Sunnuntaina 15.12.2019 Suomenkin medioihin kantautui viesti ranskalaisnäyttelijä Anna Karinan kuolemasta syöpään 79-vuotiaana. Karina (synt. Hanne Karin Blarke Bayer) muistetaan ranskalaisen uuden aallon elokuvan supertähtenä.
Karina ehti tehdä lukemattomia roolitöitä, mutta jälkimaailma tuntuu muistavan vain seitsemän Jean-Luc Godardin elokuvaa – itseni mukaan lukien: en ole nähnyt Karinan muita elokuvia (lukuun ottamatta Serge Gainsbourgin Karinaa varten kirjoittamaa Anna-musikaalielokuvaa).
Löysin Anna Karinan ja uuden aallon elokuvan kesällä 2012 – Tumblrin myötävaikutuksella, joka tuolloin tulvi kuvia Karinasta ja Gordardin, Truffaut’n ja Resnais’n elokuvista. Oman Tumblr-blogini ensimmäinen julkaisu oli mustavalkokuva Anna Karinasta lierihattu päässä, katse suunnattuna uhmakkaasti kameraan.
Uuden aallon elokuvien viehätys oli minulle aluksi voimakkaasti esteettinen – ja toki ilmeisen kliseinen: 60-luvun vaatteet ja kampaukset, suurkaupungin (usein juuri Pariisin) maisema ja tupakoivat ja lukevat ihmiset maalasivat sellaista kuvastoa, johon oli helppo uppoutua tuntikausiksi. Nämä kuvalliset aiheet pursuavat juuri nyt myös lehtien palstoilla ja sosiaalisen median julkaisuissa, joissa muistellaan Karinaa. Ironista toki on, että ranskalaiseksi mielletty tyylikkään huoleton je ne sais quoi -vaikutelma ruumiillistuu juuri Karinassa, joka ei ollut ranskalainen vaan syntynyt Tanskassa.
Mitä syvemmälle uppouduin uuden aallon elokuvien maailmaan, sitä enemmän ne pakottivat kuitenkin keskittymään muuhunkin kuin esteettiseen fiilistelyyn. 2010-luvun silmin Godardin elokuvien hahmot käyttäytyvät tämän tästä varsin kummallisesti – ja aina selittelemättä tekojaan.
Mieleeni on painunut erityisesti Pierrot le Foun kohtaus, jossa Anna Karinan näyttelemä turhautunut Marianne kävelee merenrannalla hokien ”Qu’est-ce que je peux faire? Je sais pas quoi faire!” (”Mitä voin tehdä? En tiedä mitä tehdä!”). Jean-Paul Belmondon Pierrot on keskittynyt kirjoittamaan ja filosofoimaan. Pierrot kysyy Mariannelta, miksi tämä näyttää niin surulliselta. Marianne vastaa: ”Koska sinä puhut minulle sanoin, mutta minä katson sinua tunteilla.”
Vastakkainasettelu maskuliiniseksi määrittyvän järjen ja feminiinisten tunteiden välillä toistuu Godardin elokuvissa – ja tuntuu kieltämättä nykypäivänä tunkkaiselta. Mieshahmot ovat tyypillisesti kielen, järjen ja kulttuurin hallitsijoita, kun taas naiset kyseenalaistavat sitä. Anna Karinan näyttelemät hahmot ovat usein naiivihkoja, lähes luonnonlapsimaisia.
Anna Fitzpatrick toteaa artikkelissaan ”Godard’s Complicated Women” [1], että Godardin elokuvissa naisroolit ovat usein ryhtymässä johonkin: esimerkiksi A bout de soufflen Patricia (Jean Seberg) on aloitteleva journalisti ja Vivre sa vien Nana näyttelijän urasta haaveileva aloitteleva prostituoitu. Kun Godardin elokuvien miehet ovat toistuvasti yhteiskunnasta poispäin pyrkiviä transgressiivisia kyseenalaistajia ja normien rikkojia, elokuvien naishahmot hakeutuvat kohti yhteiskuntaa ja etsivät keinoja pärjätä sen ehdoilla.
Kuten Fitzpatrick huomauttaa, naisten ongelmat ovat kuitenkin monisyisempiä kuin miltä pintaraapaisulla vaikuttaa. Godardin elokuvat houkuttelevat luoksensa yksinkertaisuudellaan ja luonnollisuudellaan, mikä toki on tietoisesti rakennettua, kuten myös Anna Karina itse on todennut [2]. Esteettisen leikittelyyn ja keveyden vaikutelmaan kätkeytyvät monisyisemmät teemat. Anna Karinan roolityöt jaksavat kiehtoa loputtomiin juuri tästä syystä.
Laura Hautsalo
Viitteet
[1] Fitzpatrick, Anna: ”Godard’s Complicated Women”. Hazlitt.net 30.1.2014.
[2] ”Le ’n’importe quoi’ de son cinéma est un mythe. Les marques au sol pour les déplacements étaient très précises, et l’on répétait très longtemps. C’était son seul luxe sur les tournages. Pourtant, on ne sent que le naturel, la légèreté. C’est ça le génie de la nouvelle vague: on ne voit pas le travail.” Baecque, Antoine: ”Anna Karina: ’La nouvelle vague, c’était du sentiment’”. Libération 2.10.2001.