Saara Karhunen 15.8.2012
Ketä enää kiinnostaa puhua taideobjekteista? Nykytaiteessa prosessit, ideat ja aineettomuus ovat jo aikaa sitten ajaneet objektin ohi. Ajanmukaisemmalta tuntuu puhua esimerkiksi tilanteista, interventioista, aktivismista, tekijyydestä, interaktiivisuudesta, konteksteista, paikkasidonnaisuudesta, dokumentaatioista ja osallistamisesta. Näiden sanojen rinnalla taideobjekti kuulostaa pölyttyneen modernistiselta ja autonomiselta, myytävältä esineeltä tai statussymbolilta.
Viime aikoina objektikeskeisyydestä on haluttu päästä näkyvästi irti esimerkiksi Helsingin World Design Capital –vuoden retoriikassa, jossa palvelumuotoilun ajatuksen varjolla muotoilua on lähes kaikki mahdollinen S-Marketin reikäleivästä lääkärissä käyntiin. Tällainen lähestymistapa laajentaa näkökulmia, mutta tekee samalla asioista vaikeasti hahmotettavia ja epämääräisiä. Kun kaiken voi halutessaan määrittää esimerkiksi designiksi, se onkin kaikkea ja samalla ei mitään. Siirtymä aineettomiin, prosessimaisiin ja muihin edellä mainittuihin taiteen tekemisen muotoihin ei ole epäkiinnostavaa, mutta tällaisen ajattelun syleilemä häilyvyys voi olla uuvuttavaa. Siksi tuntuu hyvältä pohtia vaihteeksi taideobjektia, selkeärajaista ja konkreettista asiaa. Tarkasteluni ei rajaudu tässä ainoastaan taiteeseen, vaan ylipäätään materiaalisten esineiden merkitykseen kulttuurissamme. Kaikesta huolimatta objekti on juuri nyt, ja varmasti aina, monin tavoin ajankohtainen. Objekti on kiinnostava myös silloin, kun se kielletään tai kun sitä kritisoidaan. Tai silloin kun sitä ei konkreettisesti enää ole. Näihin ajatuksiin johdatti tänä kesänä Kasselissa esillä oleva Documenta 13.
Hitlerin pyyheliina ja muut keskuudessamme olevat esineet
Documentan taiteellinen johtaja Carolyn Christov-Bakargiev kokosi jättinäyttelyn pääpaikkaan Friedrichianumiin documentan ”aivot”, hermokeskuksen, joka valottaa näyttelyn muotoutumiseen liittyviä ajatuksia juuri erilaisten objektien kautta. Huone on täynnä pieniä veistoksia, keramiikkaa, piirustuksia, maalauksia, valokuvia, kirjeitä ja tablettitietokoneita. Erilaiset kategoriat ja aikakaudet sekoittuvat. Vanhimmat esineet ovat noin 4000 vuoden takaa (nykyisen Turkmenistanin, Uzbekistanin ja Afganistanin alueelta peräisin olevat Bactrian prinsessaveistokset), tuoreimmat liittyvät nykyteknologiaan ja arabikevään tapahtumiin (tablettitietokoneelta esitetty katkelma Egyptin poliisin luoteihin menehtyneen taiteilijan Ahmed Basionyn tammikuussa 2011 kuvaamasta videomateriaalista Tahirin aukiolta Kairosta). Mieleen jäivät erityisesti Toiseen maailmansotaan liittyvät tavarat. Vitriiniin oli aseteltu Adolf Hitlerin kylpyhuoneen varusteita (Hitlerin nimikoitu pyyhe, parfyymipullo ja Eva Braunin puuterirasia), jotka valokuvaaja Lee Miller oli ottanut talteen asuttuaan Toisen maailmansodan loppuvaiheen kuvausmatkalla Hitlerin asunnossa Münchenissä.
Näyttelyn laajalle leviävien teemojen yhteen kokoamisen lisäksi kuraattorin tavoitteena oli pohtia The Brain –kokoelman kautta yleisemmin ihmisten suhdetta ja kiintymystä objekteihin, ei ainoastaan taideobjekteihin, vaan ylipäätään materiaalisiin ja konkreettisiin esineisiin. Christov-Bakargiev kirjoittaa kokonaisuuteen viitaten, että ympärillämme on esineitä, jotka ovat säilyneet jopa vuosituhansia toisinaan hyvin hankalissa olosuhteissa; osa tarkoituksellisen säilyttämisen ansiosta, osa täysin sattumalta. (1) Eri yhteyksissä kohtaamamme esineet herättävät erilaisia ajatuksia ja tunteita, mutta niiden olemassaoloa sinänsä on helppo pitää itsestäänselvyytenä. Mielenkiintoisia eivät olekaan pelkästään ne esineet, jotka fetisoituvat ja päätyvät kiihkeän säilyttämisen kohteeksi. Ehkä mielenkiintoisempaa on ajatella niitä konkreettisia tapahtumia ja valintoja tekeviä ihmisiä, minkä johdosta jokin esine säilyy. Tuskin olisin seissyt Documentassa katsomassa vitriiniin viikattua Hitlerin pyyheliinaa, ellei Lee Millerillä olisi ollut mahdollisuutta ottaa sitä mukaansa ja ellei hän olisi jostain syystä päättänyt sitä tehdä.
Aineettoman teoksen spektaakkeli
Documenta 13:n taiteilijoihinkin kuuluva nykytaiteen kuuma nimi Tino Sehgal puolestaan edustaa sitä materiaalisuuden ja objektin kieltävää taiteen tekemisen aluetta, jonka avainsanoja ovat hetkellisyys ja kohtaaminen. Sehgalin tausta on tanssissa ja taloustieteessä ja hän tekee teoksia, jotka ilmenevät katsojien ja amatööriesiintyjien välille tarkasti rakennettuina tilanteina. Kasselissa esillä oleva teos This Variation on idealtaan äärimmäisen yksinkertainen ja kokemuksena ihastuttava. Teos perustuu tanssiin ja lauluun, joiden kokeminen tapahtuu pimennetyssä huoneessa. Näköaistin sijaan teoksen havainnoinnissa korostuu tunne esiintyjien fyysisestä läsnäolosta.
Sehgal on esillä juuri nyt myös Lontoossa. Hän toteutti Tate Modernin Turbiinihalliin hiljattain avatun tilaustyön, joka kuuluu Unilever –yrityksen sponsoroimaan sarjaan. Teos These Associations perustuu tarinankerrontaan ja se käsittelee muun muassa ryhmään kuulumisen teemaa. Mittakaavaltaan vaikuttavaan Turbiinihalliin toteutetun sarjan aiemmat teokset ovat olleet varsin monumentaalisia objekteja, kuten Anish Kapoorin Marsyas 2002 ja Olafur Eliassonin The Weather Project (2003). Teoksen vastaanotossa Sehgalin tapahtumallinen teos on asetettu arvottavaan sävyyn vastakkain näiden teosten kanssa. Taidekriitikko Alastair Sooke esimerkiksi kirjoittaa, että Sehgalin teos merkitsee spektaakkelimaisten objektien valtakauden päätöstä. Hän sanoo Sehgalin Live Artin olevan ajankohtaista, koska immateriaalisena taiteen muotona se vastustaa kapitalismin ja ylikuumenneiden taidemarkkinoiden valtaa. (2)
Sehgalin teokset pakenevat aineellisuutta niin määrätietoisesti, että se saa jo itsetarkoituksellisen showmaisia piirteitä. Teoksista ei ole tarjolla lehdistökuvia, eikä taiteilija dokumentoi niitä edes itselleen millään tavalla. Taiteilija korostaa, että teokset jättävät jälkeensä fyysiseen kokemukseen ja läsnäoloon perustuvat muistot. Aineettomuus ei kuitenkaan estä häntä myymästä hyvään hintaan teoksiaan, tai tarkemmin sanoen niiden esitysoikeuksia. Tyylilleen uskollisena hän ei kuitenkaan laadi kirjallisia sopimuksia myynnistä. Näin Sehgalin luoman logiikan mukaisesti teokset kieltävät aineellisuuden, mutta eivät ole täydellisen katoavia. Teosten hetkellisyys ei ole kertaluonteista, vaan toistettavaa, ja teoksia voi myös omistaa.
Tuhoutuneet ja traumatisoituneet objektit
Christov-Bakargievin esinekokoelma Documentassa sisälsi monta ajatusta objektien tuhoutumisesta. The Brain –huoneeseen oli tuotu esimerkiksi Libanonin sisällissodassa (1975-1990) kärsineitä veistoksia maan kansallismuseosta Beirutista, eräänlaisia sotainvalideja nekin. Esillä ollut vaikeasti hahmotettava kappale koostui toisiinsa sulautuneista metalli-, norsunluu-, lasi- ja terrakottaesineistä. Ainoastaan alkuperäisten esineiden materiaali oli tunnistettavissa. Talibanien Afganistanin sodassa vuonna 2001 maan tasalle tuhoamat Bamiyanin laakson Buddha-patsaat ovat lähihistorian toisen mittakaavan esimerkki sodassa tuhoutuneista objekteista.
Esineiden kokema kärsimys on tietenkin mitätöntä inhimillisen kärsimyksen rinnalla, mutta merkityksetöntä se ei ole. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaat esineet ja arkkitehtoniset kohteet joutuvat toistuvasti sodankäynnin välineeksi, niin tälläkin hetkellä Syyriassa. Niiden tuhoamiseen uhrataan ammuksia ja vaivaa, koska ne ovat enemmän kuin pelkkiä esineitä ja materiaa. Mitä enemmän objekteihin ladataan tiettyyn yhteisöön kytkeytyvää symboliikkaa, sen hauraampia niistä voi tulla. Dario Gamboni käsittelee Christov-Bakargievin esseen jälkikirjoitukseksi liitetyssä artikkelissaan maailmanperinnön ajatusmaailmaa ja siihen liittyvää objektien omistamisen hankaluutta. Hän kirjoittaa, että objektien valta yhdistää ihmisiä kansoiksi on samalla valtaa sulkea toisia pois. Konkreettisena ja omistettavana objekti on raja, joka erottaa sen edustamat arvot jakavan yhteisön niistä, jotka jäävät tai kokevat jäävänsä tämän yhteisön ulkopuolelle. (3)
Objekti on jo sananmukaisesti toiminnan, kuten halun, omistamisen, tutkimisen, vaalimisen tai tuhoamisen, kohde. Christov-Bakargiev kokeilee tekstissään ajatusta objektista subjektina erityisesti konfliktien viitekehyksessä: kuten ihminen traumatisoituu väkivallan tai onnettomuuden seurauksena, voi objektinkin ajatella traumatisoituvan. Hän viittaa moderniin traumateoriaan, jossa traumatisoituminen ilmenee kuulumattomuuden ja sulkeutumisen kokemuksina. Christov-Bakargieville objektin traumatisoituminen merkitsee hiljaisuutta, tuhoutunut objekti on väkivallan mykkä todistaja. (4) Libanonin kansallismuseon toisiinsa sulautuneet veistokset ja Bamiyanin Buddhien rauniot ovat juurikin tällaisia objekteja, joiden ainoa mahdollisuus on olla väkivallan mykkiä todistajia. Ne ovat menettäneet mahdollisuutensa yhdistää ihmisiä muuten kuin yhteisesti koetun konfliktin kautta, siten objektien tuhoaminen sodassa on yhteisön tulevaisuuteen kohdistuvaa tuhoa.
Ajatus traumatisoituneesta objektista johtaa myös takaisin Hitlerin pyyheliinaan, joka sai minut kaikkien Documentan taideihmeiden keskellä pois tolaltani odottamattomalla tavalla. Pyyhkeen ja muiden intiimien tarvikkeiden rinnalla näyttelyssä esitettiin valokuvia, joissa Lee Miller peseytyy Hitlerin kylpyammeessa ja katsoo suoraan kameraan. Miller valokuvasi Saksassa amerikkalaisjoukkojen mukana huhtikuussa 1945 ja tästä syystä hän majoittui Hitlerin asunnossa. Miller kuvasi itsensä kylpyammeessa samana päivänä, jona hän oli käynyt kuvaamassa Dachaun keskitysleirissä ja jona Hitler teki itsemurhan. Hänen likaiset saappaansa ovat tahranneet kylpyhuoneen valkoisen maton. Tarkasti rakennetussa valokuvassa Hitlerin muotokuva on asetettu ammeen reunalle. Christov-Bakargiev tulkitsee valokuvaa traumatisoituneena objektina, joka kertoo vaikeudesta löytää sanoja keskitysleirillä nähtyjen kauheuksien jälkeen.
Objektien pysyvyydestä
Palataan lopuksi vielä Tino Sehgaliin. Guardian-lehden haastattelussa Sehgal sanoo teostensa tehon kytkeytyvän siihen, että länsimaisessa kulttuurissa suhde materiaan on pakkomielteinen. Ihmisten elämä on parin viimeisen vuosisadan ajan perustunut hyvinvoinnin lisäämiseen materiaa kartuttamalla, kunnes 2000-luvulla omaisuuden asema on alkanut murtua. Sehgalin mukaan materiaaliset objektit tarjoavat meille valheellisen lupauksen pysyvyydestä ja varmuudesta. Hän vertaa objekteja kirjoitettuun kieleen, joka yhtä lailla suostuttelee lukijaa uskomaan sanomansa täsmällisyyteen. (5)
Sehgal tarkoittanee pysyvyydellä ja varmuudella objektien sisältämiä merkityksiä ja niiden tapaa kertoa niistä. Taide- tai muun kulttuurihistoriallisen objektin merkityksen voi ajatella olevan kiveen kirjoitettu, kun objekti ei vastaa sille esitettyyn väitteeseen. Kansakuntien arvojen kuvaksi valjastettujen veistosten ja muiden taide-esineiden sekä yhteiskuntien peruspilareina toimivien rakennusten voima perustuu tähän lupaukseen. Sehgalin ihmisten väliseen vuorovaikutukseen perustuvissa teoksissa tilanne on toisenlainen, avoin, siitäkin huolimatta, että tilanteet ovat ohjattuja. Asetelma kääntyy toisinpäin, jos pysyvyyttä ajattelee käytännönläheisesti objektien materiaalisuuden muistaen. Sehgalin aineettomat teokset ovatkin objekteihin verrattuna paljon ikuisempia, niin kokemuksina kuin myös omaisuutena.
Christov-Bakargievin objektia koskevat ajatukset Documentassa muistuttavat niiden roolista osallistujina ja osallisina. Materiaalisuutensa ansiosta niillä on mahdollisuus olla läsnä erilaisissa historian vaiheissa ja säilyä tai tuhoutua niiden myötä. Tästä näkökulmasta objektit ovat kaikkea muuta kuin staattisia ja toiminnalle ja muutokselle vastakohtaisia.
Viitteet
(1) Carolyn Christov-Bakargiev: On the Destruction of Art – or Conflict and Art of Healing (2012) 100 Notes – 100 Thoughts, No. 40, Hatje Cantz, s. 4-5.
(2) Alastair Sooken arvio The Telegraphissa 24.7.2012
(3) Dario Gamboni: World Heritage: A Shield or Target? (2012) 100 Notes – 100 Thoughts, No. 40, Hatje Cantz, s. 39.
(4) Carolyn Christov-Bakargiev: On the Destruction of Art – or Conflict and Art of Healing (2012) 100 Notes – 100 Thoughts, No. 40, Hatje Cantz, s. 8.
(5) Charlotte Higgins: Tino Sehgal’s Turbine Hall commission: ‘Attention is what I work with’, Guardian, 16.7.2012
Linkit
Documenta 13
Saara Hacklinin arvio Documenta 13:a Mustekalassa
The Unilever Series Tate Modernin sivuilla