Ville Andersson: Desert Music
5.2.-28.2.2021
Helsinki Contemporary
Ville Anderssonin (s. 1986) näyttelyssä Desert Music käytettyjen tekniikoiden kirjo on laaja. Näyttely koostuu valokuvista, digitaalisesti työstetyistä kuvista, piirustuksista ja vinyylitarralla toteutetuista teoksista. Se jatkaa Anderssonin vähäeleistä ja tyyliteltyä linjaa, mutta vie sitä myös uusille alueille.
Näyttelyn minimalistinen yleisilme vie ajatukset jopa designiin, tuotesuunnitteluun ja visuaalisiin identiteetteihin. Harmaasävyisessä teoksessa Desert Music (2020) valkoisena horisonttiin häviävän aavikkomaiseman alla lukee mustalla ja valkoisella teoksen ja näyttelyn nimi. Horisontin kahteen osaan jakama kuva-ala tuo mieleen Mark Rothkon (1903–1970) värikenttämaalaukset. Teos muistuttaa levyn kantta, ja tässä piileekin yksi avain näyttelyn teemoihin. Teosten nimet ovat kuin musiikkikappaleita, ääniraitana vain on hiljaisuus – tai joukko erilaisia hiljaisuuksia. Visuaalinen taide onkin perinteisesti suurelta osin hiljainen medium: maalaukset, piirustukset, veistokset, grafiikka ja valokuvat eivät tuota ääntä, vaan vaikenevat salaperäisesti. Värimaailma näyttelyssä on hillitty: mustaa, valkoista, punaista, hiekan sävyjä.
Hiekka on näyttelyssä läsnä sekä värinä että aiheena. Tiimalasin hiekan symboliikan kautta huomaan palaavani yhä uudestaan ajan ajatukseen, hiekan kuvissa pysäytettyyn liikkeeseen. Aavikolla hiekka virtaa, pidemmän ajan kuluessa. Dyynit siirtyvät, jyväset vaihtavat paikkaa. Myös ääni kulkee aalloissa, mistä muistuttavat valkopohjaiset teokset, joissa toisiinsa lomittuvat ohuenohuet viivat muodostavat väreilevän aaltoilevia kuvioita. Näkyvän rajoittuessa aivan minimiin alkavat muut aistit aktivoitua.
Hiljaisuus ja tauot luovat rytmiä musiikissa, ja vastaavasti negatiivinen tila luo muotoja. Katseeni alkaa kiinnittyä viivojen välisiin tiloihin ja avaruuksiin, ja sen kautta papereihin ja materiaaleihin. Teoksessa Bare (2020) kouluvihkoista muistuttava ruutupaperi tuo luonnoksenomaisuutta voimakkaan mustavalkoiseen teokseen, jossa varioidaan lohkareisen aavikkomaiseman teemaa musteella ja lyijykynällä. Muutamissa töissä käytetyt japanilaiset paperit kantavat mukanaan omia uurteitaan ja tekstuurejaan, ja tuovat kokonaisuuteen väriä hentoina pastellisävyinä, keltaista, vaaleanpunaista, sinertävän harmaata.
Tyhjyys viidentenä elementtinä on perijapanilaista estetiikkaa, jopa sen ydin ja lähtökohta. Ei ole yllättävää, että jokapäiväinen meditaatio kuuluu näyttelytekstin mukaan Anderssonin työskentelyyn. Hiljentyessä syntyy tilaa havaita heikkojakin ääniä, tuulen suhinaa, hiekan rahinaa, kuiskauksen. Paitsi materiaaleissa, myös aiheissa voi nähdä kaikuja Japanista: lammet ja niistä heijastuva kuu viittaisivat itään, paitsi että nämä lammet eivät tarjoa heijastuksia, vesi on kuivunut. Tyhjyyden hengessä aavikon olemus kiteytyy veden poissaoloon. Täysikuun roolin ottaa useammassakin teoksessa pyöreä valkoinen tarra.
Valokuvateoksessa As quiet as a cloud floating across the desert sky (2020) kenties auton ikkunasta ohiajaessa nähty kyltti mainostaulussa aavikkomaiseman keskellä vetoaa “SILENCE, PLEASE”. Jälkimmäinen sana on selvästi pienemmällä, se on melkein näkymätön kauempaa katsottuna, ja luo mielikuvan äänen häipymisestä kuiskaukseksi. On kuin aavikko pyytäisi ihmiseltä hiljaisuuttaan takaisin. Teos tuo mieleen myös studioyleisön ohjaamisen reagoimaan lavan tapahtumiin kylttien avulla, ja aavikolle rakennetut viihdeteollisuuden keskittymät kuten Las Vegasin. Ihmisiä ei Anderssonin teoksissa tässä näyttelyssä näy, mutta todisteeksi ihmisen läsnäolosta voisi ajatella luonnon aavikoitumisen pidempänä prosessina. Ihmisen jättämien jälkien teema toistuu kekseliäästi sormenjälkien uurteiden muodoista muistuttavissa musteella ja lyijykynällä toteutetuissa viivamaisissa teoksissa.
Vielä kuuloaistin ulottumattomissa korkealla taivaalla kiertelevät korppikotkan oloiset linnut valokuvateoksessa Chilling (2020) ovat kuin lupaus elävän organismin vääjäämättömästä lopusta, mutta vain yksilön tasolla, luonnon jatkaessa kiertokulkuaan. Teoksen nimi viittaa humoristisesti sekä rentoon oleiluun että hyytävään tunnelmaan. Kuvan alareunassa on keltaisella teksti kuin elokuvan tekstitys “(INAUDIBLE)”.
Näyttelyn valokuvateokset on kuvattu Yhdysvalloissa, minkä myötä ne herättävät runsaasti mielleyhtymiä amerikkalaisen valokuvan historiaan Ansel Adamsin (1902–1984) monumentaalisista maisemakuvista aina Dorothea Langen (1895–1965) ja muiden FSA (Farm Security Administration) -kuvaajien otoksiin yhdysvaltalaisen maaseudun lamanaikaisesta kurjuudesta 1930- ja 40-luvuilla. Anderssonin kokonaisuudessa aavikko on kuitenkin ennemminkin idea ja käsite kuin tietty paikka, jolla on historiansa. Kyltti maisemassa, ihmishahmojen poissaolo ja tekstin käyttö osana teoksia viittaavat erityisen läheisesti Ed Ruschaan (s. 1937), joka on valokuvannut ja maalannut samoja aiheita 1960-luvulta lähtien.
Neliosaisessa muste- ja lyijykynäteoksessa Dissolution (2020) pyörteilevien ääriviivojen verkosto saa ajattelemaan mitä tapahtuu veden haihtuessa. Vesi on elämää, kuivuminen rinnastuu kuolemaan ja hiljaisuuteen. Aineen hajotessa vain ääriviivat jäävät jäljelle. Teoksen muotojen topografinen luonne vie ajatukset kolmiulotteisen esittämiseen kaksiulotteisesti, paikan käsitteellistymiseen visuaaliseksi merkiksi.
Ensivilkaisulta pelkistetyn näköinen visuaalinen kokonaisuus kätkee sisäänsä hienovaraista materiaalista ja teknistä runsautta. Lähden näyttelystä mielessäni kysymys kuin zeniläinen koan*: Millainen muoto aavikon tyhjyydellä on?
* Koan on zeniläisessä mietiskelyharjoituksessa käytetty arvoituksellinen anekdootti, paradoksi tai kysymys johon ei ole vastausta.