Sini Mononen 9.2.2015
Perjantaina 6.2. Kuvataideakatemian Kuva/Tila -galleriassa vietettiin kuvataidemaailman maratonia. Vuonna 2007 kuvataiteilija Milica Tomićin ja Kuvataideakatemian lehtori Irmeli Kokon käynnistämään projektiin on osallistunut noin 100 opiskelijaa, jotka ovat haastatelleet vuosina 2007–2014 yhteensä 53 taidealan toimijaa. Valtava projekti sai päätöksensä tapahtumassa, jossa kuultiin 12 tuntia keskustelua taiteen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.
Päivän aikana tuli esiin näkökulmia valtion roolista, kunnallispolitiikasta, museo- ja galleriakentästä, filosofin ja taiteen tutkijoiden ajatuksia sekä taiteilijoiden esittelyjä. Puhuttiin taiteen viennistä, kokoelmatoiminnasta, taidekoulutuksesta, taiteen keräämisestä, YLEn roolista, läänintaiteilijuudesta ja taidemaailman pääkaupunkikeskeisyydestä. Mukana oli lähes 50 taidekentän edustajaa eri aloilta. Lisäksi nähtiin videoklippejä opiskelijoiden tekemistä haastatteluista. Kuvataiteen maailma oli esillä monipuolisesti ja ylitsepursuavasti.
Mammuttimaisesta kokonaisuudesta nousi esiin ylitse muiden talouden teema.
Eikä ihme. Paikan päällä päivystäviä kriitikoita oli pyydetty pohtimaan kuulemaansa erityisesti Talous ja vapaus -teeman pohjalta, joka leimasi myös koko 12-tuntista tapahtumaa. Puhetta johtivat hämmästyttävällä maratonkunnolla varustetut Aleksis Salusjärvi ja Minna Henriksson.
Talous ja vapaus vetävät köyttä erityisesti nyt, kun taidemaailman rakenteita myllätään ja uusia toimintatapoja etsitään. Siinä missä taiteellinen vapaus pakenee talouden vaatimuksia, talous myös mahdollistaa vapauden. Vapauden maksajina valtio ja säätiöt ovat avainasemassa. Viime vuosina säätiöt ovat kasvaneet kenties valtiota merkittävämmäksi taiteen rahoittajaksi. Vaikka apurahajärjestelmän demokraattisuutta kritisoitiin apurahojen langetessa hyvin harvoille, säätiöt pitivät tilaisuudessa hyvin puolensa. Kaikista hakijoista apurahan saa keskimäärin 5–9 % hakijoista. On huomautettava, että pelkkä kova kilpailu ei tee apurahasta epädemokraattista (onhan hakeminen kaikille sallittua) – arvokasta ja harvinaista herkkua se apurahasta kyllä tekee. Liian usealle se on harvoin kohdalle osuva keidas jatkuvan taloudellisen kamppailun keskellä.
Säätiöiden suomiminen on hiukan nurinkurista tilanteessa, jossa ne ovat kirineet yhdeksi merkittävimmistä taiteen tukijoista. Kriittisen katseen luominen kohti valtioita olisi tarpeellisempaa. Toimivathan säätiöt kuitenkin vapaaehtoisesti, koska säätiön aikoinaan perustanut on halunnut palauttaa yhteiskuntaan jotain siitä hyvästä, jonka hän on itse saanut. Valtio sen sijaan on kaikkien yhteinen, yhteisellä työllä ja verorahoilla rakennettu. Valtiolta tulisikin vaatia paljon nykyistä enemmän. Valtion budjetista edelleen vain hiirenosa putoaa taiteelle. Kuitenkin taiteilijat ja taidemaailman muut toimijat maksavat tähän maahan veroja siinä missä muutkin, luovat ja rakentavat yhteiskuntaa ja tuottavat hyvinvointia monin eri tavoin. On käsittämätöntä, että Suomessa taidekenttää pidetään poliittisella tehottomuudella edelleen prekaarissa. Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Satu-Minna Suorajärven huomio, että kuvataiteilija ansaitsee Suomessa keskimäärin 15 000 euroa vuodessa, puhuu karua kieltä. Keikkuuhan tässä kokonainen korkeasti koulutettu veroja maksava ammattikunta köyhyysrajalla.
Ilman valtion ja säätiöiden tukea taiteilijat joutuvat siirtymään yrittäjiksi ja myymään taidettaan ja osaamistaan kapitalismin sääntöjen mukaan – pelkkä mediakentän nopea tarkastelu näyttää, mitä kapitalismin lainalaisuudet tekevät sisällölle. Pahimmassa kauhukuvassa käy siten, että taide on vain äärimmäistä epävarmuutta sietävien vahvojen yksilöiden ja taloudellisesti onnellisessa asemassa olevien toimintakenttä. Varsinaista darvinismia siis näköpiirissä!
Vaikka jotkin ”kovan” markkinatalouden muodot kuten sponsoriraha voivat olla hyvä lisä rahoitusten hankinnassa, taiteilijoiden puhtaaseen yrittäjyyteen ajaminen on skenaario, jota tulisi vastustaa loppuun asti. Siksi apurahajärjestelmän puolustaminen ja kehittäminen on aivan avainasemassa. Se tuo korvaamattoman lisän taiteilijan silpputyöhön, jossa toimeentulo rakentuu monista puroista. Purojen ohjaamista uusille uomille voidaan ja täytyy kehittää. Esiin perjantain keskustelussa nousi muun muassa edelleen valitettavan ajankohtainen tilanne galleriavuokrista, jotka yhä tänäkin päivänä lankeavat taiteilijan maksettavaksi. Kriitikko Leena Kuumola esiintyi videotallenteilla nykykäytännön terävänä arvostelijana. Kuumola ihmettelee, miksi taiteilijat ylipäätään suostuvat nykyiseen käytäntöön. Taiteilijoiden oma aktiivisuus onkin nousemassa ensiarvoiden tärkeäksi. Kannustavana esimerkkinä voisi mainita, että viime vuosina on syntynyt taiteilijavetoisia gallerioita, kuten Sorbus, jotka eivät peri näyttelytilasta vuokraa.
Filosofi Antti Salminen piti aikaamme erityisen mielenkiintoisena. Salminen kiinnitti huomiota siihen, että taidemaailma on nimenomaisesti uusien avauksien vyöhyke, johon kuuluu elimellisesti elämän tutkiminen ja luovien ratkaisujen löytyminen. Pelkällä laskennallisella ennakoinnilla ei löydetä uusia avauksia. Ohjelman lomassa käyty käytäväkeskustelu taidepolitiikan tutkija Pauli Rautiaisen kanssa muistutti, että luova talous ei suinkaan tarkoita luovien alojen soveltamista totuttuihin talouden muotoihin, vaan todellakin luovaa, uudella tavalla toimivaa taloutta.
Ajatuksena taiteen mahdollisuus löytää rinnakkaisia talouden muotoja ei ole tietenkään aivan uusi. Esimerkiksi 100 vuotta sitten sosiologi, filosofi ja kriitikko Georg Simmel esitti ajatuksen, että taiteen oleellisin tavoite tulee olla esineellistävän todellisuuden kielto. Edelleen Simmel piti ”älymystön” ja ”sivistysaristokratian” asiana uuden tien etsimisen ulos kapitalistisesta esineellistävästä todellisuudesta. Nämä ajatukset ovat edelleen ajankohtaisia sillä erotuksella, että nykytekniikka mahdollistaa laajemman joukon osallistumisen uuden todellisuuden etsimisessä, eikä tehtävä lankea harvojen valittujen ylle.
”Uuden todellisuuden etsimisen” ei tarvitse olla mitään utopiaa. Kuten Satu-Minna Suorajärvi peräänkuulutti, taidemaailman täytyy yksinkertaisesti pitää kovempaa ääntä ongelmistaan, nostaa niitä esiin ja vaatia ratkaisuja. Ja sitten voi kehittää itse uusia malleja ja tapoja toimia Antti Salmisen periaatteiden tapaan.
Talouden pohtimisen ja rakenneuudistusten sekä vastuun penääminen eri toimijoilta tuntui relevantilta aina siihen asti, kun lavalle kipusi myöhäisillassa kahdeksan opiskelijaa. Mukana oli edustajia Taidekoulu Maasta ja Vapaasta Taidekoulusta sekä kuvataiteen koulutusohjelman lakkautuspäätöksen saaneista Tampereen ammattikorkeakoulusta ja Lahden taideinstituutista. Kun opiskelijoilta kysyttiin, miten he aikovat toimia vaikeassa taloustilanteessa, ajauduttiin alueelle, joka on erityisen ongelmallinen.
Taidekoulussa opiskelun kenties tärkein tarkoitus on antaa opiskelijalle mahdollisuus luoda taiteilijaidentiteetti. Millainen identiteetti pääsee syntymään, kun kouluun päästyään kuulee ensimmäiseksi että opetusohjelma lakkautetaan? Ihmettelen, millaisia mahdollisuuksia opiskelijoilla voi olla kasvaa taiteilijuuteen ilmapiirissä, jossa epävarman nykyisyyden lisäksi tulevaisuus näyttäytyy täysin kaoottisena. Onko viesti todella se, että apurahoja ei saa, instituutiot murenevat, sosiaaliturvaa ei ole, yhteisö hajoaa? Yksi opiskelijoista totesikin, ”kuulostaa siltä, että meitä yritetään lannistaa. Siihen emme kuitenkaan suostu!”
12h taidemaailmassa -maraton oli osa Kuvataideakatemian opetusta. Siksi sen opiskelijoille jättämä perintö ei ole aivan yhdentekevä.
Muuten ansiokkaan päivän päätteeksi olisikin halunnut kuulla opiskelijoille kerrottavan selkeästi, että taidemaailma korjaa kyllä itse itseään. Että nykyiset ammattilaiset ovat sitoutuneita parantamaan rikkinäistä koneistoa siten, että tulevat taiteilijat voivat valmistua olemassa olevaan taidemaailmaan, jossa on rakenteita – vanhoja ja uusia – jossa voi toimia, jota voi rakentaa ja jonka olemassaoloon voi vaikuttaa. Vaikka maailmasta ei tule koskaan valmista, täytyy sen kuitenkin olla sellainen, että taiteilijaidentiteettiä voi rakentaa ilman ahdistusta apokalyptisesta tulevaisuuden kuvasta.
Kirjoittaja oli yksi 12h taidemaailmassa -tapahtuman päivystävistä kriitikoista yhdessä Marja-Terttu Kivirinnan, Maaria Ylikankaan ja Otso Kantokorven kanssa.