Sini Mononen 6.11.2012
David Cronenbergin elokuva Cosmopolis sai ensi-iltansa tänä syksynä. Elokuvassa kauhun ohjaajana tunnetuksi tullut Cronenberg uudistaa genreä. Viime vuosina tehdyissä kauhuelokuvissa Cronenbergin Cosmopoliksen kuvaamaa tyhjyyttä kammottavampaa on vain maailman totaalinen räjähtäminen, joka nähtiin Lars Von Trierin Melankoliassa.
Cosmopoliksessa kauhu on äärimmilleen riisuttua. Se tapahtuu arkipäivässä, hiljaisuudessa, näkymättömissä, käsiemme ulottumattomissa, mutta silti jokaiseen elolliseen kytkeytyneenä, taloudessa.
Cosmopolis kertoo nuoresta liikemiehestä (Robert Pattison), joka matkustaa New Yorkin halki limusiinilla parturiin. Kuvaus on muotokuvamaista: Nuori finanssinero katsoo yleisöä suoraan silmiin valkoiselta nahkaistuimelta. Auto lipuu hiljaisuudessa, sen sisäosat on vuorattu korkilla, suurkaupungin äänet jäävät täysin valkoisen limusiinin rungon ulkopuolelle.
Majesteetillinen eteneminen keskeytyy turvallisuuspäällikön analyyseihin mahdollisista uhista: päähenkilön henkeä uhataan, presidentti olisikin liian ilmeinen kohde. Nuoret talousanalyytikot ja muut asiantuntijat vierailevat vuorotellen autossa tekemässä selkoa talouden käänteistä, jotka vaihtelevat ajatuksen voimalla. Mitä tässä autossa tapahtuu, tai ei tapahdu, on kytköksissä talouteen sen käynnistäjänä tai siitä kaatuvana. Valuuttakurssi on näiden ihmisten lisäksi ainoa, jolla on oma tahto ja luonto. Sen liikkeitä seurataan, mieltä analysoidaan ja luonnetta pohditaan; Siinä saavat vertaisensa matematiikka, runous ja musiikki.
Kaiken kauneus ja kauheus on valuuttakurssissa. Se on myös kaikkialla: Filosofiassa, ihmisruumiissa, kaupungin liikkeissä, ihmisten kulkusuunnissa, katutöissä, asfaltilla.
Abstraktina joka puolelle ulottuvana elementtinä raha on jotain paljon enemmän kuin roskaa. Raha on rottia, ruttoa levittävää saastetta, joka lisääntyy holtittomasti ja tahraa kaiken mihin se koskee.
Ainoa mitä sillä ei voi ostaa on kappeli ja siellä olevat Mark Rothkon maalaukset.
**
Samuel Weber tiivistää Benjamin Franklinin talouteen kytkeytyvän arvomaailman. Rahan kuluttaminen ja siten sen lisääminen on yksilön velvollisuus sillä “jos elämä määritellään yksilöiden kyvyksi lisääntyä ja uusintaa itsensä sekä näin ylittää äärellisyytensä, se että kieltäytyy käyttämästä rahaa tehdäkseen lisää rahaa luoton ja velan keinoin on Franklinille perimmiltään rikos elämää itseään vastaan”.
Franklin tiivisti kaupan teon arvot kirjoituksessaan “Hyvä neuvo nuorille kauppamiehille” (“Advice to a Young Tradesman, Written by an Old One” [1748]). Siinä hän toi esiin kuuluisan ajatuksen ajasta rahana ja korosti talouden kasvua suurimpana hyveenä. Luotto ja koronkiskonta olivat välttämätön askel kohti tätä korkeampaa tavoitetta.
Weber kytkee luoton, ajan ja rahan toisiinsa: “Jos aika on rahaa ja luotto on myös rahaa, aika – homogeeninen, laskettavissa ja haltuunotettavissa oleva aika – on myös luottoa, mutta vain silloin kun siitä tulee laskelmoinnin ja lunastuksen väline. Lunastus edellyttää paitsi lainan, myös sen korkojen takaisinmaksua. [–] Ja kuten olemme nähneet, Franklinille samoin kuin niin monille muillekin kyseessä on lopulta elämän ylimäärä suhteessa eläviin olentoihin – toisin sanoen suhteessa kuolevaisuuteen, jolta elävä olento singulaarisuudessaan ei pääse pakenemaan.”
Kun rahan lisääntymisestä tulee epävarmaa, luotto sen kasvuun ja ajan kannattavuuteen horjuu. Weberin esittämä ajatus luotosta lunastuksen analogiana ei ole uusi. Raha on ottanut uskonnon – ja lopulta elämän ja kuoleman – paikan paitsi arvomaailmassa mutta myös sanoissa, joilla hahmotamme hyvän maailmassa.
Lukeehan Yhdysvaltain rahayksikössäkin “In God We Trust”, Weber huomauttaa.
Rahan valtakausi arvojen kannattajana on ollut kuitenkin tuhoisa. Lopulta se on kääntynyt itseään vastaan ja lisääntyminen on alkanut merkitä kuolemaa.
**
Cosmopoliksessa ruton symboli rotta on nostettu rahan rinnalle. Rotan symboloima kuolema ei ole kuitenkaan uhista suurin. Cosmopoliksessa uhista suurin on se, että suurta konkreettista uhkaa ei ole. Edes kuolema ei voi kaataa tätä kauhua, joka perustuu yksilön kuolemankin ylittävään talouden voimaan.
Paradoksi syntyy, kun rahaa tehdään mahdollisimman paljon, aikaa tehokkaasti hyödyntäen ja lopulta se ylittäen. Mahdollisimman suuri voitto mahdollisimman pienessä ajassa on kaiken tavoite. Näin romahdus voi tulla milloin vain, missä vain. Limusiinin ulkopuolella oleva todellinen maailma on lopulta toissijainen maailma.
“Pitkällä aikavälillä me kaikki olemme kuolleita.” Brittiläisen ekonomin John Maynard Keynesin toteamus selittää sen, miksi kestävä kehitys ei ole kiinnostavaa. Se antaa myös viitekehyksen Cosmopoliksen kylmälle laskelmoinnille, tai paremmin sanottuna laskemiselle. Joka tuntee rahan parhaiten, laskee sen liikkeet tarkimmin ja elää eniten tässä hetkessä vaikka itse olisi kuollut.
**
Kun Cronenberg asettaa Mark Rothkon kappelissa olevat teokset ainoaksi asiaksi, jota rahalla ei voi saada, asettaa hän samalla Cosmopoliksen kauhun maailman ulkopuolelle ainoan asian, joka voi vielä kiinnittää elokuvan päähenkilöt elämään.
Jane Bennett käyttää termiä lumous (enchantment), kuvaillessaan elämystä, joka tekee elämästä nykymaailmassa elämisen arvoisen. Lumous on hetkellisen vapautuksen kokemista, hetkessä täydesti olemista. Se voi muistuttaa pelon ja kauhun kokemista, joka pysäyttää ja herättää aistit. Pelon ja kauhun olemukseen kuuluu kuitenkin laajemman elämyksen poissulkeminen, lumous sen sijaan herkistää elämälle kokonaisvaltaisemmin.
Bennett viittaa lumouksen yhteydessä taide-elämykseen, lumouksen voi kokea kuitenkin myös tämän päivän kulttuurimaisemassa. Se on jotain muuta kuin uskonnollinen kokemus, joka pyrkii selittämään kaiken jonkin yhden ilmiön alle. Lumouksen kokemus kiinnittää elämään, mahdollistaa maailman rakastamisen, ja on kytköksissä näin myös etiikkaan. Bennett toteaakin, että ei-lumoavaa maailmaa on vaikea rakastaa, ja sille on siksi vaikea tehdä myös mitään hyvää.
Maailma, josta puuttuu lumous, on matkalla kohti kyynisyyttä. Kapitalismin kannattajat eivät ole ainoita, jotka ovat vaarassa jäädä lumouksen ulkopuolelle. Bennett huomauttaa, että kyynisyyden rikokseen ovat syyllistyneet kulttuurissamme niin poliittinen oikea kuin vasenkin.
**
Cosmopoliksen äänetön maailma on tunteeton maailma. Kuin pieninä välähdyksinä äänimaisemaan hiipivä musiikki tuo häivähdyksen elämyksestä, mutta sammuu taas hiljaisuuteen. Cosmopolis on kohdannut henkisen kuoleman.
Olisiko Cosmopoliksen maailma väistänyt tämän kuoleman astumalla autosta ulos ja siirtymällä rahatalouden vastustajien piiriin? Todennäköisesti ei. Cosmopoliksessa limusiinin ulkopuolella mellakoiva vasen ei tarjoa sen paremmin lohtua kuin ratkaisuakaan romahdukseen.
Pelastus olisi jäänyt lunastamatta myös Rothko-ostoksilla. Kuten eräs elokuvan hahmoista huomauttaa, kappeli ja siellä olevat maalaukset ovat kaikkien omaisuutta, eivätkä siksi ostettavissa.
Lumousta ei voi ostaa. Sitä voi etsiä maailmasta, joka ei ole kenenkään, eikä minkään suuremman kokonaisuuden välttämätön osa. Lumous on sattumaa, avoimuutta elämälle. Se on uutta etiikkaa.
Siksi on loogista, että jumalan jälkeen kappelissa asuu taide.
Sanoohan Nietzschekin:
“Oppimalla kokemaan iloa, opimme parhaiten pois toisten vahingoittamisesta ja vahingon aiheuttamisesta.”
Tässä on yksi taiteen perusolemuksista: lumouksen ja ilon paljastaminen, ja lopulta elämään kiinnittäminen.
Kirjallisuus:
Bennett, Jane 2001. The Enchantment of Modern Life. Attachements, Crossings and Ethics. . Princeton and Oxford: Princeton University Press.
Nietzsche, Friedrich 1997. Thus Spake Zarahustra. Translated by Thomas Common. Hertfordshire: Wordsworth Classics of World Literature.
Weber, Samuel 2011. “Raha on aikaa. Mietteitä luotosta ja kriisistä”. Suomentanut Anna Tuomikoski. Tiede & Edistys 3/2012.
Simon Schama vierailee jutussa mainitussa Rothkon kappelissa:
Rothko by Schama