoden vieraantuneita katseita ympärilleen, mutta palaa sitten huoneeseen katselemaan kuolleen vaimonsa valokuvia. Pöydällä on Märtan hänelle aiemmin jättämä kirje. Kirjeen lukeminen näytetään Märtan kertomuksena kameralle, mikä luo kohtaukseen intiimin tunnelman. Siinä Märta kuvaa suhdettaan Thomakseen, sitä kuinka he olivat yrittäneet aikaisemmin yhteiseloa, mikä oli kuitenkin kaatunut suhteen rakkaudettomuuteen. Märta oli saanut pahan ihottuman, mikä oli inhottanut Thomasta ja sinetöinyt suhteen lopun. Sairaus havainnollistaa maallisen elämän raadollisuutta ja saa ajatuksen pelastavasta ja kaiken hyväksi muuttavasta Jumalasta tuntumaan etäiseltä.
Märta kertookin suoraan, että hän ei ollut koskaan todella uskonut Jumalaan, joka oli tuntunut hänestä vain etäiseltä käsitteeltä. Hänen lapsuudenkodissaan olivat sen sijaan vallinneet lämpö ja rakkaus. Märta muistelee, kuinka hän tahtoessaan ärsyttää Thomasta pyysi tätä ivalliseen sävyyn rukoilemaan ihottumaisten käsiensä puolesta. Thomakseen suuttuneena hän alkoikin itse rukoilla elämälleen tarkoitusta. Yhtäkkiä hän tajusi rakastavansa Thomasia: rakkaus ihmiseen astui Jumalan paikalle antamaan elämälle merkityksen.
Kirjeen lukemisen voi nähdä Walter Benjaminia mukaillen ”dialektisena kuvana” : se on nyt-hetkessä tapahtuva ajan pysäytys tai pysäytyskuva, joka yhdistää näkymän menneisyydestä nykyisyyteen. Siten se avaa portin menneisyyden uudelleen ymmärrykselle ja sitä kautta mahdollisuuden muutokseen ja parempaan tulevaisuuteen. Thomas on kuitenkin takertunut kuolleen vaimonsa muistoon, mikä estää häntä näkemästä Märtan rakkaudentunnustuksen kautta tarjoutuvaa mahdollisuutta. Hän jää elämään kivettyneessä historiassaan sen sijaan, että tarttuisi mahdollisuuteen muuttaa historiansa kulkua. Tosin myös Märtan rakkaus asettuu kyseenalaiseen valoon: onko se Jumalan hiljaisuudessa vain epätoivoista tarrautumista johonkin?
Thomas on selvästi kiihdyksissä luettuaan kirjeen. Kun hän hetken kuluttua avaa silmänsä, Jonas seisoo hänen edessään. Käy ilmi, että Jonas on harkinnut itsemurhaa. Thomas alkaa kertoa, että hänkään ei vaimonsa kuoleman jälkeen tuntenut tarvetta jatkaa elämää, mutta päätti silti tehdä sen, jotta voisi olla muille hyödyksi. Ollessaan nuorena ja maailman pahuutta ymmärtämättömänä merimiespappina Lissabonissa Espanjan sisällissodan aikaan julma todellisuus iskeytyi vasten hänen kasvojaan. Thomas kieltäytyi näkemästä sitä ja sulkeutui Jumalansa kanssa omaan eristettyyn maailmaansa. Näin jumalasta tuli hänelle jonkinlainen henkilökohtainen lohduke, joka ei sietänyt todellisuutta. Jonas kuuntelee, mutta haluaisi lähteä, sillä on selvää että Thomaksen purkaus ei ole lohduttanut häntä.
Thomas tulee lopulta pohdinnoissaan siihen, ettei sillä ole väliä, jos Jumalaa ei olekaan. Kauheudet tulevat ymmärrettäviksi ja selittämättömät kärsimykset selittyvät ainoastaan sillä, että ne tapahtuvat. Valo hänen takaansa olevasta ikkunasta voimistuu, aivan kuin Thomas kokisi jonkinlaisen ilmestyksen tai pikemminkin astuisi jumalattomuuteen. Valo on tämänpuoleista valoa, jonka edessä ihminen seisoo omillaan.” Jumala, miksi minut hylkäsit? ” Thomas kysyy ja kääntää katseensa kohti talven kylmää valoa. Thomas palaa alttarin luokse, lyyhistyy sen eteen ja paikalle saapunut Märta ryntää syleilemään häntä. Sitten tuodaan suruviesti: Jonas Persson on ampunut itsensä.
Antiikin tragedioissa onnellisuus, täyttynyt aika oli jumalten antama palkinto tai lahja. Koska kukaan kuolevainen ei kuitenkaan voinut elää täyttyneessä ajassa, siitä seurasi ironisesti, että sankarin oli kuoltava. Se oli hänen traaginen kohtalonsa ja samalla tietynlainen lunastus tai täyttymys. Murhenäytelmässä ei ole traagisia sankareita. Jumalaa tai tuonpuoleista ei ole, lunastus tai pelastus on siirretty äärettömän kaukaiseen kuolemanjälkeiseen aikaan. Jonaksen ratkaisussa ei ole mitään ylevää, päinvastoin: se on ainoastaan itsekäs ja äärimmäisen surullinen: hän jättää vaimonsa ja lapsensa selviytymään elämän kolhuista aivan yksin. Thomas lähtee joen alajuoksulle siunaamaan ruumista ja Märta haluaa välttämättä mukaan. Kohtaus joella peittyy tuulen huminaan ja kosken kohinaan: aivan kuin koko luonto olisi murheen vallassa. Jo antiikin viisaathan sanoivat, että luontokin alkaisi valittaa jos sille annettaisiin kielen lahja (Benjamin 1996: 60).
Benjamin vertaa murhenäytelmän syvintä olemusta musiikkiin: puhtain tunne joka ei tule ilmaistuksi puheessa, hienosyisin valitus, on kuin musiikkia. Murhe loihtii itsensä esiin, mutta myös lunastaa itsensä, ja tämä tunteiden jännittyminen ja vapautuminen omassa piirissään, kiertokulku tai kehä joka täydellistyy musiikin tavoin, on murhenäytelmän muoto. Suru on vain yksi sävel vaihtuvien tunteiden asteikolla, joten esimerkiksi koominen, kauhistuttava ja monet muut tunteet astuvat vuorollaan näyttämölle. (Benjamin 1996: 61.)
Thomas ja Märta ajavat joelta Märtan koululle, ja Märta hakee Thomakselle aspiriinia tämän jäädessä luokkaan odottamaan. Palattuaan Märta alkaa tivata Thomakselta, miksi tämä on niin epäystävällinen ja tuntuu melkein vihaavan häntä. Syntyy kiivas mutta myös puhdistava keskustelu, missä Thomas ärsytettynä sanoo olevansa kyllästynyt kaikkeen Märtassa ja todellisen syyn torjuntaan olevan se, ettei hän halua Märtaa. Märta itkee.
Thomas jatkaa rakastaneensa vaimoaan ja olevan yhdentekevää jatkuuko elämä ja ettei Märta koskaan voi tulla Thomaksen kuolleen vaimon kaltaiseksi. Puheen väistämätön rajoittuminen traagisuuden piiriin paljastuu: Thomaksen sanat kuulostavat jollain lailla liian dramaattisilta, mahtipontisuudessaan jopa hiukan koomisilta. Ne ovat vihan ja kiukun siivittämiä ja peittävät todellista tunnetta, joka piilee niiden taustalla. Thomas purkaa patoutunutta syyllisyyttä ja vihaa itseään kohtaan Märtaan ja käyttää menneisyyteen takertumista suojapanssarinaan.
Märta on riisunut silmälasinsa pyyhkiäkseen kyyneleitään, eikä näe Thomasta kuin epäselvänä hahmona. Hänen ironinen lausahduksensa, ”näytät jotenkin epätodelliselta”, on monimerkityksinen. Thomas on muuttumassa epäinhimilliseksi jähmettyneeksi fossiiliksi, ruumiiksi ilman sielua. ”Vihaat itsesi kuoliaaksi”, Märta sanookin, vaikka tavallaan Thomas on jo kuollut. Lopullisesti kimmastuneena Thomas on jo lähdössä, mutta yllättäen palaakin takaisin kysyen, haluaako Märta lähteä hänen mukaansa Fröstnäsiin. Tämä epäröivä ele peruuttaa aiemman keskustelun.
Märta istuu Frostnäsissa tyhjän kirkon penkissä kun urkuri tulee juttelemaan hänelle. Hän kehottaa Märtaa lähtemään pois kuolemaa tekevistä Mittsundasta ja Fröstnäsistä. Urkuri toistelee ivalliseen sävyyn katkelmia Thomaksen saarnoista: ”Jumala on rakkaus, rakkaus on Jumala, rakkaus on todiste Jumalan olemassaolosta, rakkaus on jotain todellista ihmisten maailmassa.” Märta ei sano mitään. Rakkaus ihmiseen on se mihin hän uskoo, hänen pelastuksensa. Rakkaus ruumiillistuu Thomaksessa. Thomas saapuu papinkaavussaan tyhjään kirkkoon ja aloittaa messun Märtan silmien ollessa nauliintuneena häneen. Thomas kääntyy hitaasti ja aloittaa onttoutta kaikuvalla äänellä: ”Pyhä, pyhä ,pyhä on Herra Jumala, kaikkivaltias. Maailma on täynnä hänen ihanuuttaan.”
Elokuvan päätössanat kuulostavat karmivan epäluonnollisilta ja täydelliseltä paradoksilta. Syntyy paikoillaan polkevuuden tuntu, päädytään takaisin aloituspisteeseen. Henkilöt eivät ole edenneet mihinkään, he jäävät toivottomuutensa vangeiksi: Märta takertuu yksipuoliseen rakkauteen, Thomas tyhjään uskoon ja menneisyyteen. Ympyrä sulkeutuu ja murhenäytelmän kehämäisen toiston periaate tulee esille: aivan kuin toivottomuus ja pohjaton suru jäisivät ikuisesti värähtelemään ilmaan murheellisen sävelmän lailla.
Lähteet:
Benjamin, Walter 1996: Trauerspiel and Tragedy, The Role of Language in Trauerspiel and Tragedy. Teoksessa Selected Writings vol 1. 1913-1926 (edited by Marcus Bullock and Michael W. Jennings) s.55–61. Cambridge, Mass.
Eliade, Mircea 1993: Ikuisen paluun myytti: kosmos ja historia. (Le mythe de l`eternel retour.) Suomentanut Teuvo Laitila. Loki-kirjat, Helsinki.