12.2.2009 Maikki Lavikkala
Aletheia – Avauksia nykyvalokuvaan, Taidemuseo Meilahti 23.1.–22.3.2009
Vuonna 2009 vietetään Valokuvan vuotta, sillä tulee kuluneeksi 170 vuotta valokuvakeksinnön julkistamisesta Ranskan Akatemiassa, 40 vuotta Suomen valokuvataiteen museon ja 30 vuotta Galleria Hippolyten toiminnan alkamisesta. Täysvuodet sinänsä eivät merkitse paljon, mutta mielenkiintoista on se, miten merkkivuosina pyritään aina summaamaan päivänsankarin historiaa ja nykytilaa, kirjoittamaan taidehistoriaa. Valokuvaa “nyt” pyrkii valottamaan 15 kansainvälisen nykyvalokuvaajan näyttely Aletheia, joka haastaa valokuvaan perinteisesti liittyvät odotuksia.
Monet näyttelyn taiteilijoistapurkavat muotokuvien kautta valokuvan oletettua dokumentaarisuutta. Heidän teostensa tulkintaan vaikuttaa huomattavan paljon se, mitä tiedämme kuvista ja niiden tekotavasta. Chino Otsuka yhdistelee kaksoismuotokuvissaan omia kuviaan lapsuudenkuviinsa Milja Laurilan tapaan. Toisin kuin Laurilan teoksissa, joissa kollaasinomaisuus on jätetty näkyviin, Otsukan teoksista emme arvaa, että kuvassa ohikulkija tai henkilön vieressä istuva hahmo onkin sama kuin kuvan kohde itse. Otsukan kuvat näyttävät tavanomaisilta matkakuvilta mutta luovat hetkiä, joita ei ole koskaan ollut. Ne luovat myös valheellisia muistoja ja herättävät kysymyksen siitä, miten kotialbumikuvasta tulee taiteilijan käsittelyssä taidetta.
Olematonta aikaa luo samoin Liisa Lounela teoksellaan Popcorn, jossa yhdestä tapahtumasta samalla hetkellä eri näkökulmista otetut sadat valokuvat kasvavat peräkkäin esitettyinä ja musiikin säestäminä sekunnin välähdyksestä elokuvankaltaiseksi pidennetyksi tuokioksi.
Valokuvat muovaavat muistojamme, ja valokuvan genreillä on omat vahvat kuvalliset diskurssinsa. Jari Silomäki osoittaa kaupunkikuvissaan, että lehtikuvien sotaestetiikkaa soveltamalla jopa arkipäiväinen Pori voi näyttää maailmanluokan terrorin ja taisteluiden tapahtumapaikalta. Aneta Grzeszykowskan muotokuvien ihmisiä puolestaan alkaa tarkastella aivan eri tavoin saatuaan tietää, että kuvan hahmot ovat ainoastaan tietokoneen ruudulla synnytettyä todellisuutta. Valokuva siis valehtelee. Mietin silti, näyttivätkö hahmot yhtä tyhjiltä ja epätodellisilta, kun vielä luulin niitä todellisiksi. Mielenkiintoisten ideoiden lisäksi tekninen innovatiivisuus, jonka nykytekniikan digitalisoituminen kuvankäsittelyohjelmineen mahdollistaa, on näyttelyssä merkittävää. Vaikuttaakin, että valokuvataide on vaiheessa, jossa ikuiset totuudet on lopullisesti hylätty ja valokuvan ainutlaatuisilla keinoilla leikittely on yhä suositumpaa. Marja Pirilä kääntää katseen ihmisestä valokuvan mediumin mahdollisuuksiin ja tilan kuvaamiseen. Pirilä hyödyntää camera obscura -tekniikkaa maalauksellisessa “Puhuva talo” -sarjassaan, jonka aiheina ovat paikan, ajan ja muiston kerrostumat ja niiden rapistuminen.
Pitkä valotusaika luo välineen, jonka avulla Michael Wesely ja Nanna Hänninen tarkastelevat kaupunkitilan ja -maiseman muuttumista ja ajan kulkua. Valokuva toimii heille välineenä kuvata liikkuvaa ja pakenevaa todellisuutta. Richard Whitlock puolestaan luo lapsenomaisen kaksiulotteisia valokuvia perspektiivittömistä tiloista kuvankäsittelyohjelman avulla, mikä herättää kysymyksen tavastamme nähdä, kuvata ja kuvitella hetkiä ja näkymiä. On selvää, että kameran objektiivi on tehty vastaamaan silmän optiikkaa, mutta kuinka paljon valokuva itsessään vaikuttaa jo aikamme ihmisten tapaan nähdä ja representoida näkymiä? Valokuvan historiallinen tehtävä on tallentaa ja säilyttää. Ajattelemme, että olemme olemassa niin kauan kuin meidät muistetaan, ja kuvat muistuttavat meistä. Oscar Muñozin teoksissa muiston katoavaisuutta käsitellään veden elementin kautta: veteen kuvastuva tai sillä kiveen piirretty muotokuva haihtuu pois, mutta videokuva tallentaa sen edelleen – toisaalta mikään tallennusformaatti ei ole ikuinen. Kuka sitten ansaitsee tulla kuvatuksi, nähdyksi ja muistetuksi?
Kuvan etiikkaa käsittelevät ranskalaiset François Bucher ja Pierre Gonnord, joista jälkimmäisen muotokuvissa köyhät ja kodittomat asettuvat maalaustaiteesta tuttuun suurmiesten muotokuvien viitekehykseen. Valokuvissa tavoitettu chiaroscuro rinnastaa teosten kovia kokeneet Ahmedin ja Abelin Velázquezin ja Rembrandtin kaltaisten klassikoihin.
Tässä yllätysten näyttelyssä Alfredo Jaarin sarja “Tosia kuvia” on kenties odottamattomin kaikista. Hän on kuvannut Ruandan kansamurhan traagisia jälkiä, mutta näyttelyssä saamme vain lukea kuvaukset valokuvista, jotka ovat laatikkojen sisällä näkymättömissä. Katsoja kokee odottamattoman ristiriidan ja huomaa pettyvänsä, kun ei saakaan nähdä valokuvia, vaikka tietäänkin niissä kuvattavan karmeita näkyjä. Valokuva on aina myös tirkistelyn väline, jopa taidenäyttelyssä.
Jokainen teos tarjoaa mahdollisuuden pitkään pohdiskeluun, joten näyttelyn läpikäyminen ajatuksella vaatii paljon myös katsojalta. Tämäkin osaltaan purkaa käsitystä perinteisestä valokuvan katsomisesta. Tämä perustuu kuviin, jotka itse rajaavat sisäänsä totuuden jostakin tilanteesta tai aiheesta. Aletheia-näyttelyssä valokuvat teemoineen ja tarinoineen ulottuvat pitkälle kehysten ulkopuolelle niin menneeseen kuin tulevaan. Kuvat herättävät kysymyksiä myös siitä, mitä me emme näe. Esimerkiksi Renaud Auguste-Dormeuil’n koskettavat kuvat tähtitaivaasta sijoittuvat aikaan ennen erilaisia sotatapahtumia. Hänen kuviensa ajallinen jatkumo pakottaa kysymään, mikä on seuraava suuri päivämäärä ja kuinka monta niitä täytyy vielä tulla.
Näyttely on kunnianhimoinen katsaus nykyvalokuvan problematiikkaan, ja se myös täyttää tavoitteensa. Kokonaisuus todella osoittaa, kuinka laajasti ja monipuolisesti nykyvalokuva katsoo maailmaa ja yhtä aikaa välittää ja tuottaa faktaa, fiktiota ja suuria tunteita. Mielenkiintoisista taiteilijavalinnoista on kiittäminen kuraattoreita Elina Heikkaa ja Jan-Erik Lundströmiä, mutta erityiskiitosta täytyy antaa myös museolle näyttelyn puitteista. Ripustus ja valaistus on harkittu tarkkaan, ja ne lähes nostavat teokset irti seinästä antaen kullekin taiteilijalle omanlaisensa tilan. Myös museopedagogiikka on viimeisteltyä, ja näyttely avautuu näyttelytekstien avulla varmasti myös taiteilijoiden taustoihin ja valokuvauksen tekniikkaan perehtymättömille.
12.2.2009 Maria Saarikoski:
Nykyvalokuvan monitahoisuus hämmästyttää
Taidemuseo Meilahdessa on esillä 15 taiteilijan loistava kansainvälinen valokuvataidenäyttely. Nykyvalokuvan keinoja tuodaan näyttelyssä esille monipuolisesti ja samalla nähdään viittauksia menneeseen valokuvausperinteeseen. Valokuvan asema Suomen taidekentässä on tunnustettu pikku hiljaa 1970-luvulta alkaen, ja näyttely tuo erittäin hienosti esiin, mihin valokuva parhaimmillaan pystyy. Toisaalta näyttely myös kyseenalaistaa valokuvan käyttöä nykyjournalismin tehokeinona – digitaalinen kuvankäsittely voi vääristää huomattavasti katsojan havaintoja.
Näyttelyn nimi Aletheia – totuuden jumalatar – on myös oivaltava ja kuvaa ristiriitaa valokuvauksen mahdollisuuksien ja uhkien välillä. Näyttelyssä on esillä muun muassa Oscar Muñozin, Marja Pirilän, Emily-Jane Majorin, Michael Weselyn, Chino Otsukan, Richard Whitlockin, Jari Silomäen, Alfredo Jaarin ja Pierre Connordin teoksia.
Oscar Muñoz on laajentanut valokuvan käsitettä liikkuvan kuvan suuntaan teoksessaan Kohtalon viiva. Siinä näemme miehen kädet, jotka pitelevät vettä. Vedestä heijastuvat miehen kasvot. Taiteilija tavoittelee mahdollisesti sitä, miten valokuva voi ikuistaa hetken toisin kuin veden heijastava pinta. Aika kuluu vääjäämättä, ja kuvat säilyvät ihmisiä pidempään muistona siitä mitä on joskus ollut.
Emily-Jane Majorin Marie Claire RIP (2007) näyttää katsojalle poliisin pidätyskuvien sarjan, joissa taiteilija on kuvannut itsensä edesmenneen rikollisen asennoissa. Major näyttää tuovan esiin sen, miten kenet tahansa voi saada näyttämään syylliseltä, kun hänet kuvaa oikeassa valossa.
Michael Wesely puolestaan on kuvannut Berliinin kehittymistä kahden vuoden aikana teossarjassaan 4.4.1997–4.6.1999, Potsdamer Platz, Berlin. Hän on käyttänyt kuvissaan kahden vuoden valotusaikaa, jolloin samassa kuvassa on nähtävissä kaupungin kerrostumia: vanhimmat kaupunkirakenteet näkyvät selvimmin, uudet rakennukset vain häivähdyksinä. Tämän voinee tulkita varsinkin Berliinin osalta siten, että kaupungin kahtia jaettu historia on niin voimakas, että uudet rakenteet ja muurin purkaminenkaan eivät saa ihmisiä unohtamaan menneisyyttä.
Jari Silomäen kuvasarja Tavanomaisia kaupunkeja tavanomaisina päivinä (2007–2008) ottaa kantaa sotavalokuvien propagandamahdollisuuksiin. Ihmisten kuvanlukutaidon sanotaan nykyään olevan huipussaan, mutta toisaalta pelkkää kuvaa katsomalla voi saada aivan väärän kuvan tapahtumien oikeasta kulusta. Silomäki pohtii, mikä tekee kuvasta sotakuvan, ja hän kuvaa pelkoa ja kauhua fiktiivisten elementtien avulla. Kuvauskohteena saattaa olla vaikkapa Pori ihan tavallisena iltana, mutta kuvakulma ja esimerkiksi juoksevat ihmiset saattavat näyttää sodan jaloista pakenevilta hahmoilta. Lähempää voimme nähdä, että syytä huoleen ei ole: kyseessä onkin vain joukko lenkkeilijöitä.
Teossarjassaan Tosia kuvia (1995) Alfredo Jaar tuo esiin sotatematiikkaa tai oikeastaan sosiaalipornoa. Jaar on kuvannut Ruandan kansanmurhaa, mutta katsojalle yllättävää on se, että kuvia ei voida nähdä. Kuvat ovat laatikoissa, joiden kansissa lukee, mitä kuvat esittävät. Museoille tyypilliseen tapaan esineisiin ei kuitenkaan saa koskea. Teos jää mietityttämään; tavallaan olisin mielelläni nähnyt teokset, vaikka ne olisivatkin voineet olla groteskeja. Tämä juuri lienee taiteilijan intentio. Hän on mahdollisesti halunnut, että huomaamme haluavamme katsoa toisen kansakunnan tuhoa ja surua muistaaksemme, miten hyvin asiat meillä ovatkaan.
Perinteistä porvarillisen valokuvan historiaakaan ei ole unohdettu. Pierre Connord on kuvannut ihmisiä 1600-luvun muotokuvamaalausten tapaan. Kuvattavat eivät kuitenkaan ole perinteiseen tapaan aatelisia ja porvareita vaan mustalaisia, kodittomia, sokeita ja kerjäläisiä. Connord osoittaa, miten kohteen status määrittyy kuvaustavan mukaan. Ellei taustoja tuntisi, kuvat näyttäytyisivät täysin eri valossa ja tuntuisi jopa, että ne eivät kuulu tähän näyttelyyn.
Valokuvataide on saanut viime vuosina sille kuuluvaa kunniaa. Vasta 1980-luvulta lähtien värivalokuva on laskettu taiteen joukkoon Suomessa. Nyt Meilahdessa on nähtävissä suoranainen ilotulitus valokuvataiteen kehittyneitä tekniikoita, jotka saavat katsojan pohtimaan muistamista, historiaa, identiteettiä, menetystä, väkivaltaa ja kuolemaa. Taidenäyttelyssä on luonnollista, että kuvia käsitellään: realismi ei enää ole päivän sana. Aletheiaa muistamalla on kuitenkin hyvä itse kunkin kehittää omaa kuvanlukutaitoaan, sillä kuva voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa, mutta kuvan kertomus voi vääristää käsitystämme todellisuudesta.