1.4.2008 Kari Yli-Annala
Arvio New American Cinema Revisited –festivaalista elokuvateatteri Orionissa (26.3 – 30.3.2008)sekä Pro Arte IHME 0 elokuvaesityksistä Bio Rexissä 29.3.2008
Elokuvan valtakunnan keisarintuolissa istuu pitkän kertovan elokuvan Oskari-patsas ja sen pelloilla on töissä monta kelvollista Jussia. Sen lisäksi hovissa luuraa monta muuta traditiota, muun muassa valtakunnan asioiden raportoija dokumenttielokuva ja kaupallisen animaation hovinarri, joka pukeutuu toki välillä myös vakavampaankin asuun. Dokumenttielokuvakin on halunnut muuttaa imagoaan ja työskentelee osan aikaa myös taiteilijana. Kansalaiset ilmenevät kotielokuvilla ja –videoilla. Mutta tällainen valtakunta on itsessäänkin fiktionaalinen sommitelma, jota näihin genreihin suoraan sopimattomat projektit huojuttavat jo pelkällä olemassaolollaan. Valtakunnan tehtaina toimivien elokuvakoneistojen ja koulujen ulkopuolelta ja rajoilta kun tulee liikkuvan kuvan taiteilijoita ja kokeellisen elokuvan tekijöitä, jotka valmistavat omia soppiaan ja keitoksiaan, joissa genrerajat häviävät ja tavoitteet ovat toisia.
Kokeellisen elokuvan historian tutkija David Curtis nimittää tämän tradition “taiteilijoiden elokuviksi ja videoiksi”. Niiden tekijät rohkenevat radikaalimmillaan kysyä, onko keisarintuolissa istuvalla keisarilla ollenkaan vaatteita. Toisaalta osa tuntee magneetinomaista viehtymystä valtakuntaa kohtaan ja pyrkii imitoimaan tai soveltamaan sen toiminta- ja ilmaisutapoja. Nyt kuluneella viikolla Helsingissä oli kaksi tapahtumaa, jossa tämä potentiaalisesti vaihtoehtoinen traditio oli vahvasti esillä.
Avanto-festivaalin ja Kansallisen audiovisuaalisen arkiston yhteistyössä järjestämä New American Cinema Revisited –festivaali elokuvateatteri Orionissa (26.3 – 30.3.2008) toi uudelleen näkyville vuonna 1968 Espoon Dipolissa esitetyn avantgarde-elokuvan katselmuksen, jonka alkuperäisen kuratoinnin teki underground-elokuvan kronikoijana ja “matkasaarnaajana” tunnettu P. Adams Sitney. Rekonstruoivana kuraattorina toimi Mika Taanila. Vastaperustettu Pro Arte –säätiö puolestaan esitti Bio Rexissä lauantaina 29.3. tämän hetken kansainvälistä taiteilijoiden elokuvaa ja videota otsikon IHME 0 alla. Tapahtuman kuratoinnista vastasivat Paula Toppila ja Timo Valjakka.
Orionin näytöksissä Stan Brakhagen, Kenneth Angerin, Gregory Markopoulosin ja Andy Warholin teokset tekivät yhä vaikutuksen avoimen radikaalilla otteellaan elokuvakerrontaan. Brakhagen lumoava, James Joycen Odysseukseen verrattu mikro- ja makrotason yhdistävä “kaaosmos”, audiovisuaalinen runoelma Dog Star Man (1961-1964) sekä pysähdyttävä Songs-sarja (1966) kuuluivat tapahtuman ehdottomiin huippuhetkiin. Brakhagen ajattomalle lyyrillisyydelle vastapainoa ja ajankuvaa antoivat Andy Warholin kaksi teosta Harlot (1964) ja Space (1965). Kummatkin olivat Ronald Namethin ohjeellisesti käsikirjoittamia tableaux vivantin näköisiä esityksiä, joissa joukko Warholin Factoryn vakioväkeä Edie Sedgwickistä Mario Monteziin esittivät sekä feikkejä että tosia roolejaan.
Pro Arten järjestämässä Bio Rexin näytöksessä ilahduttivat etenkin Deimantas Narkeviciuksen kolme elokuvateosta, joista kaksi ensimmäistä olivat muutakin kuin hienoja tribuutteja kahdelle elokuvan renegade-ohjaajalle, Peter Watkinsille ja Andrei Tarkovskille. Etenkin rautaesiripun jälkeistä itäeurooppalaista mieltä luotaavat piirrokset, anonyymin kaitafilmimateriaalin ja Watkinsin haastattelun yhteentuova The Role of a Lifetime (2003) pohti liikkuvan kuvan etiikkaa mieleenpainuvalla tavalla.
Runa Islamin sekä Lauri Astalan, Elina ja Hanna Brotheruksen elokuvat oli kuvattu ja kerrottu tavattoman kauniisti ja elokuvateatteriesitys toi hienosti esiin niiden parhaat puolet. Turner-palkitun kuvataiteilijan Jeremy Dellerin ideoimasta yhteisöllisestä uudelleenlavastuksesta kertova Mike Figgisin The Battle of Orgreave (2001) oli sen sijaan kuitenkin vain 1980-luvulla tapahtuneeseen poliisien ja kaivostyöläisten yhteenottoon liittyvän kollektiivisen trauman terapeuttiseen aspektiin keskittyvä, ilmaisultaan ja kerronnaltaan varsin tyypillinen tv-dokumentti.
Matthew Barneyn 35 mm elokuva Drawing Restraint # 9 (2005) kiinnosti laajempaakin yleisöä, olihan mukana musiikin supertähti Björk. Taiteen megastara Barney jatkaa vaikuttavasti vapaamuuraritraditioon perustuvien rituaalien, symboliikan ja oman mytologian luomista. Katsojan omaan harkintaan jäi esimerkiksi se missä määrin kansainvälisen taidemaailmankin supertähtiensä teoksiin kohdistama arvotus ja arvostus toimii vapaamuurarimaisen veljestradition mukaisilla ehdoilla.
Christian Marclayn Up and Out (1998) perustui nokkelan banaaliin ideaan, intertekstuaalisesti toisiinsa liittyvän kahden elokuvan yhteen liittämiseen (Michelangelo Antonionin Blow Upin (1966) kuva ja Brian de Palman Blow Outin (1981) ääni). Teos levitti VHS-estetiikan Rexin isolle kankaalle. Se toimii ehkä kuitenkin parhaiten galleriaympäristössä, jossa katsoja voi itse valita kuinka pitkään teosta katsoo. Halutessaan sen voi rekonstruoida vaikka itse! Teos on äänenkäytön kokeilussaan John Gagen sattumametodin lisäksi selvästi eräiden Orionissa esillä olleiden underground-elokuvien kaukainen sukulainen. Esimerkiksi Ron Ricen elokuvassa The Queen of Sheba Meets the Atom Man (1963) improvisoituun DJ-tyyliin valittu 1960-luvun rockmusiikki muodosti rosoisen ja satunnaisen dialogin kuvan kanssa.
Bio Rexin ja Orionin tapahtumat sijoittuivat yhteensattuman johdosta osittain päällekkäin. Samaan aikaan kun Rexissä katsottiin Matthew Barneyta, esitettiin Orionissa Kenneth Angerin komea okkultismista energiaa hakeva rituaalielokuva Inauguration of the Pleasure Dome (1954) sekä amerikkalaisen yhteiskunnan nuoruudenkultin tummien ja tuhoavien vesien definitiivinen analyysi Scorpio Rising (1964. Tämä jakoi potentiaalisesti kiinnostuneen yleisön harmillisesti kahteen paikkaan – onhan Anger monen muun New America Cinema Revisited –sarjassa esittäytyneen tekijän ohella eräs Barneyn keskeisiä vaikutteita.
Orionin ja Bio Rexin tapahtumat runsaudenpulineen johtivat automaattisesti pohtimaan sitä, että festivaalityyppisten kontekstin lisäksi olisi hyvä, jos täkäläisille leveysasteille syntyisi myös pidemmälle aikavälille levittäytyviä avantgarde-elokuvan ja videotaiteen esitystraditioita. Tradition tuomiseen ihmisten ulottuville tarvitaan työtä: jatkuvuutta, tottumusta ja tiedottamista. Kaipaankin elokuvakerhon tapaan toimivaa jatkuvien esitysten sarjaa. Sitä seuratessa teoksia ehtisi kontemploida paremmin yksittäisinä töinä ja katsojan audiovisuaalinen ymmärrys kasvaisi vastaavasti korviahuumaavasti kohisten.