Mika Vainio: 50 HZ. Nykytaiteen museo Kiasma, 20.02.2020 – 10.01.2021.
Liisa Lounila: Katvealue. Nykytaiteen museo Kiasma, 28.02.2020 – 10.01.2021.
“50 HZ AC […] will be used as a standard to which all other frequencies are related and tuned since it functions as the underlying drone of the city and all AC-powered equipment.”[1]
– La Monte Young
Nykytaiteen museo Kiasma esittää samaan aikaan Mika Vainion (1963–2017) postuumin 50 HZ -näyttelyn kanssa Liisa Lounilan näyttelyn Katvealue. Molemmat näyttelyt vievät pohtimaan ääniä ja aikaa, muistiin jääviä ohikiitävän havaitsemisen jälkiä, paikkoja ja hetkiä, jotka sivuutamme ja jotka kuitenkin jättävät jälkensä meihin. Lounila kerää arjen mystiikkaa sisältäviä “outouksia” teoksissaan. Itseoppinut Vainio on ajan, äänen ja aineen taajuuksien tunnun välittäjänä elektronisen musiikin ja nykytaiteen merkittävin aarre[2].
Kunstkritikk-julkaisuun kirjoittamassa arviossaan Lounilan näyttelystä Riikka Stewen käyttää termiä “objektiivinen sattuma”, viitaten André Bretoniin ja surrealisteihin. Mutta sama termi löytyy myös semiotiikan amerikkalaisen suunnan perustajalta Charles S. Peirceltä. Peirce kehitti kokonaisen teorian sattuman merkityksestä, jota hän kutsui tykismiksi (tyché eli sattuma). Vastakkaisena determinismille ja asioiden mekaaniselle kausaliteetille, tykismin mukaan asioiden tila minä tahansa aikana yhdessä tiettyjen sivuuttamattomien lakien kanssa ei voi koskaan määrätä täydellisesti asioiden tulevaa tilaa. Evoluutio ja muut tapahtumat maailmassa ovat aina yhdistelmä määrättyä ja määräämätöntä.
Lounilan omaan tahtiinsa kasvuineen, kukkimisineen ja lakastumisineen elävä puutarhapalsta teoksessa Garden (2017-2019) sekä seitsemästä vanhasta matkaradiosta kuuluvat newyorkilaisten meedioiden puhumat ennustukset (Seitsemän kristallipalloa, 2019) voi nähdä esimerkkeinä niin luonnon “silleen jättämisestä” kuin hetkistä löytyvistä sattuman ennakoimattomista yhteyksistä.
Sattumaa voi tarkastella myös yhteydessä serendipisyyteen, jota voi kutsua erityiseksi taidoksi asioiden intuitiivisessa huomioimisessa ja löytämisessä silloinkin, kun etsiminen ei ole aktiivista tai havainnon tai löydön merkitys ei ole etukäteen tiedossa. Serendipisyyden metodilla päädytään usein lopputulemiin, joita ei ole suunniteltu ennalta. Serendipisyys juontuu vanhasta persialaisesta sadusta, nykyisin Sri Lankan seuduille sijoittuvan Serendipin valtakunnan kolmen kuninkaanpojan matkasta. Michele Tramezzino käänsi ja julkaisi sadun italiaksi vuonna 1557, ja pari vuosisataa myöhemmin se oli käännetty jo monelle muullekin kielelle. Termin serendipisyys loi britti Horace Walpole kirjeessään ystävälleen vuonna 1754, jossa hän kertoi lukemastaan “höpsöstä sadusta”. Prinssit tarkkailevat matkoillaan ympäristöään, keräten monenlaisia huomioita eteen tulevista jäljistä ja yksityiskohdista. Eteen tulevien asioiden löytäminen ja huomioiminen voi johtaa ratkaisuun jonkin ongelman suhteen, jota ei olla huomioita tehdessä mietitty. Serendipisyyden käsitettä sovellettaessa tieteellisten löytöjen logiikkaan, ajateltiin että se toimii parhaiten alueella, jolta löytäjällä on jo valmiiksi laaja tietämys. Googlatessani sanaa huomaan yllätyksekseni Lounilan osallistuneen jo ryhmänäyttelyyn nimeltä “Serendipity”.Niinpä tietenkin!
Kenttä-äänityksiin perustuvassa äänikollaasissa Soundchamber Berlin (2004) Vainio on nauhoittanut kaupungin ääniä paikoissa, jossa hän on aikaisemmin kuullut jotain mielenkiintoista. Teoksen äänet tuovat mieleeni berliiniläisen äänisuunnittelijaystäväni huomion Berliinin ja Helsingin äänimaailman erosta. Seisoessamme bussipysäkillä ystäväni kiinnitti huomiota Helsingin pintojen ja kaikujen, surinoiden ja huminoiden kovuuteen, kun taas Berliinin äänet olivat hiljaisempia ja lempeämpiä. Soundchamber Berlin tuntuu todistavan väitteen. Luigi Russolo kirjoitti Hälyjen taiteessa (L´Arte dei Rumori, 1916) innostuneena uusista aistinautinnoista, joihin päädytään valitsemalla, ohjailemalla ja hallitsemalla äänten evoluution myötä syntyneitä uusia hälyjä. Futuristi-pioneerin tausta soitinrakentajana vertautuu DIY-musiikin ja maker-kulttuurin maailmaan, Vainion kaltaisiin itseoppineisiin taiteilijoihin sekä Jari Lehtisen ja Gregoire Rousseaun kaltaisiin teknisiin rakentajiin, jotka toimivat monen suomalaisen nykytaiteilijan töiden taustalla.
Russolon sotainto ja toksinen maskuliinisuus ovat kuitenkin hyvin kaukana aikamme äänitaiteen tekijöiden maailmasta. Vainionkin konemusiikki on tehty ihmisen kaltaisille koneellisille sommitelmille eikä tulevaisuuden kuvitelluille ohjelmoiduille kyborgeille. Elektronisen musiikkiin karikatyyrimäisesti liitetty etäisyys ja kylmyys on vastakohtaista Vainiolle, joka pyrkii jokaisessa teoksessaan luomaan vahvan tunteen.
Analogisten laitteiden tuottamat äänet ja taajuudet huminoineen, naksutuksineen ja surinoineen ovat Vainion tekemisen ytimessä, mutta vaikutteita hän ammensi niin kirjallisuudesta, kuvataiteista kuin fysiikan käsitteistäkin. Vainio pyrki pitämään käyttämänsä äänet mahdollisimman lähellä alkuperäisiä fysikaalisia lähteitään. Vainion ja belgialaisen LAb[au] -taiteilijaryhmän ääni-installaatio 2 x 540 kHz (2009) tuo esimerkiksi esiin äänitaiteessa ja elektronisessa musiikissa merkityksellisen diffraktion käsitteen. Kun valo tai äänet kulkevat esteen tai aukkojen läpi ne taittuvat sattuman ja matemaattisiin kaavoihin palautuvan järjestyksen välisessä jännitteisessä tilassa. LAb[au]n Mediaruimte-näyttelytilan Diffraction-näyttelyssä esillä ollut teos tutki diffraktiota kahden eriaikaisesti samalla taajuudella tapahtuvan ääniteoksen avulla. Kuusi vanhaa viritettyä putkiradiota toistavat naksuvista ja surisevista radioäänistä muodostuvaa eri aikaan alkavaa kahta sävellystä konstellaationa, joka ei koskaan ole täysin samanlainen.
Kuunnellessani Kiasman mustassa laatikossa Tommi Grönlundin valitsemaa valikoimaa Vainion sävellyksistä, huomaan lattiaan installoidussa oskilloskooppikuvassa tietyn ilmiön, kun olen kuuntelemassa levyn Oleva (2008) kappaletta nimeltä “Kausaaliton”. Kaksi erillistä viivaa tai nauhaa sykkivät aaltomaisesti toistensa kanssa tanssien, mutta tietyn rajan ylittyessä ne kytkeytyvät hetkeksi toisiinsa niiden väliin muotoutuvan intensiivisen värähtelyn toimesta. Obskuuri suhde tuo toisistaan irrallaan olleet korkeat ja matalat äänet yhteen intensiteetiltään salamaniskun kaltaisessa kohtaamisessa. Sattuma kuuluu tapahtumaan, jossa jossain tilanteessa olevat asiat liittyvät yhteen ennalta-arvaamattomasti ja näennäisen kausaalittomasti. Yllättäen, joko ilman nähtävää edeltävyyttä tai joidenkin odotettavien ennusmerkkien jälkeen, esiin kehkeytyy uusi tapahtuma. Ukkosmyrskyn nousun voi nähdä tuulen, pilvien kasautumisen ja ilmankosteuden yhteysvaikutuksesta.
Lounilan teoksessa 7BPM (2014) salamat välähtelevät kanjonin kaukaisuudessa pilvien, maan ja ilmakehän välisinä sähköpurkauksina. Näkymä on yhdistelmä satunnaisuutta ja ennalta-arvattavuutta. Teoksen nimi antaa ymmärtää salamaniskujen tiheyden olevan noin seitsemän iskua minuutissa. Kaukaisuus kanjonialueelta antaa mahdollisuuden turvalliseen tarkkailuun, vaikka yhtäkään salamaniskun merkitsemää paikkaa ei voi tietää etukäteen.
808 (2015)
Ymmärsin Pan Sonicin musiikillisen avantgarden ja kuvataiteen minimalismin välisen yhteyden ensimmäisen kerran konsertissa vuoden 2002 Avanto-festivaalilla, jossa duon muodostaneiden Ilpo Väisäsen ja Mika Vainion yläpuolella liikkui vaikuttavasti Kazimir Malevitšin kuuluisan maalauksen mieleen tuonut projisoitu musta nelikulmio. Yhtye oli joutunut pudottamaan nimestään yhden “a:n” ylikansallisen liikeyrityksen painostuksesta. Lopputulos on ainakin omasta mielestäni alkuperäistä onnistuneempi. Avanto-festivaalin Hommage à Erkki Kurenniemi -tapahtumassa he soittivat yhdessä Kurenniemen ja ruotsalaisen Carl Michael von Hausswolffin kanssa Kurenniemen 1960- ja 1970-luvulla suunnittelemia sähkösoittimia.
Vainio vierasti emootioiden luomista melodian tai toiston avulla. Hänelle tärkeintä oli tunne (feeling), joka voidaan saavuttaa yksinkertaisin biitein, korkein ja matalin äänin mutta myös abstraktein, monokromaattisin keinoin. Vainion ääniteoksen Onko (1997) tilaan kuuluu myös isoa maalauspohjaa muistuttava valkoisella materiaalilla täytetty valkoinen laatikko. Yhdistän teoksen Robert Rauschenbergin valkoisiin maalauksiin, joita tekijä piti muun muassa kelloina ja säätilan mittareina niiden pinnassa tapahtuvien valon muutosten ja aineellisen todellisuuden heijastusten vuoksi. Rauschenbergin ystävä John Cage näki puolestaan maalausten pinnoissa lentokenttiä ympäröivän todellisuuden valoille, varjoille ja hiukkasille.
Äänten näkymättömät värähtelyt laskeutuvat myös Onko-teoksen tilassa olevalle valkoiselle kentälle. Valkoisuus on hiljaisuutta ja hiljaisuuskin on usein täynnä tapahtumia. Kiasman näyttelyn hiljaisin teos on kuitenkin Vainion ja Tommi Grönlundin 808 (2015), vitriiniin suljettu hip hop ja teknokulttuurissa ikonisen statuksen saanut Roland TR-808 Rhythm Composer, jonka muistiin on kätketty alle kahden minuutin mittainen sävellys, jota ei ole äänitetty eikä kirjoitettu ylös nuotteina. Se on olemassa ohjelmoituna vain kyseisen laitteen muistissa.
Vainion installaatiossa 3 X Wall Clocks (2001) kolmen tavallisen seinäkellon minuuttiviisarien sykähdykset kuullaan voimakkaina tilaan asennettujen kontaktimikrofonien ja näyttelyhuoneen nurkkaan asetetun kaiuttimen avulla. Kellot näyttävät samaa aikaa, mutta niiden minuuttiviisarit nytkähtävät eteenpäin eri tahtiin. Epäsäännöllinen tahdistus on toteutettu teollisuusautomaatioissa käyttävän ohjelmoinnin avulla, noin 18 sekunnin syklin toistuessa aina tasaminuutein. Teos sisältää oikeastaan neljä kelloa, järjestelmän koostuessa kolmen sivukellon lisäksi myös näkymättömiin jäävästä pääkellosta.
Ääni-installaatio.
Ajan teema, niin sen kestojen moninaisuus kuin sen vääjäämätön matriisi, on molemmille taiteilijoille yhteinen. Lounilan videoveistos Passing by (2001–2017) muodostuu ison metalliverkkoisen lieriön ulkoseinille asetettujen monien monitorien aavistuksen verran eri nopeuksilla esitettävistä videokuvatallenteista maisemista, jotka on kuvattu eri aikoina autojen ikkunoista liikkeessä. Lounila kertoo niiden kuuluvan “varmuuden vuoksi” kuvattuihin materiaaleihin, ja hämmästyneensä materiaalin määrästä kun kovalevyt alkoivat täyttyä. Vaikka kuvissa ei ole mitään erityisen sattumanvaraista kun ne on tuotu yhteen, ne on kuvattu serendipiteetin metodilla. Ne ovat nyt yhdessä tavallaan sattumalta koska ne on muistettu tallentamalla ja säilyttämällä. Koska aika on mahdollistanut sen.
Petteri Enroth arvaa oivallisessa artikkelissaan Kritiikin Uutisissa Vainion olleen luultavasti tietoinen Félix González-Torresin AIDSiin sairastuneen rakastetun kuolemaan liittyvästä teoksesta Untitled (Perfect Lovers) vuodelta 1991. Siinä kaksi omaan rauhaansa rinnakkain jätettyä seinäkelloa käyvät synkronisessa rytmissä. Patterien väsyessä ne alkavat käydä epätahtiin ja lopulta myös pysähtyvät. Enrothin mukaan Vainion teoksen tuomionomaisilta kuuluviin raksahduksiin voi jopa heltyä. “…(A)ika ei ole tyhjä kategoria, jossa sattumalta tapahtuu asioita, vaan aika itse on sitä kaikkea, mikä on ja voisi olla”, Enroth kirjoittaa. Vaikka minuuttiviisarien liike onkin vääjäämätön ja jaamme ajan armottomuuden, elämme itse oman kestomme mukaisesti ja meidän tulisi antaa muidenkin elää omaa tahtiaan.
Enroth viittaa Vainion “kevytmystikon puoleen” ja uskontojen kolminaisuuksiin toistensa olemuksista seuraavan kasvun vaiheina. Itse ajattelen sleesialaista filosofia ja mystikkoa Jacob Böhmeä, ja tämän näkemystä ajasta “pyörinä pyörien sisällä”. En halua antaa liikaa merkitystä näkymättömälle pääkellolle ja ohjelmointilogiikalle kolminaisuutta pyörittävässä systeemissä. Tärkeintä on kuitenkin se mitä on näkyvissä ja koettavissa “havainnon yläjuoksulla” koska todellisuudessa ajan kellokoneistoon ei ole pääsyä.
Aika on kuin rauhoittava elektronisen äänen perustaajuus tai vesi, jossa kelluimme jo kohdussa. Fluidius vie meitä läpi elämän. Kirjassaan Kasvien elämä (Tutkijaliitto 2020) botanisti ja filosofi Emanuele Coccia muistuttaa, että ymmärtääksemme kalaa ja vettä, voimme ajatella äänen kokemusta meille. Se vie meidät maailmaan, jonka olemus on myös fluidi. Vesi ja muut nesteet tuottavat äänen lailla niissä kulkevien virtausten, värähtelyjen, olomuodon muutosten ja paineenvaihteluiden kautta erilaisia tuntoja ja tuntemuksia. Aistimme ääniä jo ennen syntymäämme, ja kuuloaisti kuuluu viimeisiin aistimuksiin, jonka kuuleva ihminen voi kokea ennen kuolemaansa. Ihminen joka ei kuule, voi aistia äänen värähtelyinä ja tärähtelyinä. Äänille elävä taiteilija ymmärtää myös paremmin maailman hydrosfääriä, vesikehää. Sylvia Plathin, Andrei Tarkovskin ja William S. Burroughsin lisäksi Vainiota kiehtoi myös amerikkalaisen Charles Kingsleyn lastenkirja Water Babies: A Fairy-Tale for a Land Baby (1863), jonka kuvituskuvaa Vainio lainasi myös erään oman levynsä kanteen.
Vainion äkillisesti päättynyt elämä vakavoittaa ajattelemaan kokemaamme aikaa satunnaisuuksien kokoelmana, jonka onnettomuus voi kääntää tai lopettaa peruuttamattomasti. Lounilan teoksissa Timekeeper (2017) ja In Between Days (2019) ajan arkinen työ näkyy hyönteiskokoelmamaiseksi sommitelmaksi asetettujen, taiteilijan äidin jäämistöstä löytyneiden muovisten pussinsulkijoiden päivämäärissä. Säilöntää varten kerätyistä sulkijoista on tullut kalenteri, johon on “säilötty aikaa”, kuten Lounila antaa ymmärtää. Mutta onko ajan säilöminen lopulta mahdotonta? Breaking Point (2014–2020) koostuu kolmesta videosta, joissa nähdään aaltojen murtuvan rantaan. Tekijä on liittänyt teoksen yhteyteen rannalta löytyneen paperin, johon tuntematon kirjoittaja on kirjoittanut “Wake up. Surf. Wake up. Surf”. Työn on jatkuttava koska se voi myös päättyä milloin vain. Ajatukseen liittyvältä surumielisyydeltä ei voi välttyä.
Vaikka futuristi Russolo aikoinaan asetti painopisteen kaupungin koneiden hälyyn ja meluun, hän luetteli myös luonnonilmiöiden ääniä maanjäristyksestä hurrikaaniin ja tuulen suhinaan sekä vesiputouksen kuohunnasta puron solinaan ja lehtien kahinaan. Ne eivät eronneet hänelle “hevosen kavioiden kapseesta, kärryjen horjuvista hypähdyksistä katukiveyksellä ja öisen kaupungin laajoista henkäyksistä”, kuten Veli-Matti Huhta muistuttaa Mustekalan kirja-arviossaan Russolon teoksen käännöksestä. Huhdan mukaan häly näyttäytyy Russololle luonnon manifestaationa mutta liukuu myös ihmisen yhteiskunnallisen olemisen piiriin. Tämä todistaa Huhdan mukaan Russolon yhteiskunnan sivilisoitumisesta ja urbanisoitumisesta.
Vainio on “vähintään Akseli Gallen-Kallelan veroinen taiteilija. Jos sadan vuoden kuluttua katsotaan vuosituhannen vaihteen yhteiskuntaa ja sen taidetta, niin mitä tästä kaikesta sotkusta jää lopulta jäljelle? Harva on osannut kiteyttää aikamme tuntoja niin tehokkaasti ja osuvasti kuin Mika Vainio”, tiivistää Mika Taanila Vainion merkityksen Tuomas Karemon Yleisradion KulttuuriCocktail -radioohjelmassa.
90 vuotta Russoloa myöhemmin kohtaamme kaupunkitilan ja elektronisen ympäristön analogisen ja digitaalisen ajanjakson välisellä vedenjakajalla. Jos sen tuottamia menetyksiä ja sekoittumisia ja kaiken tämän sisältämiä tuntoja halutaan tutkia mahdollisimman suurella selkeydellä, Mika Vainion tuotantoa ei voi sivuuttaa. Videolla ja mediataiteella on Vasulkat, äänellä on taas Vainio.
Teksti: Kari Yli-Annala
Kuvat: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen
[1] La Monte Young ja Marian Zazeela (toim,) (1969) (2004): Selected Writings, ubuclassics, 12. Sit. Leevi Haapala (2020): “50 HZ: Mika Vainio the Sound Artist”, Mika Vainio 50 HZ, Museum of Contemporary Art Kiasma
[2] 1900-luvun alussa perustetut Vainion ja Ilpo Väisäsen yhtye Pan Sonic sekä yhdessä Tommi Keräsen kanssa perustettu tuotantoyhtiö Sähkö Recordings ovat elektronisen musiikin nykyskenen olennaisia vaikuttajia. Sama pätee ehkä vielä suuremmassa määrin Vainion soolotuotantoon, jota hän teki muun muassa nimellä Ø. Se käsittää muun muassa levyt Metri (1994), Olento (1996), Mikro Makro (Ø + Noto) (1997), Tulkinta (1997), Wohltemperiert (Ø + Noto) (1998), Kantamoinen (2005), Aste (2006), Oleva (2008), Heijastuva (2011) ja Konstellaatio (2014). Vainion muita projekteja ovat olleet muun muassa Vainio / Väisänen / Vega (yhdessä Suicide-yhyeen Alan Vegan kanssa), Tekonivel ja Corporate 09. Vainio on tunnettu myös esiintymisistään keskeisissä uusden äänitaiteen näyttelyissä (mm. Sonic Boom Hayward Galleryssa 2000 ja Bed of Sound MoMAn PS1:ssä (2000; molemmissa yhdessä Ilpo Väisäsen kanssa), muista näyttelyistään ja yhteistöistään eri alan taiteilijoiden kanssa. Liikkuvan kuvan tekijöistä Vainio on tehnyt ääntä ja musiikkia eniten Mika Taanilan liikkuvan kuvan teoksiin. Yhteistyökumppaneihin kuului myös koreografi Cindy van Acker, joka kertoo Vainion miksaamaan Björkin Headphones-kappaleeseen viitaten Vainion musiikin herättäneen hänen kehossaan “piilossa olevia soluja, jotka eivät koskaan olleet tulleet kosketetuiksi”. Van Ackerin esityksen Speechless Voice Special Version Helsingin piti tulla Kiasma-teatteriin marraskuussa mutta koronavirustilanteen vuoksi esitys on jouduttu perumaan.