Teksti: Anna Tomi 3.9.2015
Kuvat: Mikko Väyrynen, Terhi Ekebom, Heikki Rönkkö, Aapo Rapi, Katri Sipiläinen
Ajat muuttuvat. Alussa oli kuusi sarjakuvataitelijaa, joiden perustamasta työhuonekollektiivista Helsingissä tuli yhteisöllisen ja monipuolisen toiminnan keskus. Vuonna 2005 syntyi Kutikuti ry, joka alkoi seuraavana vuonna julkaista neljästi vuodessa ilmestyvää Kuti-lehteä.
Aikojen muassa muuttuvat ihmiset: tempora mutantur, nos et mutamur in illis. Vuosien saatossa ryhmä on laajentunut. Pienestä, tiiviistä porukasta on kasvanut 39 taiteilijaa käsittävä väljä yhdistys, joka pyrkii edistämään taiteellisesti korkeatasoisen sarjakuvan asemaa ja yhdistämään nykysarjakuvan tekijöitä. Sen jäseneksi voi hakea kuka tahansa ammattimaisesti sarjakuvan parissa toimiva.
Ilmaiseksi jaettava Kuti-lehti syntyi alkujaan tarpeesta levittää nykysarjakuvaa sellaisillekin yleisöille jotka eivät sitä välttämättä olisi tulleet ostaneeksi. Nyt, kymmenen vuotta Kutikutin perustamisen jälkeen, yhdistys tunnetaan maailmanlaajuisesti kokeellisesta ja ennakkoluulottomasta sarjakuvataiteestaan.
Yhdistys juhlistaa kymmenvuotista taivaltaan Tempora mutantur -näyttelyllä ja samaa nimeä kantavalla juhlajulkaisulla. Ilmassa on vain aavistus nostalgiaa. Nimensä mukaisesti näyttely haluaa katsoa eteenpäin, ei taaksepäin. Kyseessä ei siis ole retrospektiivi menneistä projekteista vaan kokoelma nykyisten jäsenten töitä, jotka on tehty tilaustyönä näyttelyä varten.
Alkuperäisistä jäsenistä näyttelyssä on mukana viisi: Sami Aho, Benjamin Bergman, Jarno Latva-Nikkola, Tommi Musturi ja Kari Sihvonen.
Galleria Huudossa esillä oleva juhlanäyttely on Kuti-lehdelle tunnusomaisen värikkyyden juhlaa. Alun perin amerikkalaisen supersankarisarjakuvan kirkkaita värejä – etenkin pinkkiä ja sinistä – mukaillut lehti on vuosikymmenen aikana vienyt rohkean värimaailman varsin omanlaiseensa suuntaan. Rohkeutta ja kokeellisuutta lukuun ottamatta kutikutilaisten tyylejä ei sitten yhdistäkään mikään jaettu esteettinen periaate. Yhteisten projektien ulkopuolella kullakin jäsenellä on varsin erilainen ilmaisukieli. Myös näyttelyn skaala ulottuu laidasta laitaan: mukana on kertovaa sarjakuvaa, fantastisuutta, kuvia ilman sanoja, huumoria, groteskia.
Yhdistävä tekijä on kautta vuosien ollut ennen kaikkea kiinnostus lajin konventioiden koetteluun; kuten näyttelyn 41 serigrafia-painotekniikalla toteutettua työtä hyvin tuovat esiin, raja kuvataiteen ja visuaalisen runouden suuntaan on auki. Sarjakuvan määritelmän mukainen sarjallisuus korvautuu usein simultaanisuudella: kuvan lineaarisuudet eivät ole ruutujen määrittämiä vaan vapaammin virtaavia. Mikko Väyrysen herkullisen värikkäässä sarjakuvassa, esimerkiksi, kaupunkinäkymän voi tulkita tilannekuvana, jossa harhaileva katse alkaa kuitenkin nopeasti kehiä sekvenssejä, ajallisuutta ja tarinoita.
Mikko Väyrynen: ”Norm”
Terhi Ekebomin ”Come to me” -työssä, puolestaan, samanaikaisuus ja lineaarisuus asettuvat jännitteeseen, joka ottaa talon muodon. Muistojen, jälkien ja reittien kokoelmana talo – rakenne – edustaa loputonta ajan ja ajattomuuden köydenvetoa. Tästä muistuttaa Ekebomin teoksessa myös toinen ajattomuutta ilmaiseva tila, uni. Kuvassa unissakävelijä vaeltaa huoneiden läpi päätyäkseen pöllön syliin nukkumaan. Unen logiikka läpäisee kaiken: mittasuhteet, tapahtumien järjestyksen, fysiikan lait.
Terhi Ekebom: ”Come to me”
Niin ikään unenomaisesta, utuisesta jäljestään tunnetun Amanda Vähämäen näyttelytyö karkaa tällä kertaa varsin kauas unimaailmasta. Tekijän tuotannossa harvinaisempaa otetta edustavat selkeät väripinnat ja kontrastit, jotka ”The Shy” -nimisessä sarjakuvassa tukevat dynaamista ja kiemurtelevaa lukujärjestystä.
Simultaanisuus johtaa näyttelytöissä ennen kaikkea multilineaarisuuteen, luentatapojen moninaisuuteen. Esimerkiksi Heikki Rönkön ”Quests” tarjoaa pienine kuusikulmaisine ruutuineen useita mahdollisia lukureittejä, joiden välillä navigoidessaan lukija voi vaikuttaa juonen kulkuun. Espen Aarsethin kybertekstiteoriaa mukaillen voisikin puhua sarjakuvan ergodisuudesta: lukijan on tehtävä luennassaan valintoja esimerkiksi koskien sitä, pelastuuko tarinan sankari vai kuoleeko tämä väkivaltaisen kuoleman. Rönkön sarjakuvassa lukija ajautuu kuitenkin väistämättä jonkinlaiseen kehämäiseen Oidipus-tulkintaan, jossa seikkaileva hahmo siittää lapsen omalle kuningataräidilleen ja on siten myös oma isänsä. Sykli ei pääty koskaan.
Heikki Rönkkö: ”Quests”
Myös Tommi Musturin tuotannosta tutut, alati yhteen ottavat, toisiinsa sulautuvat ja aina uudelleen erkanevat hahmot synnyttävät kehämäisiä vaikutelmia. Niin Rönkön kuin Musturin sarjakuvissa mielikuvitusta kutittaa jonkinlainen ouroboros-aihelman uudelleentulkinta: käärme on ikuisesti tuomittu nielemään häntäänsä, tosin varsin absurdeissa merkeissä.
Vanha itsereflektiivisyyden ja ikuisen paluun symboli sopii kuvaamaan kutikutilaisten taiteellisia periaatteita laajemminkin. Perinteisen sarjakuvan ruuduista ja kerronnan konventioista ulos murtautuva kokeellinen nykysarjakuva on nimittäin kukoistava kenttä, joka keksii itsensä aina uudelleen.
Toisaalta perinteisessä tiukassa ruutukaavassa pitäytyessäänkin näyttelyn työt koettelevat ilmaisumuodon rajoja. Ryhmän tunnetuimpiin taiteilijoihin lukeutuvan Aapo Rapin teoksessa ahtaat ruudut kohtaavat äärimmäisen avaran tilankäytön mitä tulee perspektiiviin, lähikuviin ja sarjallisuuteen. Ja tietysti: Rapin hahmojen ilmeettömyyden ilmeikkyys on jälleen ainutlaatuista.
Aapo Rapi: ”Paku Pena”
Nykysarjakuvan itseviittaavuus – taipumus niellä oma häntänsä – on yhtäältä lajin notkeutta, analyyttisyyttä ja uudistushalua, toisaalta sarjakuvan omalakisilla viittaussuhteilla leikittelyä. Esimerkiksi Katri Sipiläisen sarjakuvassa skeittaavan noitahahmon päällä on saman bändin paita, jossa Sipiläinen itse soittaa, kuten myöskin näyttelyssä mukana oleva Heta Bilaletdin. Jonkinlaisena itseviitaavuuden eleenä upotus kutsuu lukijaa testaamaan omaelämäkerrallisia lukutapoja muutoin hyvin fantastiseen sarjakuvaan.
Katri Sipiläinen: ”Which witch”
Toisaalta on todettava, että kokeellisesta metsäfolkia soittavan Olimpia Splendid -yhtyeen ja Kutikutin taiteellisesti korkeatasoisesta diy-kulttuurista voisi ylipäätään löytää paljon samaa: luovuus, perfektionismi ja leikki eivät ole koskaan kaukana toisistaan, kun tekemisen lähtökohtana on kollektivistinen ja utelias suhtautuminen oman lajin mahdollisuuksiin ja mahdottomuuksiin.
Tempora mutantur – Kutikutin 10-vuotisnäyttely
Galleria Huuto Uudenmaankatu
20.8.–6.9.2015
Sami Aho, Mari Ahokoivu, Benjamin Bergman, Heta Bilaletdin, Terhi Ekebom, Roope Eronen, Matti Hagelberg, Jyrki Heikkinen, Mikko Huusko, Ville Kallio, Jan Konsin, Leo Kuikka, Reijo Kärkkäinen, Jarno Latva-Nikkola, Tiina Lehikoinen, Mikko Luostarinen, Hanneriina Moisseinen, Eeva Meltio, Tommi Musturi, Lauri Mäkimurto, Pauliina Mäkelä, Reetta Niemensivu, Jyrki Nissinen, Aapo Rapi, Kati Rapia, Hannele Richert, Heikki Rönkkö, Anna Sailamaa, Kari Sihvonen, Katri Sipiläinen, Petteri Tikkanen, Tuomas Tiainen, Katja Tukiainen, Riitta Uusitalo, Jari Vaara, Emmi Valve, Amanda Vähämäki ja Mikko Väyrynen.