327 valhetta ja totuutta valokuvaopiskelijoiden silmin

Laaja katsaus suomalaiseen nykyvalokuvaan ja pohdintaa siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty

a book of lies – väritettyjä totuuksia. Toim. Aukusti Heinonen ja Teemu Lehmusruusu. 2013, Musta Taide

A book of lies – väritettyjä totuuksia juhlistaa Valokuvauksen opiskelijat -yhdistyksen 40-vuotista historiaa. Se esittelee 327 valokuvaa 112 tekijältä, jotka opiskelevat valokuvausta jossakin kuudesta Valokuvauksen opiskelijat ry:n jäsenkouluista. Kirja on syntynyt innostuksesta valokuvaa kohtaan ja ideointi sekä kuvavalinnat on tehty kollektiivisesti. Kunnianhimoisena tavoitteena on ollut “yhdistää enemmän kuin erottaa” ja jokaiselta ehdotuksen lähettäneeltä on valittu mukaan ainakin yksi kuva.

Voi pitää jopa pienoisena yllätyksenä sitä, kuinka hyvin ratkaisu toimii. Tuloksena on kattava ja samalla tiivis katsaus siihen, mitä valokuvauksessa tällä hetkellä tapahtuu. Pyrkimys ulossulkemisen ja rajaamisen sijaan avaamiseen ja kollektiiviseen tekemiseen tuo teokseen särmää ja syvyyttä.

Kokonaisuutena kirjan koko ja taitto pitää paketin hyvin kasassa kuvien valtavasta määrästä huolimatta ja teosta on mukava lukea. Tuoreiden tekijöiden kuvat innostavat ja ilahduttavat. Eri lukukerroilla huomaan pysähtyväni eri sivuille ja mieleen painuu mielialasta riippuen aina uusia kuvaajia ja kuvia. Kuvien mielipuolisen määrän takia kokonaisuudesta on mahdotonta löytää yhtä selkeää ajan henkeä kuvaavaa linjaa tai jotakin tätä aikaa yksinkertaisesti kuvaavaa. Ehkä se paljastuu myöhemmin, jos on paljastuakseen. Nyt lukija voi keskittyä nauttimaan näkökulmien runsaudesta.

Kirjan tekstit muodostuvat Valokuvauksen opiskelijat ry:n puheenjohtajan Aukusti Heinosen esipuheesta ja neljästä eri dialogistapyöreän pöydän -keskustelusta, jotka valottavat suomalaisen valokuvakoulutuksen historiaa. Heinonen kirjoittaa esipuheessa:

“Tehdessämme valokuvia haluamme välittää tietoa tai tunteita – ilmaista jotakin sanoiksi taipumatonta. Rakennamme valokuvilla ympäröivästä todellisuudesta haluamamme kaltaisen, ja valokuvat rakentavat oman todellisuutensa. Valokuva viestii nopeasti ja ytimekkäästi paljon sellaista, joka sanoiksi puettaessa saattaisi vääntyä kielellisten vastineiden moninaisuuden mahdottomaan päättymättömyyteen.”

Tässä valossa kirjan tekstiosuudenosuuksien dialogimuoto on hieno oivallus. Sen sijaan, että olisi pyritty tiivistämään valokuvauksen opetuksen filosofia jonkinlaiseksi esseeksi, annetaan kuvien puhua puolestaan ja pureudutaan tekstissä monen näkökulman kautta siihen, millaisissa olosuhteissa kuvat ovat syntyneet ja millaisten vaiheiden kautta vallitsevaan tilanteeseen on päädytty.

“Pyöreät pöydät” -keskustelut on koottu vuosikymmenittäin ja keskusteluissa ääneen pääsevät sekä oppilaat että opettajat. Esiin nousee kullekin aikakaudelle keskeisimpiä taidetta ja maailmaa koskevia yleisiä huomiota. Havainnollistavat ja hauskat anekdootit piristävät lukukokemusta ja eikä tarvitse olla alaan sen kummemmin perehtynyt saadakseen keskusteluista paljon irti.

Aapo Huhta: Fanni sarjasta Bird in a Cage

Valokuvaopetuksen alkuvaiheita muistellaan 1970-lukua käsittelevässä pyöreässä pöydässä otsikolla ”Kamerataiteesta valokuvakoulutukseen”. Mukana ovat Ulla Jokisalo, Martti Lintunen, Merja Salo, Sakari Nenye, Timo Kelaranta ja Leena Saraste. Valokuvaan liittyy voimakkaasti poliittisuus sekä mediana että yhteiskunnallisena ilmiönä. Valokuvaukselle vaadittiin itsenäistä asemaa, ja vallankumousta tavoiteltiin opintojen ohessa. Lahden ja Helsingin opetuksen ero nousee esille jo tässä vaiheessa; Lahdessa oli paremmat resurssit ja teknisempi sekä ammattiin tähtäävämpi opetus. Painotus oli värikuvassa, multivisioissa, liikkuvassa kuvassa ja valokuvan installaatiot ja muut käyttötavat kiinnostivat. Taikissa oli akateemisempaa, painotus oli valokuvataiteessa ja opetuksen kirjo oli taideopetuksessa muutenkin laajempi.

1980-luvun otsikko ”Valokuvataidetta opiskelemassa” (Markku Niskanen, Taneli Eskola, Kristoffer Albrecht, Tuovi Hippeläinen, Philip Dean, Harri Hietala, Seppo Sarkkinen, Sanni Seppo, Jyrki Parantainen) kertoo valokuvan aseman vakiintumisesta taiteessa. 80-luku oli myös kansainvälistymisen aikaa, sekä suurien teknisten mullistusten aikaa. Digitaalinen kuva oli silti vasta tuloillaan, ja kuvauksen opiskeleminen tapahtui edelleen pitkälti pimiöissä, joissa vietettiin aikaa yötä myöten.

1990-luku ”Kandeja, maistereita ja tohtoreita” jatkaa digitalisoitumisen ja kansainvälistymisen tiellä, uusia tuulia opetukseen tuo siirtyminen uuteen tutkintorakenteeseen sekä valokuvatutkimuksen viriäminen: 1990-luvun loppupuolella julkaistiin ensimmäiset alan väitöskirjat. Myös Timothy Personsin käynnistämän, suomalaiseen valokuvaukseen huomattavissa määrin vaikuttaneen Helsinki Schoolin perustaminen sijoittuu 90-luvun loppupuolelle. Helsinki School on ollut merkittävä tekijä myös monien tuoreimpien opiskelijoiden kehityksessä. Toimintaan liittyvät riskit ja ennakkokäsitykset tiedostetaan, mutta samalla alalle kaivattaisiin lisää Personsin kaltaisia taidemanagereita.

1990-luvun pyöreän pöydän (Mika Elo, Ismo Luukkonen, Pekka Nikrus, Sanna Kannisto, Sandra Kantanen, Ari Saarto, Riitta Heiskanen, Sami Repo) puheenjohtajana toiminut Mika Elo pyrki herättämään keskustelua valokuvataiteen ja nykytaiteen suhteesta 1990-luvulla. Elo kommentoi: “Suomalainen valokuvataide tuntuu toisinaan kuitenkin oudolla tavalla sisäsiittoiselta ja laajemmasta nykytaidekontekstista eriytyneeltä.” Aiheesta olisi mielellään lukenut lisää. Onko valokuvataide jo osa nykytaidetta, vai onko se oman erityislaatuisuutensa vuoksi edelleen siitä sivussa? Monet kuvataiteilijat käyttävät valokuvaa yhtenä mediana muiden joukossa, mutta harva valokuvaaja edelleenkään jättää valokuvausta kokonaan. Toki poikkeuksiakin löytyy, kuten esimerkiksi Turussa valokuvausta opiskellut Antti Laitinen, joka edustaa suomea Venetsian biennaalissa sinne viemällään metsällä. Tai Tuomo Rainio, jolla “valokuva” taipuu yhtälailla objekteiksi kuin liikkuvaksi kuvaksi.

Onko rajojen itsetarkoituksellinen rikkominen edes tarpeellista? Suomalaisella valokuvalla on vahva, arvostettu identiteetti. Toisaalta vaarana saattaa olla tämän omaleimaisen identiteetin kääntyminen maneereiksi. Onneksi kirjan 327 valokuvaa kertovat muuta. Heterogeeninen joukko tekijöitä esittelee uniikkeja näkemyksiä, kertomuksia, kokeiluita ja ideoita, joita ei missään nimessä voi sulloa yhteen muottiin.

Anni Hanén: Kameleonttina liikkuu

Viimeisessä pyöreässä pöydässä kohtaa 2000-luku: ”Kansainväliset kiertolaiset” (Rami Hanafi, Sami Kero, Jenni-Justiina Niemi, Tuomo Rainio, Hanna-Kaisa Hämäläinen, Susanna Majuri, Perttu Saksa, Maija Tammi) keskustelussa todetaan heti alkuun valokuvauksen suosion nopea kasvu. 1990-luvun lopulla Valokuvauksen Opiskelijoiden jäsenmäärä oli 50 ja vuonna 2013 jäseniä on 137. Yhdistys arvioi opiskelijoiden määrän jäsenkouluissa olevan n. 200. Huoli tulevaisuudesta ja töiden riittämisestä on aiheellinen, toisaalta volyymi mahdollistaa moniäänisen materiaalin, variaatioita ja laatua.

Huoli yhteisöllisyyden sekä käsityötuntuman menettämisestä kulkee läpi keskustelujen, ja – varmasti syystä. Oleskelu pimiössä on luonut tiiviitä yhteisöjä ja antanut opiskelijoille mahdollisuuden kurssien lisäksi oppia toisiltaan. Vedostustaito, sävyjen näkeminen ja säätäminen käsityönä on monella antanut vahvan pohjan myös kuvankäsittelylle. Toisaalta yötäpäivää pimiöissä, juhlissa ja kapakoissa vietettyihin opiskeluaikoihin liittyy myös vahva romanttinen ulottuvuus – tiiviit yhteisöt, loputtomat keskustelut ja loputon into tuskin katoavat opiskelijoilta pimiötyöskentelyn vähenemisen myötä. Sami Kero tiivistää opiskelijayhteisön merkityksen:

“Yhteistä energiaa opiskelutovereiden kesken ei voi korostaa liikaa. Suurimman osan, jota koulussa opin, opin luokalta. Koulun tehtävä ei niinkään ole tarjota jotain tiettyä asiaa, vaan koulu tarjoaa puitteet, ja itse täytyy puskea siihen suuntaan, johon haluaa. Ryhmältä oppii kaikkein eniten.”

Läsnäoloa ei voi korvata. 70-luvun pyöreä pöytä ilmaisee keskustelun lopuksi huolensa juuri läsnäolon katoamisesta; sosiaalinen verkosto menee opetuksen ja koululla luotujen suhteiden edelle.

Koska valokuva on moniin kuvataiteen lajeihin verrattuna tuore media ja joutunut sen tähden raivaamaan itselleen tilaa taiteen kentältä, on kuvaajien yhteishenki usein vahva jo opiskeluvaiheessa. Tämä on vaikuttanut erilaisten tapahtumien, ryhmänäyttelyiden, ryhmien ja gallerioiden syntyyn, mikä puolestaan on tuonut valokuvataidetta näkyväksi kuvataiteen kentässä. Huoli tämän yhteisöllisyyden katoamisesta digitalisoitumisen myötä on ymmärrettävää. Erilaiset virtuaaliset yhteisöt kuitenkin tarjoavat uudenlaisia paikkoja ja ympäristöjä kuvien esittelyyn ja tuovat uudenlaista yleisöä valokuvalle ja on kiinnostavaa nähdä mitä tästä syntyy.

Kirjan nimi viittaa dokumentin ja totuuden kysymykseen, jota valokuvataide kantaa harteillaan. Kuvalla oletetaan yhä olevan todistusarvoa, en usko ennen kuin näen, ja samalla niihin aina liittyy lavastamisen pelko. A book of lies – väritettyjä totuuksia on osuva nimi kirjalle, joka tuo esiin yli sadan tekijän näkemyksen omanlaisestaan kuvan avulla välittyvästä totuudesta tai valheesta.

Lopuksi on pakko nostaa vielä esiin yksi pähkinä: Ymmärtämätön lukija jää miettimään ensimmäisen pyöreän pöydän keskustelussa mainittua pääsykoetehtävää. Esiintyykö Newtonin renkaita a) kehitteessä b) keskeytteessä vai c) kiinnitteessä?

Kirjaan liittyy myös näyttelyhanke, joka nähtiin koko laajuudessaan Suomen valokuvataiteen museossa 8.5. – 28.7.2013. Syksyn aikana näyttely jakautuu kolmeen osaan ja se on esillä Valokuvakeskus PERI:ssä, Turussa 13.9 – 6.10.2013, OYOY Galleriassa, Lahdessa 6. – 24.11.2013 sekä TR1:n Vooninkisalissa ja parvella, Tampereella 30.11.2013 – 12.1.2014.