Teksti: Paula Korte
Katri Naukkarisen (s. 1984) näyttely valokuvagalleria Hippolytessä lainaa nimensä Paul Celanin (1920–1970) samannimiseltä runolta So Many Constellations. Naukkariselle runon avaushuokaus muodostuu hengästyneisyydeksi kaikkien mahdollisten merkitysten ja niiden yhdistelmien edessä. Tämä onkin näyttelyn pohjavire: uudelleen näkemisen ja merkityksen annon sopimuksenvaraisuuden pohtiminen. Tarjolla on arvoituksia, vapaata assosiaatiota ja rinnastuksia abstraktiin taiteeseen.
Valokuva on vain osa prosessia, jossa Naukkarisen taide löytää äänensä. Yhtä tärkeäksi nousee näyttelytilan installointi, joka on oleellinen juuri uudelleen näkemisen mahdollistamisessa. Gallerian pääsali on yhtä aikaa äärimmilleen jännittynyt ja tyyni kuin herran huone. Naukkarinen on luonut tilaan tarkkaan harkitun rytmin. Se kuljettaa katsetta työstä toiseen tarjoten vuorotellen kiihkeitä kirkaisuja ja meditatiivisia levähdyspaikkoja. Ensimmäiseksi katsojan kohtaa takaseinän valtava, punaisen sävyissä uhkaavana ja autoritäärisenä päällekäyvä Please to Meet You, joka virittää ympärilleen shamaanisen tunnelatauksen. Vedoksen alla oleva pieni valkoinen koroke, jonka päällä makaa valokuvan punaista toistava kahtia murtunut kivi, tuntuu olevan jonkinlainen vaatimaton alttari. Onko kivi uhri vai palvonnankohde?
Samoihin mystiikan tunnelmiin vie valokuvapari Making a Small Circle ja Flock, joka rinnastaa perhealbumin kuvan metsäretkeläisistä ja siniseen taittavan negatiivin jonkinlaisesta noitapiiristä. Kuvat liittää yhteen niiden muoto, sillä molemmat esittävät ihmisten muodostamaa ympyrää tai piiriä. Katsoja olettaa nostalgiseen kultakehykseen suljetun kuvan olevan joko löytökuva tai jonkun nappaama perhekuva. Tarkempi tarkastelu kuitenkin herättää kysymyksiä: Miksi ryhmä on muodostanut piirin mättäälle? Keitä nämä ihmiset ovat? He vaikuttavat saman ikäisiltä, mutta mikä heitä oikein yhdistää? Kuvaa on myös vaikea paikantaa historiallisesti. Milloin tämä tapahtui? Kun ensi vilkaisulla viattomalta vaikuttava kuva ottaa assosiaatioparikseen pahaenteisen ja tummanpuhuvan kuvan vaaleisiin mekkoihin pukeutuneista naisista, ajatukset laukkaavat kohti mystiikkaa ja kansanuskontoja. Aivan kuin katsoja todistaisi jotain rituaalia.
Myös valokuvat Midnight ja Crying Out Loud synnyttävät rinnastuksen. Molemmat leikittelevät valokuvien esitykseen liittyvien normien kanssa: toinen on ylösalaisin ja toinen kyljellään (viittaan tässä kuvien asemaan suhteessa todelliseen kuvaesitykselliseen sisältöönsä, molemmat ovat toki oikein päin teoksina). Näin Naukkarinen tutkii valokuvan mahdollisuuksia abstraktion saralla. Kipeän suomalainen järvimaisema vertautuu Rothkon maalauksiin synnyttäen suorakulmien ja viivojen täyttämän abstraktin sommitelman. Samaa yrittää myös Crying Out Loud, mutta kuvan olemukselliset ominaisuudet pitävät sen liian tiukasti kiinni todellisuudessa.
Abstraktin valokuvan idea on kiintoisa, mutta monesti nähty. Jo Paul Strand (1890–1976) osoitti valokuvan kykenevän maalauksen veroiseen abstraktioon. Naukkarisen ote abstraktion ideaan tuntuu olevan jokseenkin harhateillä. Abstraktien maalareiden, kuten Piet Mondrianin (1872–1944), tavoitteena oli luoda maalauksen keinoin kokemuksellinen esitys maailmasta, joka tarjoaisi katsojalleen realistista maalausta syvemmän, transsendentaalista tavoittelevan näkymän pyrkien paljastamaan asioiden olemuksen niiden pinnan tuolla puolen. Samaan sitoutui Strand, jonka minimalistinen todellisuuden absurdiuden osoittava valokuvaus tarjoaa kouriintuntuvia otteita maailmasta. Naukkarisen teokset suhteutuvat abstraktioon varsin eri tavalla. Ne ottavat materiaalikseen todellisen maailman, mutta sen sijaan, että kuvat tähtäisivät paljastamaan todellisuuden todellisuuden takana, Naukkarinen turvautuu suhteellisen halpaan temppuun ja yrittää tehdä perinteisen realistisista kuvista abstrakteja leikkimällä vain kuvan orientoinnilla.
Kokonaisuuden puoleensa vetävin teos on ehdottomasti Green Scare. Se miellyttää graafisuudessaan silmää, joskin tämä saa pohtimaan, miellyttääkö teos vain, koska se tuo mieleen sisustusliikkeen kangasprintin tai tapettinäytteen. Green Scaren parina toimii Temporalin pehmeä yömaisema nimeämättömästä tropiikin kaupungista. Kaksikko on tasapainoinen ensimmäisen ollessa kiireinen ja tekstuurin täyttämä ja toisen raskas ja hidas. Teosparissa tärkeää onkin niiden synnyttämä vedon ja työnnön, edestakaisen liikkeen tuntu, joka vie katsojan transsiin.
Naukkarisen luoma kokonaisuus on yhtä aikaa hämmentävä ja selvä. Hänen motiivinsa ja tavoitteensa ovat kirkkaita: ajatuksena on katsoa maailmaa tuorein silmin ja nähdä konventionaalisten merkitysten sijasta uusia ja yllättäviä merkityksiä. Tämän on tarkoitus tapahtua tuomalla yhteen toisiinsa liittymättömiä kuvia ja esineitä, jolloin syntyy assosiaatioita ja tarinoita. Vaikka tila kokonaisuutena lupailee jotakin kiehtovaa, jäävät oivallukset sittenkin vähiin eivätkä teokset tunnu pääsevän lentoon. Jokin jää uupumaan.
Jos Naukkarinen etsii töissään tietä abstraktioon ja vapaaseen assosiaatioon, on Hippolyten Studiosta löytyvä Sirpa Päivisen (s. 1965) videoteos Homo Fluctuaris – Kelluva Ihminen varsin konkreettinen otteessaan. Videossa tukeva nainen kelluu alastomana hotellin uima-altaassa, yksin ja auringonpalvojien häiritsemättä. Teos tuntuu kajauttavan, että tässä on ihmisruumis: lihaa ja raajoja, rintoja ja ihraa. Tunnelma altaan ympärillä on kummallinen. Kukaan ei tunnu erikoisemmin reagoivan alastomaan kellujaan, vaikka näky on hämmentävä. Katsojalle tarjoutuu outo voyeristin asema, jossa tirkistelemme alastonta naista, mutta samalla tunnumme tekevän sen täysin hänen luvallaan, onhan kelluja valinnut paikakseen julkisen uima-altaan.
Kellujan liikkeiden seuraaminen osoittautuu rentouttavaksi, on kuin ottaisi itse osaa tuohon painottomuuden tilaan. Naisen hiukset ovat pehmenneet sametiksi hänen kasvojensa ympärille, hänen liikkeensä altaassa on verkkaista ja miellyttävää. Samalla teos tekee naisen ruumiin painon tunnun jotenkin hyvin fyysisesti todelliseksi, mikä on paradoksaalista, sillä vedessä kelluminen lähenee juuri painottomuuden tilaa. Rintojen laskeutuminen kohti kainaloita ja kehon pieni kallistuma päästä jalkoihin saa katsojan kovin tietoiseksi omasta ruumiistaan. Video vie ajatuksia yhtäaikaisesti myös elämän kiertokulun kahteen ääripäähän, syntymään ja kuolemaan. Veden turvallisesti syleilemä ihminen yhdistyy mielikuvaan sikiöstä, mutta samalla kellujan suljetut silmät ja totaalinen liikkumattomuus saavat pohtimaan, onko nainen lainkaan elossa. Kiehtovalla tavalla teoksessa ovat läsnä nämä vastakkaiset olemisen muodot samanaikaisesti. Kysymys jää vastaamatta, sillä video ei paljasta kellujasta mitään sen enempää, vaan nainen jää ajelehtimaan uima-altaaseen. Konkreettisena ja todellisena.
Katri Naukkarinen, So Many Constellations & Sirpa Päivinen: Homo Fluctuaris – Kelluva ihminen Galleria Hippolytessä 27.6.2014 asti