Teksti: Sini Mononen 8.8.2014
Perustuu keskusteluihin yhdessä Harri Pälvirannan, Ari Saarron, Perttu Saksan ja Kari Yli-Annalan kanssa.
Kuvat: Kansallisgalleria / Petri Virtanen
Saw you walking barefoot / taking a long look / at the new moon’s eyelied
later spread / sleep-fallen, naked in your dark hair / asleep but not oblivious / of the unslept unsleeping / elsewhere
Tonight I think / no poetry / will serve
Syntax of rendition:
verb pilots the plane / adverb modifies action
verb force-feeds noun / submerges the subject / noun is choking / verb disgraced goes on doing
now diagram the sentence
Adrianne Rich, Tonight no poetry will serve, 2007
***
Vierailimme kesän alussa Kiasmassa Alfredo Jaarin retrospektiivisessä näyttelyssä yhdessä valokuvaaja Perttu Saksan, Harri Pälvirannan ja Ari Saarron sekä kuvataiteilija/taiteentutkija Kari Yli-Annalan kanssa. Kuljimme näyttelyn halki ja keskustelimme teoksista.
PIMEYS
Näyttelyn otsikko sekä sen avain ”Kun runous ei riitä” (Tonight No Poetry Will Serve) pohjautuu yhdysvaltalaisen runoilijan Adrianne Richin (1929–2012) samannimiseen runoon. Vuonna 2007 kirjoitettu runo kuvaa unen tilaa, jossa nukkuja tiedostaa toisaalla tapahtuvan pahan ja muiden unettomuuden, mutta jatkaa siitä huolimatta untaan. Runon taivaalla uusi kuu sulkee yössä hohtavan silmäluomensa maailmalta. Richin runo muistuttaa itseään vanhemmasta tekstistä: Theodor Adorno kirjoitti tekstissään Kulturkritik und Gesellschaft (1951) kuuluisan kommenttinsa siitä, kuinka Auschwitzin jälkeen runous ei enää palvele.
Maantiede = Sota, 1991
Sekä Richin runossa että Adornon tekstissä runous kantaa mukanaan monia merkityksiä. Se tarkoittaa niin poetiikkaa itsessään kuin taidetta ja kulttuuria yleensä. Saksalaisjuutalainen Adorno oli syvästi pettynyt länsimaiseen kulttuurin ja aivan erityisesti porvaristoon, joka ei onnistunut estämään Auschwitzin kauhuja. Adorno menee kulttuuripessimismissään niin pitkälle, että totesi kaiken Auschwitzin jälkeen tulevan kulttuurin, myös kulttuurikritiikin olevan roskaa.
Kuinka Jaarin näyttelyä voi lähestyä näiden tekstien kautta?
Richin runon loppuosa on lukuohje, joka opastaa myös Jaarin näyttelyn luentaan: verbi ohjaa liikettä, se pakkosyöttää substantiivia ja hukuttaa subjektin. Lopulta tekojen tyrannia on häpäissyt verbin. Subjekti, olkoon hän länsimaiden yhteisö, näyttelyvieras tai valokuvaaja itse, on kadonnut tekojen vyöryn alle. Avustusjärjestöjen jäsenet, sodan subjektit sivullisista sotilaisiin, median edustajat ja tragediaa viestintävälineiden kautta seuraava yleisö ovat lamaantuneet; subjektin teot ja tekemättä jättämiset muuttuvat kauhun ja pahuuden edessä merkityksettömiksi.
Runon kautta Adornon ahdistus kulttuurin epäonnistumisesta on muuttunut kaksinkertaiseksi. Tiedämme, mutta epäonnistumme estämään pahan. Tiedämme, mutta silmämme sulkeutuvat ja vaivumme uneen.
SOKAISTUMINEN
Susan Sontag kirjoitti esseessään Regarding The Pain of Others (2003) valokuvista ja niiden välittämistä väkivaltaisista kuvista. Sontagin huomioi ihmisten kyvyttömyyden kokea myötätuntoa kuvattujen ihmisten kärsimykselle.
Perttu Saksa nostaa Sontagin tekstin esille Jaarin töiden yhteydessä.
”Jaarin kohdalla ei ole väliä, onko kyseessä edelleen käynnissä oleva tapahtuma vai onko se jo tapahtunut. Jaar osaa tietoisesti sivuuttaa yksittäisen asian merkityksen ja keskittyä mediateollisuuteen ja siihen miten olemme maailmassa ja suhtaudumme siihen. Nämä ovat kivuliaita töitä”, Saksa toteaa.
Kuvien suru, 2002Kipu syntyy juuri kyvyttömyydestä nähdä maailman kärsimys. Mihin kamera tulee suunnata? Kuinka valokuvaaja voi työskennellä tragedian parissa tiedostaen katsojien turtumisen medioituneeseen kärsimykseen ja siihen liittyvään myötätuntovajeeseen?
Alfredo Jaar käsittelee teoksissaan erityisesti Afrikan tragedioita. Useat Kiasmassa esillä olevat näyttelyn avainteokset ovat syntyneet 90-luvulla. Tuolloin mediamaailma oli toisenlainen kuin tänään. Virallinen mediatodellisuus hallitsi tuolloin tätä päivää voimakkaammin ihmisten mielikuvia maailman tapahtumista. Tämä korostuu muun muassa Kiasman neljännessä kerroksessa esillä olevassa Maantiede = Sota -teoksessa (1991), joka kääntää Afrikan kärsimykseen kurkistavan katsojan katseen takaisin häneen itseensä.
Teoksen 63 metallitynnyriä on täytetty vedellä. Niiden päällä on valolaatikoita, jotka heijastavat valokuvia nigerialaisen Kokon kaupungin asukkaista. 80-luvun lopulla Italiasta kuljetettiin kaupunkiin tonneja myrkyllistä kemikaalijätettä. Afrikan käyttäminen Euroopan ongelmajätekaatopaikkana maksoi paikallisten ihmisten terveyden. Kuvia katsoessa veden pinnassa voi nähdä heijastuksena myös itsensä.
Näkeminen on kuitenkin hankalaa. Jaarille se on niin kivuliasta, että hän nostaa esiin toistuvasti sokaistumisen teeman.
Sokaistuminen on voimakkaasti esillä halki näyttelyn hohtavassa valkoisessa valossa. Kaikki värit itseensä imenyt valkoinen valo kirkuu voimallisesti Kiasman viidennessä kerroksessa sijaitsevassa Kuvien surussa (2003). Kriitikko David Levi Straussin kirjoittamat tekstit näyttelevät teoksessa merkittävää osaa.
Ensimmäinen teksti kuvaa Nelson Mandelan kokemuksia vankeudesta 1960-luvulla. Mandela joutui louhimaan kalkkikiveä yhdessä muiden vankien kanssa. Valkoinen kalkkikivijauhe värjäsi vangit ja kaivosalueen kauttaaltaan valkoiseksi. Mandelan kerrotaan menettäneen auringossa hohtavan kalkkikivijauheen vuoksi kykynsä itkeä.
Toinen teksti kertoo Bill Gatesin omistamista arviolta 65 miljoonasta kuvasta ja Gatesin Corbis-yhtiön aikeista haudata kuvat lähes 70 metriä merenpinnan alapuolella sijaitsevaan jäähdytettyyn holviin. Maan uumeniin hautautuisi kuvia muun muassa Vietnamin sodasta, Wrightin veljeksistä sekä John F. Kennedy Juniorista isänsä arkulla.
Kolmas kirjoitus raportoi Yhdysvaltojen ilmaiskusta Afganistaniin vuonna 2001. Ennen iskua Yhdysvaltain puolustusministeriö on ostanut kaikki kaupalliset satelliittikuvat Afganistanista ja sen naapurimaista. Iskua on mahdoton seurata jälkeenpäin muuten kuin Yhdysvaltojen omien arkistokuvien kautta.
Tekstit luettuaan näyttelyvieras kävelee pimeän käytävän päähän sekä vielä kulman takana toisen käytävän ennen saapumistaan tummaan huoneeseen. Siellä oleva valkokangas räjäyttää valkoisen valon valloilleen ja sokaisee huoneeseen saapujan.
Efekti on lähes raamatullinen. Johannes kuvaa Kristuksen kärsimysnäytelmässä, kuinka jumala on sokaissut ihmisten silmät ja paaduttanut heidän sydämensä, ”jotta he eivät silmillään näkisi tai sydämellään ymmärtäisi” (Joh. 12:40). Valkoinen valo imee itseensä kaikki värit ja kirvelee silmiä.
Perttu Saksan sanoin ”kirkkaus on kuin rangaistus silmille, johon on ladattu kaikki se tieto, jota emme voi koskettaa tai nähdä, kuin miljardi tarinaa lisää, jotka ovat näkymättömissä valkoisen kohinan alla”.
HILJAISUUS
Jean-Luc Nancy lukee Adornon kirjoituksia Auschwitzin jälkeisestä maailmasta teoksessaan The Experience of Freedom. Hän tuo esiin Adornon pohtiman ristiriidan näyttämisen ja hiljaisuuden välillä. Mitä voimme tehdä, jos kaikki on Auschwitzin jälkeen turhaa? Tulisiko meidän olla vain hiljaa?
Siinä missä Jaar räväyttää katsomisen kivuliaisuuden sokaisevana valona katsojan silmille hän nostaa hiljaisuuden esiin voimakkaana rytmiikkana. Hiljaisuuteen viitataan eksplisiittisesti Other People Think -iskulauseella (2012), jonka Jaar on lainannut hiljaisuudesta taidetta tehneeltä John Cagelta. Kiasman neljännen kerroksen vetonaula Nduwayetsun hiljaisuus (1997) toistaa teemaa.
Nduwayezun hiljaisuus, 1997Nduwayetsun hiljaisuus on vaikuttava teos. Kuten Kuvien surun luokse, myös Nduwayetsun hiljaisuuden äärelle täytyy kävellä pitkin käytävää, jonka seinille on kirjoitettu teokseen johdattava teksti. Tällä kertaa tarina kertoo Ruandan pakolaisleirillä olleesta Nduwayetsu-pojasta, joka on menettänyt Ruandan väkivaltaisuuksissa molemmat vanhempansa. Lapsi katsoo suoraan kameraan. Hän on nähnyt vanhempiensa surman. Sitä on seurannut viikkojen hiljaisuus.
Nduwayetsun katse toistuu miljoona kertaa dioissa, jotka on kasattu suurelle valopöydälle. Museovieras voi upota Nduwayetsun silmiin kuvia suurentavien luuppien avulla.
Ari Saarto hätkähtää teoksen mikrohistoriaan tarkentavaa näkökulmaa.
”Luupit ovat teoksen julma osuus. Niiden kautta katsotaan yksilöä lähelle.”
Saarto kertoo teoksessa puhuttelevan erityisesti katsojan esiintuominen julmana osapuolena. Tarkkaan läheltä katsominen muistuttaa häntä uutisoinnista, jossa yksilön kärsimystä teroitetaan ihmisten mieliin tragedian inhimillistämiseksi. Yksilön tragedian esille tuominen ei herätä meissä kuitenkaan välttämättä enempää empatiaa kuin suurten joukkojenkaan kärsimyksen kuvaaminen.
Susan Sontag kirjoittaa, kuinka saman sodassa kuolleen lapsen valokuvaa kierrätettiin sekä Israelin että Palestiinan puolella hakemassa oikeutusta sodan jatkumiselle. Kun tietoa on vähän, tunne sanelee sodan säännöt.
Kuinka Nduwayetsun hiljaisuus toimii?
Harri Pälviranta pohtii miljoonaa diaa. Ne täytyy tehdä käsityönä.
“Käsityönä tällainen hanke tarkoittaa pitkäkestoisuutta ja sen myötä äärimmäistä kontemplatiivisuutta.”
Teos on pysähtynyt Nduwayetsun surun äärelle. Se toistaa lapsen kärsimystä riitin tavoin miljoona kertaa. Jos luupit ovat julma elementti, miljoona diaa on rukous, huokaus ja pakahtuminen.
Saarto, Pälviranta, Saksa ja Yli-Annala ovat yhtä mieltä siitä, että teos ei tarjoa katharsista. Esteettistä ylevän kokemusta näyttelystä on ylipäätään vaikeaa löytää.
OODI
Näkeminen ja kuuleminen vaikeutuvat entisestään Kiasman viidennessä kerroksessa. Jaar tuo silmiemme eteen Life ja Time Magazinen sekä Newsweekin uutiskuvia. Samaan aikaan kun Ruandassa tapahtuu kansanmurha Newsweek raportoi ensimmäisen maailman uutisista: Kurt Cobainin itsemurha, markkinoiden liikkeet, Kennedyn suvun saaga, vitamiinit, Mars-planeetta. Ruandassa on ehtinyt kuolla miljoona ihmistä ennen kuin tapahtumat nousevat Newsweekin aiheeksi. Harri Pälviranta huomauttaa, että silloinkin puhutaan pakolaisista, ei kansanmurhista.
”Kansanmurha velvoittaisi kansainvälistä yhteisöä puuttumaan tilanteeseen. Pakolaisvirran sivusta seuraaminen on eri asia.”
”Tässäkin teoksessa Jaar käsittelee tiedon suodattumisen ongelmaa”, Ari Saarto toteaa. Milloin uutiskynnys on ylittynyt ja mitä meille kerrotaan? ”Pakolaisia oli kuitenkin lopulta yli kaksi miljoonaa, kuolleita miljoona ja Ruandan sisällä kodittomina vielä kaksi miljoonaa. Yhtä paljon kuin suomalaisia siis.”
”Jaar käyttää paljon numeroita, jotka ovat massiivisia ja käsittämättömiä, kuten miljoona passia (Miljoona Suomen passia, 1995/2014). Käsitetaiteen tyyli on usein aika lakoninen. Tässä yhteydessä numerot tukevat faktoja, jotka taas tukevat teosta”, Kari Yli-Annala jatkaa.
Jaarin taide ei heittäydy imelän tunteelliseksi, mutta lakonistakaan se ei varsinaisesti ole.
Sen sijaan Alfredo Jaar tuntuu olevan usein sanaton itsekin. Omissa valokuvissaan hän toistaa tragedian sivullisten kuten lasten kohtaloita. Sata kertaa Nguen (1994) näyttää yhden pakolaistytön hymyn sata kertaa. Viralliset subjektit saavat vähemmän empatiaa. 1. Toukokuuta 2011 -teoksessa (2011) kritisoidaan virallisten sodan subjektien kuten poliitikkojen ja sotilaiden sensuroitua ja äärimmilleen kontrolloitua esiintymistä valokuvissa.
Mitä kuvaaja voi tehdä, kun kärsimyksen mittakaavat paisuvat käsittämättömiksi ja virallinen viestintäkanava on suljettu?
Jaar suuntaa katseen kohti Kevin Carteria, joka kuvasi Pulitzer-palkitun valokuvan nälkiintyneestä lapsesta ja korppikotkasta.
Hiljaisuuden ääni (2006) on kahdeksanminuuttinen video. Teos koostuu jälleen teksteistä ja yhdestä visuaalisesta eleestä, tälläkin kertaa kuvasta lapsen kärsimyksestä. Jaar kertoo teoksen alussa kuvan syntytarinan tekstiblanssein, jotka rytmittyvät määrätietoisesti ja symmetrisesti – tosiaan, lähes säkeistömuodossa – valkokankaalle. Teos on erityisen musiikillinen. Se sykkii hiljaisuutta ja sen rytmiä. Kevin Carterin nimi toistuu kertosäkeenä.
Teoksen musiikillisuus tekee siitä helposti lähestyttävän. Hiljaisuuden ääni on kuin popkappale, joka pelaa katsojan affektiivisilla reaktioilla.
”Teosta voi kritisoida naiviksi, romanttiseksikin. Se on liiankin helppo ottaa vastaan ja sen voima piilee juuri siinä: kuinka empatia rakentuu katsojassa ja vetää meiltä housut kinttuihin”, Perttu Saksa maalailee.
Katsoja jää kiinni itse teosta. Affektiivisuus on ottanut vallan. Yksinkertainen tunnereaktio on se tavallisin kitsin ansa. Kitsi esittää selkeän tunteen (itkevä lapsi, sentimentaalinen maisema) ilman monia tulkinnallisia kerrostumia. Katsommeko todella uutiskuvia ja maailman kärsimystä kitsinä? Siihenhän propaganda perustuu. Siitä Jaar meitä myös varoittaa.
HAVAHTUMINEN
Jean-Luc Nancy jatkaa Adornon lukemista. Hän huomauttaa, että vaikka Adorno tuomitsee kulttuurin Auschwitzin jälkeen roskaksi hän ei pidä hiljaisuutta todellisena vaihtoehtona. Hiljaisuudessa valjastamme virallisen totuuden vain oman kykenemättömyytemme oikeutukseksi. Näin totuus vajoaa valheen asemaan. Se ei enää ohjaa toimintaa. Verbi on sylkenyt subjektin pois näyttämöltä.
Siksi pahuudesta on pakko puhua.
Kiasman Kansalaistorille katsovaan ulkoseinään on ripustettu Kulttuuri = pääoma -valotaulu (2012/2014). Sijainti on laskelmoiva: kansalaistori on toiminut tähän asti lähinnä vapaa-ajan kokoontumispaikkana. Eduskuntatalon edessä avautuva tori ei ole ollut edesmenneiden Makasiinien kaltainen aktiivinen tila.
Millaista pääomaa Helsingin julkinen tila luo?
Kulttuuri = Pääoma, 2011/2014
Kulttuuri = pääoma on varsin optimistinen suhteessa näyttelyn yleistunnelmaan. Adornon ja Richtin pessimismi ja ahdistus maailman lamaantumisesta ja turtumisesta väkivallan ja kärsimyksen kuvien edessä on vaihtunut uskoon kulttuurin voimasta ja velvollisuudesta rakentaa parempaa maailmaa. Punainen valotaulu julistaa kulttuurin voimaa. Se ei kysy, ei pyydä.
”Poliittista taidetta kritisoidaan usein sillä perusteella, että meillä on jo politiikka – taide voi pysyä omalla alueellaan. Instituution ulkopuolelta katsottuna taide saattaa näyttää siltä, että se on jäämässäkin vain instituution sisälle”, Kari Yli-Annala muotoilee.
90-luvulla median tila oli varsin toinen kuin tänään. Virallinen sana ei ollut saanut haastajakseen vielä sosiaalista mediaa, joka on osoittanut ajoittaisia aktivismin merkkejä, kuten esimerkiksi arabitalven aikajanalla. Arabitalvi onkin hyvä esimerkki siitä, kuinka sosiaalinen media voi ottaa aktiivisen roolin sen sijaan, että se toimisi vain virallisen media suodattajana.
Tarve puhua ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään äänien monipuolistuessa. Päinvastoin: hyvin argumentoitua kirkasnäköisyyttä tarvitaan entistä enemmän. Ja kuten Nancy huomauttaa, myöskään taiteilija ei voi vain vaieta.
Perttu Saksa näkee taiteella olevan velvollisuus yrittää käyttää omaa kieltään.
”Jaar käsittelee mielestäni yleistä havahtumista, sitä aluetta millä sanat ei riitä. Jaar käsittelee niitä tapahtumia, joita kohtaamme arjessa, ei missään subliimissa taidekokemuksessa. Kyse on lopulta siitä miten historiaa kirjoitetaan.”
Kirjallisuus:
Moisio, Olli-Pekka (toim.) 2008, Kätkettyjä hahmoja. Kirjoituksia Theodor W. Adornosta. Helsinki Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy.
Nancy, Jean-Luc 1993 [1998], The Experience of Freedom, kääntänyt Bridget McDonald, Stanford California: Stanford University Press.
Sontag, Susan 2003, Regarding The Pain of Others, New York: Picador.
Keskustelijat:
Harri Pälviranta on valokuvataiteilija ja taiteen tohtori. www.harripalviranta.com
Ari Saarto on Helsingissä asuva valokuvataiteilija, joka luennoi mm. valokuvan historiasta. www.asaarto.fi
Perttu Saksa on valokuvataiteilija, joka valmistelee parhaillaan taiteellista tohtorintutkintoaan. www.perttusaksa.com
Kari Yli-Annala on kuvataiteilija sekä liikkuvan kuvan teorian ja historian tutkija ja opettaja.
Sini Mononen on Mustekala-lehden päätoimittaja.
Alfredo Jaar: Kun runous ei riitä, Kiasmassa 7.9.2014 asti.