Saara Hacklin 6.11.2015
Liikkeellä marraskuussa -festivaali käännätti tämän vuoden ohjelmistonsa yhteyteen Frédéric Pouillauden tekstin ”Näyttämö ja aikalaisuus”. Tekstistä järjestettiin keskustelutilaisuus Nuoren Voiman toimistolla, johon sain osallistua yhdessä Olli Ahlroosin, Simo Kellokummun, Julius Telivuon ja Joakim Puseniuksen kanssa.
Ranskalaisfilosofi Pouillauden – jolla itselläänkin on tanssijataustaa – teksti on alun perin julkaistu 2004, mutta siinä on edelleen ajankohtaisia kysymyksiä. Ja kuten keskustelutilaisuudessa kuulimme, samalla teksti tietysti heijastaa omaa aikaansa ja erityisesti ranskalaista perinnettä, jossa tanssilla on keskeinen asema. Me keskustelijat emme kuitenkaan olleet paikalla tanssin asiantuntijoina, vaan pohtimassa sitä, miten aikalaisuutta ja näyttämöä voisi ylipäätään ajatella.
Koska työskentelen tanssin sijaan nykytaiteen parissa, minua kiinnosti tekstin pohdinta ajasta: Pouillauden artikkelin otsikko kuulu ranskaksi ”Scène et contemporainéite”. Julius Telivuon käännöksessä se muuntuu muotoon näyttämö ja aikalaisuus. Ranskan contemporain tai englannin contemporary on myös nykytaiteen määrite. Mutta onko nykytaide yksinkertaisesti jotain, jota tehdään tässä ja nyt? Siis aikalaista tai samanaikaista taidetta?
Kuvataiteen kentällä nykytaiteen käsite on perinteisesti nähty seuraavan modernia. Filosofi Peter Osborne on kirjoittanut Anywhere Or Not At All: Philosophy of Contemporary Art (2013) -teoksessa, miten käsite alkoi esiintyä tiuhemmin nimenomaan toisen maailmasodan jälkeisenä aikana. Kriisin jälkeisessä tilassa yhteistä oli selviytyminen sodasta, yhteinen jaettu nyt-hetki. Tuolloin ”nyky-” oli lähinnä lisämääritelmä modernille, uusimman uuden osoittaminen. Vasta myöhemmin käsiteen käytössä alkoi korostua pesäeron hakeminen moderniin.
Tänä päivänä nykytaiteeseen yhdistetyt piirteet resonoivat hyvin Pouillauden analyysin kanssa siitä, miten (ranskalaisen) nykytanssin voisi tiivistää: siinä on kyse esityksen itsetutkiskelusta. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, miten tanssiesityksessä huomioidaan rakenteelliset puitteet, miten teos huomioi oman esitystilanteensa ja toisaalta, miten tanssi ei enää välttämättä näytä tanssilta, kun mikä tahansa voi olla tanssia. Sama käännettynä kuvataiteen kielelle voisi tarkoittaa vaikkapa instituutiokriittistä ja yhteisöllistä nykytaiteen teoshanketta, jolla ei ole perinteistä ”lopputuotetta” objektin muodossa. Samalla tietysti herää kysymys, onko teos, joka ei näitä kriteereitä täytä, ollenkaan ”aikalainen”?
Entä olemmeko taiteilijoina tai katsojina aina väistämättä tiettyjen asioiden aikalaisia? Onko taiteilijan luova työ aina tässä ajassa? Filosofi Giorgio Agamben luennoi vuonna 2007 otsikolla ”Che cos’è il contemporaneo?” (What is the Contemporary?”). Agamben liittää todelliseen aikalaisuuteen erkaantumisen ja anakronismin: aikalaisuuden määritelmä on olla yhtä aikaa omaan aikaan kiinnittynyt ja siihen pienen etäisyyden pitämistä. Liian täydellisesti omaan aikaansa uppoutunut ei pysty näkemään sitä kunnolla. Se, mitä Agambenin mukaan pitäisi nähdä tarkasti, on tuon oman aikakauden hämäryys, se mikä jää pimeyteen. Tästä pimeydestä on tulossa valoa meitä kohti, se vain ei vielä ole ehtinyt perille. Tuon valon näkemiseksi pitää pinnistellä – ja se on osattava suhteuttaa omaan, menneeseen ja tulevaan aikaan.