Ajan ja ajattomuuden valokuvat – Jouko Lehtolan muistonäyttely

Jouko Lehtola In Memoriam, Valokuvagalleria Hippolyte 7.-29.5.2011

Nuppu Koivisto 18.5.2011

Nimetön, sarjasta Nuoret sankarit, 1996

Nuorisokuvausta, rockfestaritunnelmia, mediapohdiskelua ja eleetöntä maisemaa – kaikkia näitä elementtejä löytyy kahdesta salillisesta valokuvataiteilija Jouko Lehtolan (1963-2010) muistonäyttelyä. Lehtikuvaajanakin toimineen Lehtolan teoksissa on pureskeltavaa monella tasolla: yhtäältä ne ikuistavat aikansa kulttuurihistoriallisia virtauksia ja toisaalta herättävät ajattomampia kysymyksiä ihmisen osasta. Tämän kaiken nivovat yhteen suomalaisen sekä erityisesti helsinkiläisen identiteetin teemat.

Erityisen kiinnostavasti monipuolisuus nousee esille Lehtolan Nuoret sankarit –sarjassa, joka edustaa taiteilijan tuotannon tunnetuinta puolta. 1990-luvun puolivälissä työstetty kokonaisuus vie katsojansa lamanjälkeisen Suomen kesäfestivaaleille, joissa aikuisiksi varttuvat kansalaiset rellestävät, rakastavat ja vihaavat koko nuoruutensa voimalla. Nämä suuret tunteet Lehtola kuvaa sekä kaunistelematta että kunnioittavasti: muistonäyttelyynkin valituissa sarjan osissa levinneet meikit, viinapullot ja intohimoiset suudelmat on tallennettu vailla sievistelyä. Yökuvien voimakas valottuneisuus tuo yhdistelmään lisäksi unenomaisuuden sekä huumaantuneisuuden tuntuja, joista jokainen katsoja varmasti löytää yhtymäkohtia oman teini-ikäisen mielenmaisemansa raadollisuuteen.

Toisaalta Nuoret sankarit –teossarja toimii nykypäivän näkökulmasta omaperäisenä katsauksena parinkymmenen vuoden taakse. Nuoruuden uhman vastapainoksi Lehtola hyödyntää teoksissaan perinteisiä suomalaisuuteen liitettyjä sommitelmia: grungenuoret ja alakulttuuri-ihmiset saavat taustakseen koivuja, laitureita sekä seesteisiä järvimaisemia. Kaikkein silmiinpistävin ja kenties oivaltavin kontrasti löytyy kuvasta, jossa nuoren punkkaripojan kirkuvanpunainen irokeesi ja sähkönsininen nahkatakki sulautuvat taaempaa pilkistävään siniristilippuun sekä Koffin olutlogoon. Postmodernissa maailmassa kasvaneen sukupolven urbaanit aatteet irtautuvat näkyvästi perinteisestä, sitkeässä istuvasta siloisen maaseutu-Suomen ihannebrändistä.

Siinä missä Lehtolan nuorisokuvista välittyy katsojalle päällimmäisenä riehakkuuden jälkimaku, herättävät muistonäyttelyn Finnish view –kokonaisuudesta poimitut teokset huomattavasti ahdistavampia mielikuvia. Tahrattoman valkoista, hiljaista ja siistiä omakoti-idylliä esittelevä Blue and White I-VIII (2004) on kliinisyydessään vastenmielinen, ja silti sen kohde voisi olla peräisin miltä tahansa paremman väen asuinalueelta. Lisäksi teokset alleviivaavat lehtikuvaamisen sekä laajemminkin median välittämän tiedon rajallisuutta. Esimerkiksi suurikokoinen muotokuva oikeussalikäytänteen mukaisesti takilla kasvojaan suojaavasta miehestä, joka tähdennetysti ”ei ole kertaakaan pahoinpidellyt vaimoaan 19 vuotta, 8 kuukautta ja 7 päivää kestäneen suhteen aikana”, on ristiriitaisuudessaan hätkähdyttävä. Illuusio siitä, että väkivallaton parisuhde on poikkeuksellinen ja uutiskynnyksen ylittävä ilmiö, pakottaa katsojan pohtimaan eettisten ihanteidensa ja todellisuuden välistä epäsuhtaa paremmin kuin yksikään tilasto.

21.11.2008 klo 16.05, sarjasta Unelma valosta, 2009

Yhteiskunnallisten ja historiallisten teemojen rinnalle muistonäyttelyssä nostetaan Lehtolan valokuvataiteen lyyrisempää puolta. Edellä mainitun Finnish view –sarjan luontoaiheisissa kuvissa keinotekoiset ja luonnolliset elementit asettuvat jälleen vastakkain: puun varjo piirtyy valkoiselle kankaalle studiotilassa, ja sohjoinen lumi muodostaa asfaltista sekä graffiteista muistuttavan pinnan. Myöhäisessä Unelma valosta –teoskokonaisuudessa tallennetut, minimalistisesti päivämäärän sekä kellonajan kautta nimetyt pilvimaisemat ovat puolestaan vähäeleisyydessään eteerisiä ja tarjoavat näkymiä äärettömämpiin sekä abstraktimpiin maailmoihin. Niissä – kuten muissakin Lehtolan teoksissa – kuva puhuu puolestaan, eikä yksikään sävy tai ääriviiva ole liikaa.