Kari Yli-Annala 5.3.2012
Kammottava Sauli Niinistön kannatusbiisi ”Kuuden vuoden kuuliaisuus” on täydellinen ilmaisu siitä mihin ollaan tultu vaikka hän ja hänen oikeistokonservatiiviset kannattajansa tuntuvatkin tähyävätkin ainakin vuoteen 2030, mihin mennessä suomalaisen yhteiskunnan infrastruktuuri saattaa muotoutua joiltakin osiltaan hyvinkin toisennäköiseksi. Tähtäimenä ovat yhä suuremmat keskukset, joissa olisi yhä enemmän suurpääoman ehdoilla toimiva johto ja hallinto.
Nyt muistutetaan myös kulttuuriväkeä siitä, että ”isä” on jälleen palannut vallan kahvaan. Kulttuuri on jälleen naisten ja naismaisten miesten puuhastelua ja sille riittää rahaa vain erittäin hyvästä tahdosta tai jos sen ajatellaan hyödyttävän esimerkiksi matkailua tai Suomen tunnettuutta maailmalla. Markkinataloudella on valta, Kokoomuksella on valta. Aina välillä jotkin hankkeet nousevat esiin kyseenalaistamattomina mutta yli kaikkien niiden tuntuu tällä hetkellä olevan Guggenheim-museohanke, jonka kritisoiminen leimattiin yllättävän varhaisessa vaiheessa brutaaliksi hyökkäykseksi niin valtamedian kuin jo hankkeeseen joiltain osin jo sitoutuneidenkin toimijoiden taholta. ”Ymmärrättehän että jos nyt ette ota vastaan Guggenheimia, ei vastaavia rahoja ole tarjolla yhteenkään muuhun kulttuurielämän hankkeeseen”, on kulttuurielämän edustajalle saatettu tokaista virkamiehen suulla.
Helsingin velkaantumisesta on kovasti varoitettu ja erilaisia säästötoimia on yritetty ehdottaa – usein katastrofaalisen huonoin ehdotuksin, jotka heikentäisivät infrastruktuurin tasa-arvoisuutta – kunnes tulee Guggenheim ja kaikki tuntui kuin taikaiskusta muuttuvan. ”Nuuka isä” näkee mahdollisuuden ja kaupunki onkin valmis – edelleen kuitenkin ilmeisesti velkarahalla – rahoittamaan Amerikan sedän konseptiin perustuvan kultapoika Janne Gallen-Kallela-Sirénin promotoiman museon ja antamaan pääkaupungin paraatipaikan tontin kansainvälisen franchise-museon näyttelyhallille.
Antropologi David Graeberin mukaan ihmiskunnan historiassa ovat vuorotelleet virtuaalisen rahan sekä konkreettisen rahan aikakaudet. Viimeaikainen 1980-luvulla alkanut kehitys on palauttanut ihmiskunnan maailmanlaajuiseen virtuaalisen rahan aikakauteen ja johtanut tilanteeseen, jota hallitsevat IMF, isot yritykset, sijoittamiseen ja rahoitukseen erikoistuneet toimijat luotonantajien ja sijoittajien intressejä suojelevina tahoina (Debt: the first 5,000 years. Brooklyn, N.Y: Melville House 2011).
Graeberin mukaan väkivalta, velka ja orjuus liittyvät ihmiskunnan historiassa yhteen. Velkaa on monenlaista. On myös se velka, jota voimme tuntea olemassaolostamme maailmankaikkeudelle kaikessa sen sattumanvaraisuudessaankin, vanhemmillemme ja ympäröivälle yhteisöllemme sekä menneille sukupolville kielestämme, kulttuurista ja ylipäätään kaikista menneistä teoista. Nykyisen poliittisen vallan toimesta velkamme yhteiskunnalle kuitenkin latteutuu esimerkiksi Britannian pääministerin David Cameronin ajamassa alunperin yhteiskuntatieteilijä Phillip Blondin hahmottamassa ”big societyssa” – siitä kuinka hyvinvointivaltion ”kannustusloukut” purettaisiin työttömyysturvaa heikentämällä ja kuinka ihmisten vapaaehtoistoiminta korvaisi säästöistä aiheutuvia puutteita yhteiskunnan infrastruktuurissa. Nämä velvoitteet eivät tarkoita mitään muuta kuin uusliberalistista orjuuttamista, ”toivotalkoita” joissa rikkaiden ei tarvitsisi osallistua yhtään mihinkään. Tätä mallia yritetään nyt tuoda myös Suomeen poliittisten päättäjien ehdotuksissa kotihoidontuen ajan pienentämisestä kolmesta kahteen vuoteen sekä työttömyysturvan ja sairausvakuutuksen heikentämisestä.
Strategiaan on jo jonkin aikaa kuulunut myös yksityistämisen lisääminen. Globalisaation aikana valloittamista harjoittavat valtioiden ohella liikeyritykset ja Guggenheimin kaltaiset ylikansalliset ”yleishyödylliset toimijat” omine suhdeverkostoineen ja vanavedessä kulkeutuvine muine ”globaalisine pelureineen”. Eräs esimerkki yksityistämisen epäkohdista on viime aikoina ollut Helsingin yliopiston käyttämän, ylikansalliseen Ambea-konserniin kuuluvan Mehiläisen sairaalan varainsiirto verojärjestelmämme ulottumattomiin päätyville veroparatiisin tileille.
Guggenheimia perustellaan sillä, että Suomeen saataisiin arvotaidetta ja sillä, että se toisi risteilymatkustajien loputtoman virran Helsinkiin. Nykyisten taidemuseoidenkin toiminta perustuu kuitenkin jo vaihtopolitiikkaan Guggenheim-säätiönkin kanssa. Risteilymatkustajien houkuttaminen pääkaupunkiin ja haaveet Vantaan, Espoon ja Helsingin yhdistämiseksi super-Metropoliksi liittyvät osittain yhteen – kummastakin odotetaan pelastusta Helsingin velkaantuvalle taloudelle. Mutta onko kyse vain pelistä ajan kanssa, riskisijoituksista kansalaisten rahoilla? Päättäjät lupaavat että Guggenheim-rahat eivät vaikuta muuhun taiteen rahoitukseen Helsingin seudulla mutta silloin he tekevät enemmän lupauksia kuin mitä voivat henkilökohtaisesti pitää – päätöksiä tekevät tulevaisuudessa luultavasti ainakin osittain toiset tai kokonaan aivan toiset päättäjät.
Keskeinen motivaatio Guggenheimin tapauksessa tuntuu olevan uuden valloittajan, globalisaation pohjoisamerikkalaisen haaran edustajan monumentin saaminen itäistä tsaarinvallan vaikutusta täynnä olevan pääkaupungin keskustaan. Tässä rakennetaan kuvaa, onnistuneen valloituksen maisema