Kate McIntosh: In Many Hands
Baltic Circle, 12.-13.11.2019
Käteeni asetetaan kivi. Katson kättäni koskettamassa kiveä, tunnustelemassa sen pintaa. Katson heijastuksia. Kissankultaa? Pyöritän kiveä, pyyhkäisen sen karkeaa pintaa. Olen valmis antamaan sen pois. Siirrän kiven eteenpäin vieressä istuvan katsojan käteen. Käännän katseen oikealle.
Hetkinen – korjaus edelliseen. Samalla kun katselen välkehtivää kiveä, toinen käteni lepää pöydällä. Se kannattelee vierustoverin kättä. Ja kun ojennan kiven pois, oma käteni laskeutuu oikealla puolella istuvan katsojan ojennetun käden päälle. Istun tiivisti rivissä ja käteni pysyivät kosketuksissa kahden vieraan ihmisen kanssa koko ajan.
Uusiseelantilaisen Kate McIntoshin (s. 1974) In Many Hands -teoksessa pääosassa ovat esineet ja kädet. Teoksen asetelma on riemastuttava harjoitus aistienvälisyydestä, kaksoiskosketuksesta ja vastavuoroisuudesta. Minä voin katsella esinettä, mutta sitä koskettaa joku toinen. Käteni koskettaa toisen kättä – karkeaa, pehmeää, hikistä, kuivaa – vai koskettaako sittenkin toisen käsi minua? Esityksen aikana minua kosketetaan tavalla, joka minun on tarkoitus toistaa seuraavalle. Näköaistiakaan ei aina tarvitse. Miten esineiden kohtaaminen muuttuu, kun en voi nähdä niitä?
Mutta palataan vielä riviin, jossa esineet kulkevat käsien lävitse. Katse kääntyy oikealle, yrittää hahmottaa seuraavaa esinettä. Onko se kivi- vai kasvikuntaa? Kevyt vai painava? Karkea vai sileä? Aistihavainnon ennakko-oletuksista syntyy aluksi hienovireistä draamaa: painavaksi luulemani olikin huokoinen ja kevyt. Huomaan, että tahtomattakin esineistä syntyy tarinaa. Hauras pienen eläimen kallo ja petoeläimen hampaat alkavat kietoutua toisiinsa. Uhri ja saalistaja?
Esinevalikoima, joka vaeltaa katsojarivistömme poikki, vie ajatuksia kuriositeettikabinetteihin. Varhaisiin yksityiskokoelmiin, joissa maailmaa hallitaan ja järjestetään. Erikoiset eläin-, kasvi- ja kivikunnan näytteet sopisivat hyvin jonkin entisaikojen äveriään yksityiskeräilijän kokoelmaan. Mutta rivissä istuva katsoja, joka ottaa vastaan lähestyvät esineet ja ojentaa ne taas eteenpäin seuraavalle, ei ole asemassa päättää, mikä hänen käsiensä lävitse kulkee, minkä torjuu ja mistä pitää kiinni. Katsoja ei ole hallitsija, jonka ympärille kokoelma asettuu, vaan yksi käsipari ketjussa, joka ottaa vastaan ja ojentaa eteenpäin.
Oman kokoelmansa keskushenkilön sijaan katsoja onkin osa linjastoa, joka kuljettaa eteenpäin kummallista esinekavalkadia. Mahdollisia uteliaisuuden, halun, pelon tai ällötyksen kohteita, jotka eivät pysähdy kenenkään luo. Toisiin esineisiin käsien kosketus jättää jäljen, esine murtuu tai hiutuu olemattomiin. Yksittäinen käsipari linjastolla ei ole myöskään täysin vallaton. Esineet esiintyvät, mutta niin myös kädet! Katsoja voi vaikuttaa siihen, miten esine siirtyy seuraavalle. Ojennanko rauhallisesti, yritänkö yllättää vierustoverin? Rakennanko draamaa kallon hampaista tai kevyen kiven pettävästä ulkonäöstä?
Esineet myös tahriintuvat ja jättävät meihin jälkensä. Taikahiekan jälkeen luokseni lämähtävä levä on karkeaa, koska siihen on tarttunut edellä kulkenutta hiekkaa (ranta!). Ja kuten arvata saattaa, levä ja hiekka olivat vasta pientä kutittelua, mukavan neutraali kiven pyörittely etenee kohti haastavampia materiaaleja ja erikoisempaa käsikonstellaatiota, joista kukaan ei selviä tahriintumatta. Vierustoverin kädetkin vaihtuvat vieraampiin. Katsoja ottaa osaa sotkeentumalla.
Rivissä istuvat ihmiset ehkä muistuttavat tehdastyöläisiä, mutta kun katsojista nousee hihitystä ja hekotusta, siirtyy assosiaatio koululaisjoukkoon. Ja toisaalta pienen hetken aikaa toistensa puoleen kumartuneet katsojat ovat kuin viimeisen ehtoollisen opetuslapset. Sopivasti raamatullisessa hengessä esitykseen kuului myös käsien peseminen. Ketä me oikein olemme? Kun esitys päättyy, huomaan kengässäni painavan kuivatun herneen.