Teksti: Virpi Alanen 10.3.2015
Kuvat: Cinema Mondo
Ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvien salavihkaa opettama elämänfilosofia vaikuttaa tapaan, jolla tarkastelemme ihmistä arkisissa tilanteissa. Hänen uusimman ohjauksensa, Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien -elokuvan Suomen ensi-iltapäivänä anderssonilainen absurdi tuntui väreilevän ympärillä jo ennen elokuvasaliin menoa. Ensimmäiseen näytökseen oli, surullista kyllä, saapunut vain kourallinen ihmisiä, jotka istuskelivat hiukan yksinäisen oloisina lopetusuhan alaisena olevan Maxim-elokuvateatterin aulassa, sitten hajaantuivat harvakseltaan istumaan tyhjille penkkiriveille. Tyhjät tilat ovat Anderssonin elokuvienkin keskeinen miljöö; ihmisen haikea oleminen yksinäisessä tilassa, joka voisi olla iloisten ihmisten täyttämä.
Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen leijonan, voittanut Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien (2014) on päätösosa Anderssonin harmaan eksistentialismin trilogialle, jonka aiemmat osat ovat Toisen kerroksen lauluja (Sånger från andra våningen, 2000) ja Sinä elävä (Du levande, 2007). Trilogiansa edetessä Andersson on tavoittanut yhä tummasävyisempiä ja kuolemanläheisempiä näkymiä ihmisyyteen ja päätynyt liki dystopisen valottomiin tunnelmiin. Päätösosassa ihmiset on maskeerattu vielä entistäkin harmaammiksi; suurin osa henkilöistä näyttää olevan kuin juuri kuolemaisillaan. Sinne tänne Andersson tosin on sijoitellut lyhyitä välähdyksiä leikkivistä lapsista ja rakastavaisista pariskunnista, mutta samalla hän niilläkin korostaa hetkien ohimenevyyttä ja elämän katoavaisuutta.
Anderssonin harmaasävyinen, usein interiööreihin keskittyvä maailma erottuu nykyelokuvan valtavirrasta poikkeuksellisella staattisuudellaan. Paikoillaan pysyvä kamera kuvaa tarkoin mietittyjä huoneasetelmia ja katunäkymiä. Asetelmallisuudessa ja harmaan väripaletissa löytyy kaltaisuutta maalaustaiteen historiaan. Vastaavaa harmaan ja vaaleanruskean interiöörin estetiikkaa löytyy esimerkiksi tanskalaiselta taidemaalarilta Vilhelm Hammershøilta (1864-1916).
Andersson virittää elokuviinsa taiteidenvälisiä viittaussuhteita äärimmäisen hienostuneesti. Hänelle elokuva tuntuu olevan kulttuurin yhteenkokoamisen taidetta, johon hän tihentää sen ajattoman eksistentiaalisen ahdistuksen, jota monet taiteet ovat viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana eri tavoin ilmaisseet.
Kirjallisuuden vaikutus Anderssonin elokuviin on huomattava. Trilogian kahdessa ensimmäisessä osassa näkyvimmin tematisoidaan sitaatteja Goethelta ja César Vallejolta. Samuel Beckettin vaikutus tuntuu kaikissa osissa voimakkaasti, mutta Kyyhkynen oksalla istui viittaa erityisen suoraan Beckettin tunnetuimpaan näytelmään Huomenna hän tulee (En attendant Godot, 1953). Tapahtumattomuus, ihmisten välinen kohtaamattomuus ja epätoivo kulkevat mukana elokuvan kaikissa rinnakkaistarinoissa.
Elokuvan keskeisin henkilökaksikko, Holger Anderssonin ja Nils Westblomin näyttelemät onnettomat raihnaiset pilailuvälinekauppiaat, on hyvin samankaltainen kuin Beckettin modernin-klassinen maankiertäjäkaksikko Vladimir ja Estragon. Aivan kuten Beckettin kaksikko odottaa loputtomasti Godot’a, joka ei koskaan tule, myös Anderssonin kaksikko on toivottoman äärellä tahtoessaan ”auttaa ihmisiä pitämään hauskaa”, vaikka samalla on selvää, että hauskaa ei varmasti tule olemaan. Ystävykset riitelevät välillä, mutta myös tajuavat olevansa ainoa tuki toisilleen maailmassa, joka käy yhä kylmemmäksi. Heidän välillään on ? aivan kuten Beckettin näytelmässäkin ? myös aavistuksia homoeroottisesta jännitteestä, joka kuitenkin pysyy vain aavistuksina. Myös Kafkan tuntua on paikoin, etenkin kohdissa, joissa asuntolan käytävillä kulkeva tunteettomana työtään suorittava valvoja käy toistuvasti nuhtelemassa työmurheitaan vatvovaa kaksikkoa: ”Voisitteko olla hiljaa, monen pitää nousta aamulla töihin”.
Visuaaliset ja dialoginkin tasolla tapahtuvat viittaussuhteet Beckettin näytelmiin ovat niin ilmeisiä, että Anderssonin elokuvia voisi monin paikoin luonnehtia elokuvallistetuksi muodoksi 1950-60-lukujen absurdista teatteridraamasta. Andersson on uusiokäyttänyt absurdin draaman ainekset oivaltavasti.
Toisinaan Andersson tuntuu kohdistavan mustan huumorinsa kärjen jonkinlaiseen vastakkainasetteluun lohduttoman ihmisyyden ja taiteen ilmaisuvoimaisuuden välilllä. Hän kaivaa juhlallisimmastakin tilanteesta esiin perimmäisen kelmeyden, joka hätkähdyttävällä apeuden estetiikallaan yllättäen korostaakin ihmisen absurdiin olemiseen kätkeytyvää outoa ylväyttä.
Elokuvan pysäyttävimpiin kuuluu verethyytävä flamencokohtaus, jossa flamencosta on riisuttu kaikki tanssilajille ominainen värikkyys ja aistillisuus. Jäljelle on jäänyt ihmiskehojen mekaanisen-suorittavaa rytmiä; kolkkoa kolinaa ankeassa jumppahuoneessa. Kuin post-apokalyptista tanssia.
Myös musiikki, silloin kun sitä on, on Anderssonin ohjauksessa herkästi ja tarkasti elokuvan asetelmaan sijoitettua. Toisinaan laulukohtaus muodostaa uuden kerronnallisen tason ja takautuman ajassa, toisinaan musiikki kuljettaa elokuvaa tarinafragmentista toiseen.
Andersson on myös yhteiskunnallisesti kantaaottava, ja ilmaisee sanottavansa usein varsin arkisten tapahtumien kautta. Mitä on jäljellä nykyihmisen onnesta loisteputkivalaistuissa huoneissa, kun kukaan ei tunnu enää välittävän kenestäkään? Elokuvan alkupuolella on sarja ”kohtaamisia kuoleman kanssa”, joissa ihmisen yksinäisyys näyttäytyy julmimmillaan kuoleman hetkellä. Mies kuolee baariin, ja ainoa asia, josta ympärillä olevat piittaavat, on se, kuka saa kuolleelta juomatta jääneen maksetun oluen. Andersson tarkastelee erityisesti vanhenevan miehen olemista ja kuoleman läheisyyteen liittyvää ihmiskehon naurettavuutta, fyysistä avuttomuutta, joka vanhuudessa koskee yhtä lailla suurmiehiä kuin muitakin.
Elokuvassa on lauseita, jotka kiteyttävät välinpitämättömyyden ja pahoinvoinnin tunnelmia. ”Onko oikein käyttää ihmisiä kuin omaksi huvikseen?”, kysyy ystävyyteen pettynyt pilailuvälinekauppias kollegaltaan. ”Mukava kuulla, että teillä on kaikki hyvin”, toistuu useassa ankeassa kohtauksessa puhelimeen lausuttuna, riipaisevana epäsuhtana nähdyn ja ei-nähdyn tilanteen välillä.
Anderssonin trilogian elokuvissa maailman joka ikinen tapahtuma on pohjimmiltaan vastoinkäyminen, ja koska se on ihmisen osa, siinä on myös jotain lohdullista. Olepa valtion kuningas, tulet sodassa toisen valtion runtelemaksi, olepa ystävä, tulet ystävän hylkäämäksi. Anderssonin maailma on koomisuudessaankin synkkä, mutta ei tyystin toivoton. Hän jättää elokuviinsa kosolti tulkinnallista liikkumatilaa. Pelkistetty visuaalisuus ja vähäeleinen dialogi toimii toisin kuin äkkiseltään luulisi; tuottaen vastakohdakseen merkitysten moneuden. Vaikutus on mieltä avaava, puhdistava.
Kirjoittaja on runoilija ja kriitikko.
Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien (En duva satt på en gren och funderade på tillvaron, 2014).
Ohjaaja: Roy Andersson. Suomen ensi-ilta oli 6.3.2015.