Mustekala on riippumaton, ei-kaupallinen, poikkitieteellinen ja -taiteellinen verkkolehti. Mustekala pyrkii täyttämään pintaa syvemmälle menevän keskustelun puutteen eri taiteen aloilla sekä vastustamaan useissa valtamedioissa tapahtuvaa kritiikin alasajoa.
Kuva: Tuija Teiska – ”Love Is Creature” (mustepiirros, 2022)
Mustekalan uusi teemanumero osallistuu ajankohtaiseen keskusteluun eläimistä ja niitä koskevasta tutkimuksesta. Muunlajisia eläimiä taiteessa ja taiteen tekijöinä käsittelevän moninäkökulmaisen numeron tekijäjoukossa on usean eri alan edustajia. Heistä kukin lähestyy eläinaihetta omista ammatillisista lähtökohdistaan ja kiinnostuksen kohteistaan käsin.
Numeron ovat toimittaneet Mustekalan toinen päätoimittaja Alonzo Heino ja kuvataiteilija-taidehistorioitsija Outimaija Hakala.
Niilo Helanderin säätiö on tukenut teemanumeron julkaisua.
”Noudatan Carringtonin ohjetta ja tunnustelen tunteita. Hänen töitään katsoessa monenlaiset tunteet nousevatkin pintaan – ne hätkähdyttävät, itkettävät ja naurattavat. Itseäni monien teosten mulkosilmäiset hahmot pitkine käsivarsineen ja naamoineen huvittivat ja ilahduttivat. Ne ovat epäsovinnaisesti omia itsejään ja huokuvat lapsellista riemua. Vapaita meidän maailmamme säännöistä ja kertoivat jostain epäsovinnaisesta, eli siis vapaudesta.”
”Jäänkö odottamaan, mitä samassa tilassa seuraavaksi tapahtuu, vai etsiydynkö muualle? Seuraanko enemmistöä vai karkaanko pois joukosta? Valitsenko järjestelmällisesti viereisen huoneen, vai lähdenkö mahdollisimman kauas?”
”Tulen väistämättä miettineeksi, miten rakenteellisten ongelmien ratkaisuksi monet saattavat toivottaa “kunhan vain lepäät ja otat taukoa.” En tarvitsisi sellaista, vaan tarvitsisin ongelmanratkaisua. Ja ongelmanratkaisussa näyttämö on aina ollut hyvä.”
”Suomen Kuvalehti teki hiljattain (20.10.) jutun kaatopaikoille päätyvistä pianoista – soittimista, jotka ovat ehkä kulkeneet perheissä vuosia ellei vuosikymmeniä, mutta menettäneet käyttöarvoaan soittajien puutteessa. Jutussa avattiin hyvin pianonsoiton, pianoteollisuuden ja pianopedagogiikan vaiheita sotienjälkeisessä Suomessa. Pianon kulttuurisella merkityksellä olohuoneen keskipisteenä – tai ”leirinuotiona”, kuten jutussa kuvailtiin – on kuitenkin pitempi historia, joka liittyy erityisesti yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen. Artikkeli herättikin pohtimaan sekä tätä historiallista kontekstia että omaa henkilökohtaista pianosuhdetta.”
”Martan aiempi kiinnostus lausuntaan ja sanataiteeseen yhdistyi hänen liikekieleensä ja syntyi bröyerismi – tanssia runonlausunnan säestyksellä. Ensimmäisen kerran tätä Martan ns. omaa taidemuotoa nähtiin Kino Palatsin lavalla 3.4.1927. Martta ammensi juuri bröyerismissä paljon etnografisista aineksista ja käytti teoksissaan runoja mm. Kalevalasta ja Kantelettaresta. Bröyerismi sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton eivätkä kritiikit ja arviot erityisesti parantuneet Martan tanssiuran aikana. Siitä huolimatta Martta itsepintaisesti harjoitti bröyerismiä ja opetti sitä myös omassa tanssikoulussaan aina 60-luvun alkuun asti.”
”Termin ’vihreä’ liittäminen ohjelmointiin on pitkällä tähtäimellä merkittävä askel. Ehkä yhdistelmän keksijät eivät itse sitä ihan edes ole ymmärtäneet. Termistöä voisi kehittää vieläkin pidemmälle. Esteettinen koodi olisi enemmän kuin vain silmää hivelevä vihreys. Arjen estetiikan näkökulmat tuovat mukanaan oletuksia ja vaatimuksia toimivuudesta sekä sopivuudesta luontoarvojen arvostuksen lisäksi. Tällainen oikea ja syvällisesti esteettinen koodi huomioisi käyttäjänsä, ympäristönsä ja toimintaan liittyvät eettiset ja moraaliset näkökulmat.”
”Vaikka tiesin tarpeeni veistää koostuvan yksinomaan halusta, aloin jossain vaiheessa epäillä sen riittävyyttä. Siinä missä kirjoittamisen voidaan sanoa olevan ajattelemista, uskallan väittää, että veistäminen tuottaa käsitykseni ruumiillisuudesta: sen painosta, joustavuudesta sekä herkkyydestä. Voidaan tietysti kysyä, vaatiiko kyseisen ruumiillisuuden tiedostaminen taiteen tekemistä, vai yleisesti ottaen toistoa, joka koostuu kehollisesta toiminnasta. Huomaan kuitenkin palaavani veistoon. Aktiin, jolla on päämäärä ja johon pääseminen vaatii erilaisten tekniikoiden pitkäjänteistä harjoittelua.”
”I begin to ask myself a question based on one of the curator’s definitions of art as “something that happens to me.” How do I actively show up for this happening? How do I engage in the resonant dialogue of art transpiring in real time? To begin with, how do I sit on the bench or in what manner do I stand? Where and how do I direct my gaze?”
”Vietän huoneessa kolmekymmentä minuuttia, joiden aikana nimet jatkavat virtaamistaan seinällä lattianrajassa. Odotan inhimillistä väliintuloa, Jumalaa ihmisestä, mutta mitään ei tapahdu, aavistan sen jo valmiiksi. Juuri tuo mitään on merkitsevää: esitys on esitys, vaikka sen keskiössä ei olisi ihmisen läsnäoloa, vain tuon ihmiskeskeisen kosmologian jälkeensä jättämä painanne, jonkinlainen alipaineen tuntu siinä missä esiintyjän piti sijaita.”
