15.10. 2007 Irmeli Hautamäki
Richard Prince retrosepktiivi Guggenheimin museo, New York Syyskuu 28. 2007 – Tammikuu 9. 2008
Richard Princen näyttelyn otsikko ”Spiritual America” on vaativa. Amerikkalaisuutta on tapana ruotia puoleen ja toiseen sekä Yhdysvalloissa että ulkopuolella. Kiinnostavimmin sen yleensä tekevät amerikkalaiset itse. On kiinnostavaa pohtia, mitä otsikko tarkoittaa tässä Guggenheimin museoon kootussa retrospektiivisessä näyttelyssä.
Jos näyttelyä lähestyy toisen maailmasodan jälkeisen taiteen kautta, kaikki keskeiset amerikkalaiset suuntaukset abstraktista maalauksesta minimalismiin ja pop-taiteeseen ovat edustettuina. Prince approprioi, käyttää hyväksi tai muuntaa niitä.
Mutta muuntaako hän näitä suuntauksia paremmin amerikkalaiseen henkeen sopivaksi? Eivätkö ne siis ole spirituaalista Amerikkaa? Ehkä puhtaan maalaustaiteen idea, siten kuin Greenberg sitä korkealentoisesti 1950 –luvulla puolusti, ei istukaan Amerikkaan? Prince muuntaa Rothkon tai Reinhardin tyylisiä maaluksia sijoittaen valtavankokoisten ’tyhjien’ taulujen keskelle tekstin, jossa on hyvin paha vitsi.
Richard Prince, Know a Guy, 2000
Vitsit käsittelevät usein psykoanalyysia.
”I went so see a psychiatrist. He said, ’Tell me everything’. I did, and now he’s doing my act.”
Katsojan ei tarvitse vaivata itseään korkealentoisella teoreettisella idealla taiteen tosiolemuksesta tyhjän taulun edessä; hänen katsomisensa palkitaan, hän on saanut jotakin, edes vitsin. Vitsin voi kertoa eteenpäin. Tästä voisi päätellä, että abstraktiin maalaukseen kuuluvat ideat väreistä ja niiden henkisyydestä eivät kuulu henkiseen Amerikkaan?
Kaikkein omimpia eli amerikkalaisimpia ja samalla sympaattisimpia teoksia näyttelyssä ovat mainosten appropriaatiot. Prince alkoi valokuvata amerikkalaisten aikakauslehtien mainoksia jo 1970 –luvun lopulla asettaen esille sarjan olohuoneiden kuvia omina teoksinaan. Hän kuvasi myös kosmetiikka- ja muotimainoksissa esiintyviä naisia. Näyttelyssä on esillä hyvin kaunis kolmen kuvan sarja naisista, joista jokainen kuin sattumalta katsoo vasemmalle samasta kulmasta. Näyttää siltä, että heillä on kaikilla mielessään sama ajatus. He ovat täydellisiä, kolme sulotarta, mutta toisin kuin antiikissa, he kaikki ovat samanlaisia. Toisto on tehokasta, se on amerikkalaista. Kauneus on tunnistettavuutta, se ei ole yksilöllistä.
Duchampin kanssa pyöräilemässä
Princen taide on muuntamisen taidetta. Hän valitsee kulttuurisia objekteja: käyttöesineitä, taideteoksia, mainoksia tai vitsejä pyrkimyksenään muuttaa ne ja antaa niille jokin uusi tulkinta. Mitään Duchamp -efektiä tässä ei kuitenkaan synny. Duchampilla readymade -esineet muuttuvat aivan muuksi kun niitä katsellaan museossa. Polkupyörän pyörä ei ole polkupyörän pyörä (vaan ihmeellinen mylly), eikä katosta roikkuva hattunaulakko ole hattunaulakko (vaan uhkaava jättiläishämähäkki). Duchampin esineet johtavat katsojan tämän mielikuvituskyvystä riippuen johonkin uuteen kokemukseen, jossa esine ’häviää’. Esine näyttäytyy muunlaisena: hämmästyttävänä ja omituisena. Princen taiteessa tätä siirtymäefektiä ei tapahdu. Maalaukset, joihin on kirjoitettu vitsi, ovat maaluksia, joihin on kirjoitettu vitsi. Itse maalaaminen uhkaa muuttua vitsiksi, mikä ei oikeastaan ole lainkaan hauska idea.
Mainoksissa ja niiden appropriaatioissa Prince sitä vastoin on parhaimmillaan sillä niissä amerikkalainen henki tulee esiin konstailemattomasti. Marlboro –mainosten cowboyt ovat amerikkalaista henkeä, jos mikä.
Kaikkein kiinnostavimpia töitä ovat Princen motoristi -lehdistä löytämät kuvat, joita lukijat ovat lähettäneet ajokeistaan ja tyttöystävistään. Näissä anonyymeissa Girlfriends -kuvissa, jotka Prince siis valokuvaa uudelleen, miehet esittelevät kaikkein kalleimpansa: tyttönsä ja moottoripyöränsä. Tähän ei ole mitään kommentoitavaa: tämä on ehdotonta American spiritiä.
Richard Prince, Untitled (girlfriend), 1993
Muskeliautot taiteena
Entä autot sitten? Princellä on kahden tyylisiä autoteoksia. Hän tekee veistoksia autoista käyttäen hyväksi minimalismin ”merkityksetöntä kuutiota”. Princen minimalistisista kuutiosta hahmottuvat kuitenkin auton konepellin muodot. Väritys on vaaleanpunertava ja se tuo mieleen enemmän ihmisen ihon kuin pellin. Auto on inhimillistetty samalla kun se on taiteellistettu.
Richard Prince, Continuation, 2004-05
Richard Prince, sculpture Guggenheim museum
Katsojana on hieman vaikea asennoitua näihin autoveistoksiin, sillä minimalismiin liittyvät korkealentoiset ja teoreettiset ajatukset eivät millään istu autoihin. Nämä teokset ovat taas taidevitsejä kuten maalaukset, joihin on paiskattu vitsi.
Princen readymade -autot ovat toista maata, ne ovat reiluja. Prince on esitellyt viime aikoina oikeita muskeliautoja taiteena. Asuttuaan ja työskenneltyään pitkään New Yorkin yläkaupungissa Prince muutti perheineen maaseudulle, jossa hän nykyään omistaa maatilan. Sinne Prince on alkanut koota ja rakentaa readymade -teoksia. Yksi niistä on vuoden 1973 Plymouth Barracuda, joka seisoi Princen talon pihalla uljaana, kunnes salama poltti sen. Hänen uusimpana projektinaan on rakennuttaa/korjauttaa vuoden 1970 Dodge Challenger muutamana painoksena ja esitellä niitä gallerioissa. Prince on aina pitänyt erityisesti tästä autosta.
Molemmat ajokit ovat ajalta, jolloin Prince, 58, oli nuori mies, joten hänen on täytynyt olla ihastunut niihin. Näiden autojen tuominen taidekontekstiin tuntuu hyvin luontevalta amerikkalaiselta populaarikulttuurimeiningiltä toisin kuin autojen muuntaminen minimalistiseksi taiteeksi. Prince on sanonut, että jos nämä readymade autot päätyvät näyttämään taiteelta, se on hienoa, mutta jos eivät, sekin on täysin OK.
On selvää, että auto on amerikkalaisille paljon enemmän kuin auto. Se on amerikkalaista henkeä, hyvässä ja pahassa. Myös Aki Kaurismäen elokuvissa autot ovat enemmän tai jotakin muuta kuin autoja. Ne ovat symboleja kokonaiselle maailmalle, joka niiden avulla avautuu.
Princen readymade autot ovat ajalta, jolloin autot olivat vielä upeita amerikanlaivoja ja jolloin ilman saastumisesta tai ilmakehän lämpenemisestä fossiilisten polttoaineiden palamisen seurauksena ei tiedetty mitään. Näissä teoksissa on nostalgiaa, museo onkin niiden oikea paikka.
Eurooppalaiset saattavat kohotella kulmakarvojaan autolle taideteoksena. Amerikassa, joka on valtava maa, autolla on ihan toinen merkitys, uskallan väittää. Vertailun vuoksi voi todeta, että San Franciscon MoMassa on parhaillaan menossa islantilaisen Olafur Eliassonin näyttely, jossa esillä on myös auto. Eliasson on ottanut auton haasteena ja rakentanut työryhmänsä kanssa ajokin, joka on jäädytetty ja jota esitellään museoon rakennetussa jääkaappimaisessa kylmähuoneessa. Teos herättää ristiriitaisia tunteita. Kylmyys ja jää ovat kallisarvoisia, uhanalaisia asioita, joita auto (ja hiilen yhdisteiden polttaminen) nimenomaan uhkaa. Eliasson haluaa problematisoida auton sinänsä, auton idean.
Mutta myös itse kylmäkaappiteoksen toteuttaminen on ollut varmasti kallista. Sen rahoituksesta vastaa BMW. Toisin on Princen autoteoksen laita: autohan on käytetty esine, kierrätystä, se on pelastettu romuttamosta ja kunnostettu. Mutta entäpä Taide? Jos joku haluaa ostaa vuoden 1970 Dodge Challengerin taideteoksena, niin USA:ssa sitä ei ihmettele tai moralisoi kukaan. Euroopassa, jossa auto on paljon enemmän statusesine kuin Amerikassa, asiaa kyllä moralisoidaan ja ihmetellään.
Duchamp, joka asui New Yorkissa, liikkui varmaankin julkisilla kulkuvälineillä. En usko hänen koskaan omistaneen autoa tai osanneen edes ajaa. Siitä huolimatta hänen Suuren Lasinsa morsian oli yhdistelmä auton moottoria ja naisen ruumista. Tässä oli annos ironiaa toisin kuin Princen moottoripyörä ja tyttö -kuvissa, jotka ovat vilpittömiä.
Richard Prince on alkanut rakentaa tilalleen todellisen kokoista ja näköistä Body Shopia esineineen päivineen. Onko tämä amerikkalainen muunnos Duchampin Belle Haleine –teoksesta, hajuvesipullosta, jonka etiketissä Duchamp itse poseeraa? Näin voisi ajatella. Jos eurooppalaisen hengen mukaan yksi hajuvesipullo kelpaa teokseksi, amerikkalaiselle yksi pikkuinen pullo on nolostuttava. Pitää olla kokonainen drug store. Sieltä löytyvät myös parranajoon kuuluvat tarvikkeet.
Puritanismia ja huomion kaipuuta
Ei ole ihme, että Duchamp kiinnostaa Princeä, onhan Duchamp vaikuttanut amerikkalaiseen taiteeseen 1960-luvulta alkaen enemmän kuin kukaan muu. Eurooppalaisena Duchamp näyttäytyy kiinnostavana vastapoolina, johon nähden Princen amerikkalaista henkeä on mahdollista rinnastaa. Heidän henkensä on täysin erilainen. Warhol on mielestäni Princelle läheisempi. Näyttelyn Warhol -tyyliset appropriaatiot ovat selkeää jatkoa Warholin omille töille, erityisesti julkkisten kuville.
Yksi pahamaineinen julkkiskuva esittää alle 10-vuotista lasta, Brooke Shieldsiä, joka on kuvattu alastomana bordellimaisessa ympäristössä. Prince joutui oikeuteen tämän kuvan omimisesta. Hän puolustautui väittäen että kuvassa tulee esille olennainen vivahde henkistä Amerikkaa: puritanismi yhdistyneenä huomion kaipuuseen.
Spiritual America ei esitä mitään yleistystä amerikkalaisesta henkisestä maisemasta. Aihe näyttäytyy koko ajan erilaisena: tosinaan käytännöllisenä ja konkreettisena, toisinaan vilpittömänä ja viattomana ja tosinaan myös ristiriitaisena ja ahdistuneena. Ahdistavaa näyttää olevan seksuaalisuus. Tämä tulee esille Nurses -nimisissä maalauksissa, joissa valkoisiin puettu sisar muuntuu pelottavaksi ja veriseksi (seksi)hirviöksi.
Richard Prince, Nurse of Greenmeadow, 2002
Eurooppalainen henki on tässäkin asiassa taas toisenlainen. Eurooppalaisuus on ehkä onnistunut taltuttamaan ruumiin hengellä, toisin kuin Amerikka, jossa ruumis yhä haluaa vaeltaa vapaana.