Hulvatonta menoa taiteessa – arvio romaanista ‘Suuri performanssi’

16.5. 2005 Irmeli Hautamäki
Harri Mannerin humoristinen romaani ‘Suuri performanssi’ käsittelee fiktion keinoin suomalaisen taidemaailman tilaa postmodernin hyökyaallon jäljiltä.

Muodoltaan romaani on sommiteltu vanhan ajan veijaritarinaksi, jossa viaton ja rehellinen työmies Jaakko Tolvanen joutuu sattumalta pääkaupungin kieroutuneen taide-elämän syövereihin – menettäen kyllä aika nopeasti viattomuutensa ja rehellisyytensäkin. Kirja on avainromaani, jossa ‘kaikki’ pääkaupungin taide-elämän toimijat taiteilijoista virkamiehiin, teoreetikoihin ja taidekasvattajiin ovat mukana enemmän tai vähemmän tunnistettavina karikatyyreinä, lehtileikkeiden tai sitaattien sirpaleina. Kirjan kiinnostavuus perustuu suurelta osin juuri tähän.

Kirja on saavutus, joka on edellyttänyt vuosikymmenien taide-elämän seuraamista, tilaisuuksissa juoksemista, kapakoissa istumista ja lehtien lukemista. Muistan itsekin olleeni puhujana parissa tilaisuudessa, joissa Manner (s. 1945) on kuuluvalla ja sointuvalla basso-äänellään esittänyt kommentteja.

Tällainen osoittaa kiitettävää intoa, mutta vähentää samalla romaanin päähenkilön Jaakko Tolvasen työmiesimagon uskottavuutta. Kirjan näkökulma ei ole työmiehen, vaan joutilaan herran, jolla on ollut näköjään rajattomasti aikaa lueskella vanhoja Taide-lehtiä, turista taiteesta , juoruta ja ennen kaikkea päivitellä nykytaiteen tilaa.

‘Suuri performanssi’ pyrkii olemaan hyväntahtoisen hullunkurinen ja onnistuukin siinä alussa. Romaanimainen kehittely ja sen mukana kirjan viehätys katoaa kuitenkin nopeasti loputtomaan henkilö- ja sitaattitulvaan, jossa todellisuus ja fiktio sekoittuvat ja kirjoittajan halu kommentoida taide-elämän falskiutta ja onttoutta alkaa vallata yhä enemmän tilaa.

Metodisesti ‘Suuri performanssi’ perustuu kontekstista irrottamiseen. Taidemaailman asiantuntijoiden irralliset repliikit, kirjoista ja lehdistä repäistyt sitaatit, jotka on otettu asiayhteydestään, sekä Mannerin omasta päästään keksaisemat lausumat yhdistetään siten, että kaikki saadaan näyttämään tarkoituksellisen epäilyttävältä. Kirja ei luota fiktion keinoihin eikä taiteen voimaan. Tarina ei kanna romaanina, mutta ei anna myöskään autenttista kuvaa todellisuudesta. Sen sitaattikokoelmista ei kannata etsiä todisteita mistään.

‘Suuressa performanssissa’ tehdään armotonta pilaa romaanin fiktiivisessä maailmassa toimivista taidevirkamiehistä, tutkijoista ja kriitikoista, jotka ovat niin kyvyttömiä typeryksiä, että pitävät kaikkea eteentulevaa taiteena. Se on parodia maailmasta, jossa kaikki on taidetta ja kaikki ovat taiteilijoita. Ainoa mitä kritiikki pystyy sanomaan on, että meno on ‘hulvatonta’. Kirjassa tulee esiin myös voimakkaasti moraalinen närkästys ja jopa kaunaisuus siitä, että valtiovalta pitää yllä humpuukitaidetta ja että monet saavat siitä ansiotonta hyötyä.

Taide-elämä ja uusin taide ovat tietysti itseoikeutettu pilailun kohde, ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan. Monet taidemaailman virkailijat ovat kieltämättä hieman erikoisia hahmoja ja kun he vetävät puoleensa toisia samanlaisia, tuloksena on kokoelma tyyppejä, joita normaalielämän käyttäytymissäännöt eivät vaivaa.

Olen usein itsekin miettinyt, pitäisikö kirjoittaa parodinen tarina, humoristinen pakina vai vaihtoehtoisesti satiiri joistakin taide-elämän sattumuksista, joihin olen joutunut mukaan. Suurta vaivannäköä se ei vaatisi, tarvitsisi vain kirjata ylös mitä on nähnyt, kuullut ja mihin on joutunut vedetyksi mukaan. Todellisuus itsessään ylittää ne jutut, mistä Mannerin romaanissa kerrotaan.

Suomalaiset ovat yleensä hyvin asiallisia, luotettavia ja rationaalisia – mutta samalla kuitenkin hyvin kapeasti sivistyneistä ja niin mielikuvituksettomia, että kulttuuri tai taide otettaisiin vakavasti. Täällä katsotaan, että taide-elämän tehtäviä voivat hoitaa myös vähemmän kvalifioituneet henkilöt. Muuten sivistyneistössä ollaan niin tietäväisiä, mutta kun tullaan taiteen kysymyksiin, niin katse muuttuu helposti tyhjäksi. Mitään sanottavaa ei ole.

Onko ‘Suuri performanssi’ sitten kriittinen? Kriittisyys edellyttäisi vaihtoehtoisen näkemyksen esiin tuomista. ‘Suuri performanssi’ ei ole niin valveutunut, että se näyttäisi, missä sitten on se todellinen taide, jota sen kuvaama taidemaailma ei tunnista. Kirjan mukaan mitään todellista vaihtoehtoa humpuukille ei ole. Vaihtoehdon esittäminen ei ole ehkä edes kirjan tavoite, mutta sen puuttuminen alkaa puuduttaa, sillä kirja toistaa liikaa itseään.

Mistä tällaisen kirjan ilmestyminen juuri nyt kertoo? Onko sillä jotakin yleisempää merkitystä vai onko se vain yksittäinen tapaus? Kirja kertoo tyytymättömyyden ohella monista asioista.

‘Suuresta performanssista’ paistaa hienoinen kulttuurinen uuskonservativismi. Uuskonservatiivi arvostelee maailman mädäntyneisyyttä, mutta katsoo, ettei asialle kannata tehdä mitään. Näinkin on ihan hyvä. Kaikki on taidetta, kaikki ovat taiteilijoita, kaikki on sallittua ja lopulta – kaikki on yhdentekevää. Mutta ei se mitään. Kirja paisuttaa uuskonservatiivista asennetta absurdeihin mittasuhteisiin. Samalla se tietysti ruokkii populistisia asenteita.

Kirja kertoo myös suuresta hämmennyksestä, joka johtuu siitä, ettei taiteessa enää ole yksiä yhtenäisiä arviointiperusteita eikä yksiä totisia tuomareita kuten asia oli vielä 70-luvulla. Kaikki eivät siedä relativismia, monet kaipaavat kovaa (miehistä) kuria, selkeitä normeja, ohjeita ja ohjeistuksia.

On vaikea arvata, ulottuuko ‘Suuren performanssin’ vaikutus sinne missä vastuu ja mahdollisuudet taide-elämän ohjaamaiseen lepäävät. Aiheuttaako se paineita siellä, missä palkitaan, jaetaan tukia ja tehdään valintoja? Ruohonjuuritasolla sillä ei ainakaan toistaiseksi ole ollut suurta vastakaikua. Kysäisin juuri eräältä tavallisesti taidemaailman asioista hyvin perillä olevalta tuttavaltani, mitä mieltä hän on kirjasta. – Mistä Harri Mannerin kirjasta sinä puhut? kuului vastaus.

Tämä on oireellista. Suuri osa helsinkiläisistä taidemaailman toimijoista on niin kiireisiä projektiensa, kirjojensa ja opetuksensa kanssa, ettei heillä ole aikaa lukea tai miettiä koko kirjaa. Pienillä apurahoillaan ja palkkiollaan nämä ihmiset pitävät kulttuurielämän vireänä, mikä parantaa kaikkien elämisen laatua tässä kaupungissa.

Lisää aiheesta ks. mustekalan arkisto: ‘Nykytaiteen banaali helvetti’ – arvio Donald Kuspitin kirjasta The End of Art, 6.10. 2004 Irmeli Hautamäki