Happy and Yvette
Aki Pohjankyrö
Teemu Mäen näyttely tuntuu ensivaikutelmasta lähtien jännitteiseltä. Teokset tuovat esiin ja samalla peittävät suoraan sanomisen ja hienovaraisuuden rajaa. Esillä on suuri määrä töitä: maalauksia, muotokuvia, seinän täyttävä piirros, jättimäinen triptyykki, kaksi videoteosta ja valokuvia. Ensimmäistä kertaa näytteillä on myös Mäen grafiikkaa, viidentoista syväpainovedoksen valikoima. Kaikki teokset on toteutettu perinteisille kaksiulotteisille pinnoille, jotka täyttävät lähes kaiken seinäpinta-alan. Näytettävää ja sanottavaa on paljon, mutta avarassa galleriatilassa kokonaisuus näyttää yllättävänkin rauhalliselta. Teokset näyttäytyvät kontrastisissa suhteissa toisiinsa, mutta jokaisen katsomiselle on tilaa.
Näyttelyä kehystää runsas tekstimateriaali. Tarjolla on tietenkin pohjustava esittelyteksti. Sen lisäksi tikku-ukkopiirroksen yhteydessä on esillä Juha-Pekka Hotisen kanssa kirjoitettu essee Pyhä tiskivesi. Triptyykissä The Pussyhead esiintyvät kirjoitukset on ripustettu erikseen litteroituna maalauksen viereen. Myös teosten nimet ovat usein pitkiä ja sisältävät erilaisia viittauksia. Jos kuvallis-tilallinen esillepano onkin hallussa, tuntuu teksti-informaatio hieman hämmentävältä. Siitä kuitenkin selviää, että Mäelle taiteen tekeminen, oli se sitten maalaamista tai kirjoittamista, on aina filosofis-poliittista ilmaisua. Taide on hänelle filosofian ja politiikan kokonaisvaltainen ja joustava olomuoto.
Jako tekstiin ja kuvaan ei tietenkään ole itsestään selvä. Teksti ja kuva eivät lähtökohtaisesti ole toinen toistaan selkeämpiä tai tulkinnanvaraisempia. Niiden tuotannon ja vastaanoton tilanteet ovat yhtä lailla erilaisten valtarakenteiden leikkauspisteessä. Molempia voi myös pitää taiteena ja erilaisia merkityksiä avaavana tai sulkevana. Ehkä tätä kautta eräs näyttelyn teemoista tulee pintaan: mikään kerronta ei ole neutraalia. Niin näyttäminen kuin kirjoittaminenkin on aina jonkin kannan ottamista. Samalla nousee esiin kysymys filosofian ja taiteen suhteesta: millainen on tunnustettu filosofian muoto ja medium? Myöskään kysymystä politiikan estetisoitumisesta ei voi ohittaa. Millaisia arvoja näennäisen neutraalit kuvat kantavat?
Jännite suoremman ja hiljaisemman kuvaamisen välillä on mielenkiintoinen. Vaihtelevat kuvaamisen tavat tuovat maailmassa olemisen eri tavoin pintaan. Esimerkiksi valokuvat ja muotokuvat ovat hyvin vähäeleisiä, kun taas tikku-ukkopiirros ja The Pussyhead ovat paljon levottomampia. Suoraan sanottuihin kärjistyksiin huomaa tarttuvansa helpommin kuin hienovaraisempiin, rakenteelliseen väkivaltaan viittaaviin teemoihin. Samoin on yhteiskunnassa yleensä: selkeät poikkeamat järjestyksestä tunnistetaan helpommin kuin tavanomaisuuksiksi muuttuneet vallan käytön muodot.
Teokset ovat täynnä viittauksia paitsi maalaustaiteen traditioon, myös musiikkiin. Triptyykki viittaa nimeltä Dmitri Shostakovitshiin ja freejazz-trumpetisti Ralphé Malikiin. Shostakovitshin suhde neuvostohallitukseen oli kaksijakoinen. Toisaalta häntä vainottiin, toisaalta hän oli hyvin suosittu ja sai monia valtiollisia palkintoja. Kuten Shostakovitsh myös freejazz-muusikot ovat pyrkineet ottamaan etäisyyttä musiikillisiin konventioihin. Musiikki tuntuu mielekkäältä metaforalta paitsi triptyykin muodoille, myös koko näyttelyn vaihtelevalle dynamiikalle ja runollisuudelle. Siinä ei aina toisteta valmiita sointuja, vaan katsotaan miltä riitasoinnut tai atonaalisuudet voisivat kuulostaa.
Madame Matisse and Me
Maalaus Rouva Matisse (ja minä atlakseksi muuttuneena Henri Matissena) leikittelee Atlas-viittauksellaan kreikkalaisen mytologian ja populaarimuusikko Natacha Atlasin välillä. Ehkä se myös ravistelee katsojaa ja muistuttaa, ettei viittauksia ja symboleita kannata aina lukea liian sokeasti.
Näyttelyn erääksi teemaksi voi ajatella yksityiselämän suhteen ympäristössä tapahtuviin epäoikeudenmukaisuuksiin. Kuinka erilliseksi epäkohdista oman elämän voi ajatella, kun ympäristö on lähes väistämättä globaali? Entä mikä tai kuka on Vittupää , joka on kaiken epäoikeudenmukaisuuden takana? Sen penismäisen ulokkeen päässä näkyvät taiteilijan kasvot, jotka tuovat mieleen perinteisen kolme neljäsosaa -muotokuvan, jonka taiteilija maalaa peilin kautta itsestään. Tällöin maailman kaaoksesta vastuuseen kuviteltu muodoton pahuus katsookin kokijaa peilistä takaisin.
Tikku-ukkopiirrokseksi nimetty ”yhteisön kuvaus” on myös olemisen kuvaamista. Sitä tukeva essee Pyhä Tiskivesi luonnostelee eräänlaista yhteisöllistä olemisen filosofiaa, joka on kriittinen kaikkivoipaa rationaalista subjektia kohtaan. Yhteisöllisessä olemisessa ihminen saa merkityksensä vasta toisten ihmisten kautta. Yhteisön vastuu yksilöistä näyttäytyy yksilöiden vastuuna toisistaan. Tällaisen vastuun kaipuu on näyttelyssä vahvasti läsnä.
Vaikka Mäki puhuu usein ”maailmasta” ikään kuin yhtenä, esillä olevat työt näyttävät monia maailmoja. Ristiriitaisten viestien keskellä oma arvottaminen on välillä hankalaa, mutta ainakin arvojen valitseminen tuntuu jäävän katsojalle. Näkökulma on oikeastaan pakko valita, tai sitä on pidettävä jatkuvasti avoimena, sillä näitä näkemyksiä ei voi sovittaa harmonisesti yhteen. Ajattelu ei tule koskaan valmiiksi ja pysähdy, vaan pysyy avoimena.
Näyttelystä jää levoton olo, mutta en ole varma mikä levottomuutta herättää. Se ei ole kolkuttava omatunto, vaan enemminkin kaiken tämän arvorelativismin näyttämä keskeneräisyys, tyhjyys ja turhautuminen. Eikö edes joitakin pysyvämpiä arvoja ole tunnustettava, vaikka niiden haurauden käsittäisikin, jotta tältä levottomuudelta voisi pelastua?
Kuten Beckett, jolta näyttelyn otsikko on lainattu, kirjoittaa: ”No. […] Know happiness.”