Jonna Hyry 23.4.2014
Valtiontalouden sopeuttamistoimet ja leikkauslistat yhä pitkittyvän taantuman vallitessa ovat viime aikoina jälleen kerran herättäneet kiivasta keskustelua. Verovaroin rahoitettavat julkiset palvelut ja etuudet sekä kysymys niiden kustannustehokkaasta toteutuksesta kirvoittavat yhteiseksi riemuksemme peittelemättömän populistisiakin äänenpainoja julkisilla areenoilla sekä yksityisessä sfäärissä. Jokainen vallassa olevien päättäjien menoeräksi tulkitsema kohderyhmä näyttää yksi toisensa jälkeen päätyvän leikkurin hampaisiin – taiteilijat odottavat aina uudelleen vuoroaan. Jo totuttujen avausten mukaisesti kulttuuri on monen valtaapitävän mielestä suurelta osin resurssisyöppöä turhaketta, vaikkakin sivistyksellisesti niin uskomattoman merkittävää.
Tuskaisten päätösten jo muutenkin kalvamien poliitikkojen puolesta riennän apuun talouden toimivuuden rippeiden pelastamisessa ja ehdotan heti alkuun valtion varoista rahoitettavan suoran taiteilijatuen lakkauttamista. Käytännössä tämä tarkoittaisi kertakaikkista luopumista taiteilijoiden keskinäistä epätasa-arvoa ruokkivasta, hankalasta ja nykytaiteen tarjonnan tasoa hiljakseen vesittävästä apurahajärjestelmästä luopumista. Vastaavasti myös erilaisten säätiöiden harkiten kartutettujen varojen haaskaaminen suoraan taiteilijatukeen tulisi jo taiteen vapauden turvaavan perustuslainkin nojalla kieltää. Suoran taiteilijatuen lakkauttamisen vaikutukset heijastuisivat monin tavoin positiivisesti taiteilijoihin. Taiteilijoiden jaksaminen paranisi ammatillisen epäoikeudenmukaisuuden kokemusten vähentyessä ja käytettävissä olevan työskentelyajan vapautuessa apurahahakemusten laatimisesta ja kielteisten apurajapäätösten sadattelusta tarkoituksenmukaisempiin toimintoihin. Myös työskentelyapurahajaksojen päättymisen taiteilijalle aina uudelleen aiheuttama haitallinen stressi jäisi historiaan.
Nykyiselle apurahajärjestelmälle tulisi tietenkin etsiä mahdollisimman toimiva, taiteen vapauden turvaava ja taidekentän toimijoita monella tavoin tyydyttävä vaihtoehto – mikäli sellaisen luominen on taloudellisesti mahdollista. Ensimmäinen vaihtoehto on yksinkertaisesti taiteilijan omavastuu, jossa taiteellinen toiminta on rahoitettava täysin ilman yksittäisen taiteilijan taiteelliseen toimintaan suunnattua rahoitusta, joko teosmyynnillä tai muista lähteistä hankitulla varallisuudella. Toinen mahdollinen malli taiteilijoiden ammatinharjoittamisen edellytysten aiempaa parempaan turvaamiseen on etäisesti apurahatyyppisen taiteilijapalkkajärjestelmän kehittäminen, jossa tasokkaan työskentelyn kannalta riittävän yhtäjaksoinen rahoitusjakso kytkettäisiin suoritus- ja näyttövelvoitteeseen, jonka taiteilija täyttäisi esimerkiksi näyttelyn tai projektin muodossa. Erotuksena apurahajärjestelmään esimerkiksi työskentely- ja kohdeapurahoja ei enää myönnettäisi erillisinä, vaan projektin kokonaiskulut rahoitettaisiin taiteilijapalkasta.
Kulttuurin ja taiteen yhteiskunnallista merkitystä hyvinvoinnin lisääjänä hoetaan mitä erilaisilla areenoilla jo kyllästymiseen saakka, mikä todistaa taiteellisen työn olevan yhtä arvokasta kuin mikä tahansa muukin hyödyllinen työ. Siksi myös taiteilijoilla on oikeus kohtuulliseen rahalliseen korvaukseen työpanoksestaan hyvinvoinnin ammattilaisina. Tällä hetkellä taiteilijaa voisi luonnehtia taiteellisen tuotantoketjun alkutuottajaksi, joka ammentaa resursseistaan luomistyöhönsä hintaa kysymättä ja työtunteja laskematta. Kuitenkin ketjun toisessa päässä joku muu kuin taiteilija tekee päätökset, joilla saattaa olla ratkaiseva merkitys taiteilijan toimeentulolle, näkyvyydelle ja jopa taiteellisen arvon määräytymiselle. Erotuksena nykyiseen apurahajärjestelmään taiteilijapalkkajärjestelmässä jokainen taiteilija, joka pystyisi todistettavasti täyttämään näyttövelvoitteen esimerkiksi ennakkoon allekirjoitetun näyttelysopimuksen ja sittemmin toteutuvan näyttelyn muodossa, olisi oikeutettu ilman lisäperusteita työskentelykauden ajan taiteilijapalkkaan. Jotta ahdasmielisten pikkuporvarien kateellisille kommenteille ei löytyisi asiallista perustetta, mainittakoon, että lokoisaa elämää taiteilijapalkalla viettävien boheemien ansioton rikastuminen tulisi tietenkin ehkäistä, esimerkiksi mitoittamalla taiteilijapalkka toimeentulominimin rajalle, tietenkin mukaan lukien kohtuudella taiteellisesta toiminnasta aiheutuvat kulut. Verotusnäkökohdat toisivat kuvioon lisäkiemuransa, mutta ne jätän aiheen asiantuntijoiden päänvaivaksi.
Nykyisen apurahajärjestelmän puutteet tiedostetaan jo sen verran kattavasti, että olisi jo korkea aika etsiä kriittisen rakentavasti vaihtoehtoja. Jokainen 2000-luvulla taiteen kentälle astunut kuvataiteilija on tietoinen, että kuvataiteen korkeakoulutuksen lisääminen ja alalle valmistuneiden kuvataiteilijoiden lukumäärän jatkuva kasvu on johtanut tilanteeseen, jossa jaettavien apurahojen määrä ei enää pitkiin aikoihin ole vastannut kasvaneeseen kysyntään tyydyttävästi, sittemmin edes välttävästi. Yhä useampi lahjakkaista ja pitkäjänteiseen taiteelliseen työskentelyyn sitoutuneista osaavista hakijoista, joilla on kiistatonta näyttöä taiteellisen osaamisen laadusta, jää vaille rahoitusta. Aiempaa useampi hakija myös saa apurahan entistä harvemmin, mikä vaikeuttaa taiteellisen työn ja toimeentulon suunnittelua pidemmällä aikavälillä.
Apurahajärjestelmä on kuvataitelijoiden muuttuneista toimintaolosuhteista huolimatta haluttu jättää toistaiseksi ennalleen, vaikka järjestelmä tuskin palvelee enää alkuperäistä tarkoitustaan – palveleehan se kuitenkin edelleen niiden joidenkin etua, jotka onnistuvat, ainakin ratkaisevan hetken, hyödyntämään taidemaailman epäoikeudenmukaisia valta-asetelmia omaksi edukseen. Apurahojen jako taidekentän sisältä käsin mahdollistaa kentän sisäisten valta-asetelmien pysyvyyden, mutta vallankäytön ongelma tuskin poistuisi kentän ulkopuolisten rahoituslähteiden turvin. Niin kauan kuin kenellä tahansa muulla kuin taiteilijalla itsellään on valta määritellä rahoituksella tuettavan taiteen kriteerit, rahoituksen myöntävän toimijan arvostukset ja tavoitteet heijastuvat nykytaiteen ilmentymiin. Tämä yksipuolistaa nykytaiteen tarjontaa. Nykyisen apurahajärjestelmän vallitessa taiteen todellinen vapaus on siis silkka illuusio, joskin joidenkin mielestä hämäävän taitavasti lavastettu.
Korruptiota löytyy kaikkialta, mutta taiteen kenttä ampuu ennätysmäisen tekotaiteellisesti omaan nilkkaansa uhraamalla taiteen vapauden taidekentän vaikuttajien taloudellisen vallan alttarille. Nykyinen apurahajärjestelmä ei ainakaan taiteen vapautta ja taiteilijan riippumattomuutta edistä.