Hanna Lamnaouer 26.3.2015
OTOS. Turkulaista nykymaalausta koostuu kahdeksan turkulaistaiteilijan uusimmasta tuotannosta.
Töitä yhdistävät nykymaalauksen monimuotoisuus, vapautunut materiaalien ja värien käyttö sekä ennen kaikkea maalaamisen riemu. Näyttelyä sitovan teeman puuttuminen ei kuitenkaan näy ripustuksen monenkirjavuutena erilaisten maalauksellisten tyylien muodostaessa visuaalisesti johdonmukaisen ja tasapainoisesti artikuloituvan jatkumon.
Kati Immosen akvarelli- ja tussimaalaukset ottavat kantaa piikikkään naiivistisesti. Eläinhahmot puhuvat Itämeren tilanteesta ivaten ihmisen näkökulman materialistisuutta ja lyhytnäköisyyttä. Eiks o Eviania-maalauksessa hauki ui tyhjien muovipullojen ja pullotettua vettä vaativan tekstin lomassa. Teossarja Pullotetut kuvaa muistikuvia parhaista uimapaikoista, loisteliaista lomaristeilyistä, uhanalaisista eläimistä. Se vaikuttaa kysyvän, pystymmekö ajattelemaan luontoa erillään nauttimisesta ja muusta hyödyntämisestä. Sanotaan, että kantaa ottava taide on moraalitonta jos se estetisoi kuvaamansa vääryydet sen sijaan että toimisi asioiden parantamiseksi. Nostalgisoiva ja elämyksellisyyttä korostava näkökulma on kuitenkin se, mihin kuka tahansa voi samaistua. Sitä ei tulisi pitää esteettisenä päämääränä, vaan johdantona levottomuuden heräämiseen. Kuva, joka esittää uhatun kohteen myötätuntoisesti ja eläytyen, ei voi olla moraaliton. Immonen käyttääkin osuvasti märkää märälle -tekniikkaa levottomuutta herättävän hahmottomuuden, märällä täytettyjä muotoja eristyneisyyden esittämiseen. Rinnastattuna utuisen hahtuvaisiin, tiukasti rajattuihin pienoismaailmoihin meressä värjyvät tummat otukset, roina, öljy, sakka ja hiipuva elämä samentavat muutoin auvoisan mielikuvan.
Henna Aho: Swamp 3 (peura), 2014
Tiina Vainion teossarja Pro fide koostuu viidestä katon rajaan nipistetystä pressu- ja purjekankaasta. Näihin taiteilija on maalannut akryylilla sekä tuhkalla sisään kupertuvia interiöörejä katedraaleista, temppeleistä ja muista uskontojen pyhistä paikoista. Vainio on aiemmassa tuotannossaankin valinnut maalaustensa pohjiksi tarinan kerrontaa tukevia materiaaleja: purjekankaalle teollisuusmiljöötä, räsymatoille setelien kuvia. Työt ovat kertoneet maisemaa koskevista muutoksista sekä määrittelykamppailusta. Tälläkin kertaa määrittelykamppailu on osana tematiikkaa: vallan vaihdoksista huolimatta tietyt paikat säilyttävät johtoasemansa uskonnollis-poliittisina keskuksina. Kevyesti hahmotettujen palatsien pylväshallit kannattelevat raskaita kankaita, ikkunoista tulviva valo nostattaa. Valtaa symboloivien rakennusten ylevöittävä vaikutelma on ristiriidassa alituisen valtataistelun musertavuuden kanssa.
Henna Aho käyttää kollaasia ilahduttavan tuoreella tavalla. Hän leikkaa, liimaa, jopa punoo tuohitekniikalla pohjakangasta. Oikukkaan pinkeästi rajautuvat palat, pyörteet, nuolet, esittävät ja abstraktit osat, neonkylläiset sekä murretut värit, lisäävät kärsimätöntä tunnelmaa. Sommittelu on liian levotonta keskittyäkseen mihinkään, katselu uuvuttavaa, sattumanvaraista. Sekavuus kuitenkin tukee ilmaisua, sillä monet maalaukset kuvaavat ajattelun vaikeutta.
Erkki Nampajärvi: Ikoni, 2015
Myös Erkki Nampajärvi ja Jani Rättyä kuvaavat ajattelun sekavuutta: edellinen tutkii sekavaa ja epävarmaa länsimaisen miehenalun mielenmaisemaa, jälkimmäinen mielen tapahtumia sekavan oloisen maalausjäljen kautta. Kummallakin sommittelu leviää keskustasta räjähdysmäisesti. Nampäjärvelle sommittelu jää useimmiten kuvan reunojen sisäpuolelle, Rättyällä jatkuu yli reunojen jänteisyyttään kuitenkaan menettämättä. Laajentuminen jatkuu hajoamattomana toisiinsa tukeutuvien diagonaalisten ja tektonisten linjojen ansiosta.
Nampäjärvellä roiskemaalaus muhkeutuu kiiltäviksi värilammikoiksi, kosmisiksi mittasuhteiksi. Vastapainoa tuovat pienikokoiset maalaukset, joissa herkästi maalatut muotokuvat jäävät säälimättömästi mäiskityn värin alle. Teosten nimet, kuten Pieni enkeli, korostavat eleen rajuutta. Herkkä kudos ? abstrakteissa töissä paljas pohjakangas, esittävissä iho ? vaikuttaa puistattavan paljaalta synkkyyteen umpeutuvien massojen lomassa.
Elina Ruohonen kuvaa absraktien muotojen kautta musiikkia, resonanssia, hiljaisuutta sekä näiden tuottamaa fyysistä vaikutusta. Teokset on maalattu pleksille ns. takamaalauksena. Etupuolen pintaan jäävät matta-alueet rytmittävät hienovaraisesti nousevaa, lumoavaa liikevaikutelmaa. Muodostelmat soljuvat väreilevinä poimuina ja onteloina supistuen sykermiksi, poimuiksi, säleiksi. Työt puhuttelevat raikkaan lennokkaassa muotokielessään.
Myös Erika Adamssonin pleksille maalatut tilannekuvat leikittelevät takamaalauksen ja etupinnalle maalaamisen mahdollisuuksilla. Aiheet tulevat ihmisten arkisista toimista ja yhdessäolosta. Snapshot-valokuvat teosten lähtökohtana näkyvät sommittelun tökeryytenä sekä liioitelluina lyhennyksinä ja etäisyyseroina. Muotoilevaa varjostusta ei varsinaisesti ole, tummennukset ovat joko ääriviivoja tai pintaa hivelevien värialueiden poikkijuovituksia. Nämä poikkijuovitukset tuntuvat monesti korostavan elämän virran vääjäämätöntä kulkua ja kasvavaa etäisyyttä aiemmin läheisten ihmisten välillä.
Taiteilija kuvaa poikalasten leikkien lisäksi vanhempiensa ikäpolven olemusta, mikä ilmenee habitukseen sidottuna kehon kielenä. Kasvojen piirteet ja muut ulospäin työntyvät kohdat ovat viimeistelty etupuolelle valkokohotuksin ja ääriviivoin, ikään kuin symboloiden senioreiden periaatteiksi kiteytyneitä suhtautumistapoja.
Erika Adamsson: Senior Artist VI, 2014
Vaikuttavimmillaan sivellinteknikka on maalauksessa Rinnakkaisleikki: takamaalauksen siveltimenvedot kiitävät sutjakkaasti liukkaalla pinnalla, mikään ei ole velttoa. Värikerroksista- ja alueista on tunnistettavissa lukemattomia rytmillisesti varioivia, riemukkaita vetoja, ajatus lapsen, liikkeen ja ilon erottamattomuudesta.
Sirpa Särkijärven maalaukset muistuttavat menetelmällisesti nykykuvitustaidetta, jossa muotoilevat varjokohdat täytetään hallitusti leviävillä, abtrakteilla värimassoilla. Figuurien sisäpuoli avautuu toisinaan pitkän valotusajan juovittamiksi maisemiksi, tausta leikkautuu erilleen tasaisena kenttänä. Kasvojen epäsymmetria, jännitteisten asentojen vaahtoutuvat liikeradat ja yläviistoon sinkoavat ryöpsähdykset vaikuttavat kuitenkin paljastavan todellisia mielen kuohuja menneestä ja koetusta.
Mikä sitten on luonteenomaista turkulaiselle nykymaalaukselle näyttelykatselmuksen perusteella? Useimmat taiteilijat tutkivat töissään pinnan ja syvyyden, sekä representaation ja abstraktin samanaikaisuutta, modulaatiota. Representaation ja abstraktin samanaikaisuus ilmenee summittaisesti paljastuvina detaljeina: Nampäjärvellä, Aholla ja Särkijärvellä esittävät elementit jäävät saarroksiin, Adamssonilla ja Immosella abstrakti ja pelkistäminen kietoutuvat toisiinsa. Näyttely osoittaa miten represantaatio ja abstrakti asemoituvat toisiinsa vakuuttavasti, ilman käsitteellistä tai visuaalista ristiriitaa.
OTOS. Turkulaista nykymaalausta
Erika Adamsson, Henna Aho, Kati Immonen, Erkki Nampajärvi, Elina Ruohonen, Jani Rättyä, Sirpa Särkijärvi ja Tiina Vainio.
Wäinö Aaltosen museo 24.5.2015 asti.