Teksti: Maaria Niemi 24.5.2015
Kuvat: Akram Zaatari / Moderna Museet
Akram Zaatari: Letter to a Refusing Pilot (2013)
My name is not Akram Zaatari. And the person I will be addressing is not Avi Mograbi. We have simply decided to name ourselves as such, playing roles that have been pre-scripted for us by a situation, like characters in a play or film, and like two individuals born in two enemy states. Just as in prison one thinks of freedom, in wartime, thinking peace is inevitable. But we know that it is not simple to unmake history, to go back in time and unmake injustice, violence, occupation, and war. This is why we could only be individual voices, fictive because we don’t represent. In fact, we misrepresent. Fictive because we are out of sync with national entities. Our voices are our nation’s imagination(s), rather than realities.
– Akram Zaatari: A Conversation with An Imagined Israeli Filmmaker Named Avi Mograbi
Libanonilaisuus itsessään voi olla taiteen sisältö jo taiteilija Akram Zaatarin asuinpaikan geopoliittisen sijainnin vuoksi. Lähi-idän tulenarka poliittinen tilanne on ollut maailmanpolitiikan silmätikkuna ja Zaatarin teos A Letter to A Refusing Pilot (2013) kiinnittyy Israelin hyökkäykseen Libanoniin vuonna 1982. Nykyinen tilanne pohjoisnaapuri Syyriassa ei tuo tilanteeseen tasapainoa, vaan maa on tällä hetkellä juuttunut sotatilaan status quo. Kun kokonaiskuvaan lisää palestiinalaiset, alkaa maailmapolitiikka asettua syväksi sosiaaliseksi, kulttuuriseksi ja etniseksi kysymykseksi.
Filmintekijä, valokuvataiteilija ja kuraattori Akram Zaatari (s.1966 Saida, Libanon) on kiinnostava taiteilija, jonka teoksia on toistuvasti esiintynyt useissa kansainvälisissä yhteyksissä. Ensimmäinen kohtaamisemme tapahtui Istanbulin biennaalissa 2011, jolloin hänen videoteoksensa Tomorrow everything will be all right (2010) sai aikaan yhä harvinaisemmaksi käyvän emotionaalisen oivalluksen ja elämyksen, mikä erityisesti videotaiteessa vaatii jotain poikkeuksellista toteutuakseen. Narratiivinen teos kiteytti heteronormatiivisen ja homoseksuaalisuuden rakkaudenkaipuun samankaltaisuutta. Myös nykydeittaamisen nopea virtuaalimaailma oli hidastettu vanhanaikaisen konekirjoituskoneen dialogiksi, jonka ratkaisu oli yltiöromanttisen tapaamisen sopiminen auringonlaskuun. Hämmästyttävää olikin se uskottavuus, miten Zaatari oli tällaisesta banaalisuudesta luonut jotakin kiinnostavaa.
Moni on saattanut jo nähdä taiteilijan teoksen Letter to A Refusing Pilot ja ellei ole nähnyt, kannattaa lähteä katsomaan. Faktan ja fiktion sekoittuminen todellisiin tapahtumiin, historialliseen materiaaliin, ja urbaaniin legendaan lentäjästä, joka teki henkilökohtaisen ratkaisunsa sodankäynnissä 1982 ja pudotti pommit mereen, on tuottanut monisäikeisen tilataideteoksen. Installaatio täydentyi, kun pilotti Hagai Tamir istui lentäjäntuoliin, joka on sijoitettu videoprojisoinnin ja 16-millisen filmin väliin. Zaatarin kaivautuminen arkistoihin ja historiallisesti todistettavasti tapahtuneeseen aineistoon saa lisävoimaa subjektiivisuudesta. Hänen isänsä toimi kymmeniä vuosia Saidan julkisen poikakoulun (Saida Public Secondary School for Boys) rehtorina. Tarina pilotista todentui, kun amerikkalainen akateemikko kertoi haastatelleensa häntä. 30 vuotta myöhemmin poika, josta tuli taiteilija, tapaa tämän israelilaisen lentäjän, joka ei suostunut pommittamaan hänen ja hänen isänsä koulua, jota he kaikki kolme olivat käyneet. Omakohtaisuuden jakaminen onnistuu, mutta keskeistä teoksessa on sen pasifistinen sanoma; urbaaniksi legendaksi kehittynyt tarina siitä, miten joku armeijan koneistossa ei noudata käskyjä, ei pommita rakennusta, jonka tunnistaa arkkitehtuurin perusteella kouluksi tai sairaalaksi. Tekee omin päin toisin kuin käsketään. Vaikka seuraava pommikoneen lentäjä tuli ja toteutti käskyn vain hetki tämän jälkeen, tarina tarjoaa sisällön taideteokselle.
They taught us to fly in an elegant manner and this really suited me, since I’d come to pilot training out of the love for flight. I wanted to feel like a bird. The whole idea of the plane as a war machine was much less appealing to me. The concept of a plane as a platform for weapons was foreign to me, so I enjoyed the aerobatics much more than I did dropping ordnance. Ever during my compulsory service as a young pilot, I didn’t derive any pleasure from it..we flew in tandem..the liaison officer who was with the ground forces informed me of the target, a large building on the top of a hill. I looked at it and to the best of my judgement, the structure could have only been one of the two things – a hospital or a school. I questioned the officer..there were a thousand of reasons why I didn’t think I should bomb the building. I asked him if he knew what the building was. He said he didn’t. I insisted that he find out. He got back to me with vague answers.
-Hagai Tamir, lainaus Avihai Beckerin teoksesta Why We Refuse
Akram Zaatari: Studio Shehrazade, Reception Space (2006)
Unfolding näyttelynä avaa Zaatarin tapaa työskennellä; sen keskiössä on videoteos Endnote, joka on katsomisen metakatsomista. Me katsomme, kun taiteilija katsoo yhdessä valokuvaaja Hashem el Mandanin kanssa videoteosta näennäisen piittamattomana katsomisen kohteena olemisesta. El Manadin valokuvastudio Shehrazade Saidassa on ollut Zaatarin aiheena useissa laajoissa teoskokonaisuuksissa, joista Itinerary (1949/2008) ja Twenty Eight Nights and a Poem (1948/2011) ovat nyt esillä. Valokuvaamisen ajalliset kerrostumat tulevat esiin edellisessä, jossa dokumentaarinen 1950-luku päivittyy Zaatarin kuvissa nykyhetkeen. Kuvillaan taiteilija avaa ovia kulttuuriseen ymmärrykseen – arabina, isänä, parturina, kalakauppiaana, käsityöläisenä. Miehisen kulttuurin korosteisuus ilmenee rouva Baqarista otettujen kuvien teknisenä tuhoamisena – vaimon katsomiseen kenelläkään muulla ei ole lupaa – teoksessa Scratched Portrait of Mrs Baqari (1959/2012).
Akram Zaatari: Scratched Portrait of Mrs Baqari (1959/2012)
Zaatarin työskentelytapa on rinnasteinen tutkijan työhön – molemmat kaivautuvat arkistomateriaaliin, jota he järjestävät, tutkivat, kategorisoivat ja analysoivat. Hän on uppoutunut sen verran syvälle oman kulttuurinsa kuvalliseen materiaalin, että oli perustamassa Arab Image Foudationia (AIF), joka on kerännyt järjestelmällisesti kuva-aineistoa arabikulttuurista vuodesta 1997. Säilyttämisen vaatimus on Zaatarin taiteen ydinkohtia poliittisuuden ohessa. Sittemmin hän vetäytyi perustamastaan AIF:n toiminnasta osoittaakseen, ettei hän yksityishenkilönä voi vastata sen jatkuvuudesta, vaan sen perinnön säilyttämisen vastuu kuuluu myös muille, eikä vähiten viranomaisille, valtiolle, instituutioille. Samankaltaisen metodisen iskun kulttuurillisen perinnön tärkeydestä hän toi esiin documenta (13) -näyttelyn betoniin valetussa teoksessaan Time Capsule, jossa muistutettiin Libanonin sisällissodan (1975–1990) aikaisesta toiminnasta, jolloin maan kulttuuriaarteita valettiin betoniin niiden säilyttämiseksi sodan tuhoilta. Zaatari onnistuu sanomaan painavia asioita taiteessaan, valinnoissaan ja sisällöissään ilman, että niissä on yhtään epämiellyttävää julistamista ja huutamista. Teoksissa ja projekteissa säilyy ensisijaisena kuvan kieli ja visuaalisuus, joka edellä taiteilija esittelee myös dokumentaarisuutta.
Akram Zaatarin yksityisnäyttely Unfolding
Moderna museet, Stockholm 7.3.–16.8.2015
Slupskjulsvägen 8
111 49 Stockholm
Ti ja pe 10–20, ke-to ja la-su 10–18